Pakkoruåtsi

"Fak juu, hurrikieli", lällättää yläkouluikäinen sälli Ville Rannan sarjakuvassa. Samma på svenska olisikin jo huomattavasti vaikeampi juttu.

Ruotsi on kieli, josta tykkään ihan hirveästi. Ruotsi on myös kieli, jota en ole vielä koskaan puhunut kotimaassani muuta kuin ruotsin tunnilla koulussa tai nyttemmin välituntisin ruotsinopettajan kanssa huvikseni. (Näen säälivät katseenne. Meillä on aika ankeaa opettajienhuoneessa, vaikka syömmekin joka päivä kakkua ja munkkeja ja siinä sitä on pöydässä tårta på tårtaa.) Miten voi olla, että luettuani ruotsia ensin yläasteella 3 vuotta, lukiossa toisen mokoman ja yliopistossa virkamiesruotsit kaupan päälle, en ole kertaakaan joutunut käyttämään sitä kotimaassani? Missä ne suomenruotsalaiset oikein luuraavat? Haluan tutustua. Mennään yhdessä vaikka rapujuhliin tai salkoja pystyttämään.

Itse asiassa valehtelin äsken: yksi suomenruotsalainen tai ehkäpä oikein ruotsinruotsalainen lähestyi minua kerran Helsingissä. Korjaan: Helsingforsissa. Minut pysäytettiin kadulla ja tiedusteltiin reittiä jonnekin, en muista, minne. En tietenkään osannut neuvoa, sillä vain keskusta-alue oli tällaiselle maalaiselle tuttu. En silti mennyt paniikkiin, vaan vaihdoin sujuvasti toiseen kotimaiseen. Jag vet inte, jag är ledsen, förlåt och ursäkta. Hej då!

Ulkomailla eli Ruotsissa olen sentään käyttänyt kieltä enemmänkin: alle kouluikäisenä huusin serkkuni kanssa hotellihuoneen ikkunasta här kommer Pippi Långstrump. Emme silti hypänneet alas. Turkissa puolestaan keskustelin muutama vuosi sitten ruotsalaisten opettajien kanssa. Kyproksella yllätin ruotsalaisen tarjoilijan puhumalla hänen kanssaan, ja lukuisissa rantalomakohteissa olen salakuunnellut naapureitamme heidän tietämättään. Eivätpä naapurit aurinkotuoleillaan aavistaneetkaan, että umpihullu suomalainen finnjävla tajusi lähes kaiken siitä, mitä he keskustelivat. Olof Palmen murhasta ja sen sellaisesta, ovat vissiin tutkimukset vielä hieman kesken.

Allasjumpassa kieli vaihdettiin englantiin, kun olin porukan ainoa suomalainen. En kehdannut huutaa takarivistä, että osaan kyllä ruotsiksi till höger ja vänster ja en gång till allihopa.

Vähän on siis ruotsista ollut minulle hyötyä tähän mennessä, vaikka kielestä niin kovasti pidänkin. Silti: Mistä minä olisin voinut tietää, mitä kristallipallo elämäni kohdalla näyttää? Entä jos olisin lähtenyt opiskelemaan kaksikieliselle seudulle? Entä jos elämäni rakkaus olisi ollut ruotsinkielinen tai vielä pahempaa, ruotsalainen hurri? Mitä, jos ammattini vaatisi ruotsinkielen taitoa? (No, pelasin ilmeisesti tässä asiassa varman päälle.) Ei tiennyt luokkakaverini yläkouluaikoina, että hänestä tulisikin jääkiekon liigavalmentaja. Ei tiennyt kaveri, että Wärtsilän tehtailla Vaasassa hitsatessa tulee paitsi hiki, myös ikävä ruotsintunteja. Ihan suhteellisen paljon näppärämpää on myös saada naapurimaista töitä, jos osaa ruotsia. 

Kun ei sitä elämästä koskaan tiedä. Man vet aldrig.