Elämän kannalta

Yläkoulu se on vekkuli paikka. Kun astuu ovesta sisään, voi nopeasti aistia jännittävän ja jossain määrin hämmentävänkin ristiriidan: porukka makaa laiskana käytävillä tai valuu penkeillä, mutta silti sopiva säpinä on aina taattu, aamullakin. Käytävän penkillä voi istua apaattisena ja haluttomana, kirota aikaista aamuherätystä, ensimmäisen tunnin äidinkielen lauseenjäsennyskertausta, matematiikan geometrian koetta tai biologian pöllönhuutoja. Voisiko keskipäivän hiihtolenkki vähempää kiinnostaa? Tai uskontotunnin esitelmä? (Jonka takia niin väsyttääkin, sillä hullu on se, joka mitään etuajassa palauttaa tai suunnittelee, kun viimeisenä yönä on aikaa monta tuntia.) Mormonit, moraalit, moreenit ja  molekyylit – kuka niistä selvillä pysyy?

Epäolennaista noin niin kuin elämän kannalta. Kamoon.

Nopeasti, siellä maassakin, on kuitenkin havaittavissa jo kovasti touhua: Santulla on uusi mopo (Derbi), pitää kopioida ruotsin tehtävät (heja) ja nyt se ope jo tulee (joisi nyt vielä lisää kahvia). Hei, Jesse lintsaa, soita sille! Eikö se tajua, että pian tulee taas kakea? Missä on vihkoni, lainaa ope kynää! Etkö ole muka korjannut meidän eilisiä kokeitamme? Mikset ole? Ei kai me nyt taas kirjoiteta jotain ainetta? Mä en ainakaan kirjoita! Miksi pitää? Ei kiinnosta. En mä osaa. No et tule neuvomaan. Mitä tänään on ruokana, ei kai vain puuroa? Olisipa pyttipannua, se on parasta, ei kun pinaattilätyt.

Päivän kuluessa opitaan paljon uutta ja erityisesti kerrataan vanhaa, sillä on kovin haastavaa muistaa, mikä on välituntialue (kerrataanpa vielä), mihin riisutaan takit (naulakkoon), minkä ikäisenä saa polttaa tupakkaa (ei saa), miten pulpetissa istutaan (katse eteenpäin), mikä on työrauha (välillä en tiedä) ja miten se annetaan vai annetaanko. Sitä paitsi kiroilen jos huvittaa, saatana, enkä varmasti pysähdy kuuntelemaan. Minä menen nyt! Tiedän oikeuteni, älä koske minuun. Äläkä korota ääntä, sinunhan pitää olla minulle esimerkkinä.

Kaikesta levottomuudesta ja reppujen paiskinnasta huolimatta suurin osa yläkoulun sakista on hellyyttävää. Ihan oikeasti. Nuoret ovat pieniä isoja, joilla on kova ääni ja paljon asiaa. Tarpeeksi tarkasti kun kuuntelee, myös pieni ääni - mutta paljon asiaa. Välillä niin paljon, että välituntirajoja rikkomaan pitää suorastaan ajaa, kun tyypit notkuvat luokassa seurustelemassa, vaikka juuri niitä piti sinne muka väkisin ohjata. Mikä kännykkä sulla ope on? Katsotaanko ensi tunnilla Muumeja? Katsottaisiin nyt! Miksei katsota? Koska sitten katsotaan? Joonas ja Jenni muuten hinkkas toisiaan vessankopissa, tiesittekö? Hei, me käytiin, kuule, eilen hevosilla maastossa, enkä mä sen takia ehtinyt tehdä kunnolla läksyjä, kun meni niin myöhään ja sitten mä luin sängyssä kirjaa ja mun kaverilta tuli vielä viesti, kun se kysyi, mennäänkö huomennakin. Moneltako sä  meet, ope, tavallisesti nukkumaan? (Nimet muutettu, myös open.) Pian sitä sitten taas avataankin luokan ovea uudelle porukalle, joka välillä opiskelee ja oppii, välillä ”vain keskustelee” ja oppii tietämättään. Pukee ylleen näytelmävaatteita ja esiintyy luokan edessä edes tajuamatta tekevänsä itse asiassa jotain hyvin tärkeää. Laskee prosenttilaskuja, tuleva kaupanmyyjä, tai vihaa kemiaa, kosmetologintaimi. Niin iso, niin pieni. Auki ja kiinni yhtä aikaa.

Opettajan ihan paras hetki on se, kun näkee lampun syttyvän tai kuulee oivallushuudon. Hei, nyt mä tajusin! On tulevaisuudessa toivoa. Sitä notkuu käytävillä jatkuvasti. Meitäkin ne lykkäävät sairaalaan käytävillä, syöttävät vanhainkodissa ja muistelevat – hyvällä tai pahalla. Se kannattaa opettajankin pitää mielessä: se, miten oppilaisiinsa suhtautuu, voi olla verrannollinen siihen, miten entistä opettajaa joskus palvelutalossa kohdellaan.

Aika olennaista, noin niin kuin elämän kannalta.