Kyselyikä

Koska olen järkevä ja muutenkin sangen ihastuttava, minua ei jaksa lakata ihmetyttämästä muutama nykymaailman seikka. No, itse asiassa niitä on aika monta. Haluaisinkin välillä palata aikaan, jolloin oli C-kasetit ja halvemmat Jopot, sillä vaikka hulluja on ollut aina, nykyään niitä on enemmän.

Erityisesti alla lueteltuja asioita olen jaksanut ihmetellä jo pitkään, eikä muutosta näy:


Miten heikko itsetunto pitää olla, että ottaa perseestään kuvan Internetiin?

Kuinka itserakas pitää olla, että ottaa perseestään toistuvasti kuvan Internetiin?

Missä vaiheessa perä meni pään ohi?

Kenen mielestä Kardashianien persaukset ovat oikeasti kauniita?

Onko fitness hyvää itsekuria vai heikkoa itsetuntoa?

Mikä saa ihmiset luulemaan, että ankannaama voittaa hymyn?

Hurahtavatko vain heikot ihmiset?

Ovatko uskonto ja urheilu yhtä vahvoja niille, joilla on taipumusta hurahtaa?

Mikä on perimmäinen syy siihen, että ihminen syö joka päivä rahkaa tai raejuustoa? 

Saavuttaako ihminen koskaan "parasta minäänsä"?

Onko ihminen kuollessaan onnellinen siitä, että punnitsi ruokansa?

Miten tyhmä on ihminen, joka antaa tehdä itsestään vielä tyhmemmän televisiossa?

Miten tyhmä on ihminen, joka jakaa päivästä ja kerrasta toiseen pihapaljuarvontoja, osallistuu 600 iPhonen arvontaan ja luulee voittavansa myös Kahvinystävien yhteisön täydellisen Muumi-mukikokoelman?

Voiko tyhmyydestään päästä eroon?

Miksi joka alalla on huonoja työntekijöitä, vaikka paikkoihin valitaan aina paras?

Pitäisikö vain valita paras perse?

Mistä tämä sosiaalisessa mediassa korostunut ihmisperseily johtuu?



Onko vaikeneminen kultaa?

Järjettömät num3r0t

Matematiikka on humanisteille ja ihmisille kummallinen laji. Numeroissa pitäisi olla muka logiikkaa ja maailmassa lainalaisuuksia, mutta ei kyllä ole.

Talvisin Suomen kansaa puhuttavat esimerkiksi pakkaslukemat ja jääkiekko. Miettikääpä nyt, ei ole mitään järkeä vaikkapa joissain pakkasrajoissa: mennäänkö koulussa hiihtämään, jos on viisitoista astetta pakkasta? Varmasti mennään, hyvin suihkii ja karaistuu. Mennäänkö, jos on -18? No totta kai, talvisodassakin hiihdettiin!

Olisiko hyvä raja sitten -20 astetta, jonka ylityttyä suksittelun voisi viimeistään katsoa epämiellyttäväksi tapahtumaksi? Kyllä, ainakin poikien liikunnanopettajan mielestä, sillä sinne jäivät pojat katselemaan opetusvideota saliin, kun me tytöt lähdimme ladulle ja jäädyimme siihen kiinni. Nimim. Ikuisesti katkera, jo vuodesta -91.

Miksi tämä kaikki numeroiden kanssa eläminen ja nipottaminen? Mitä käytännön väliä sillä on, onko pakkasta -19,3 astetta vai -20,1 astetta? Tuntuuko viima heti huomattavan erilaiselta alamäessä? Ottaako toisella tapaa henkeen tasamaalla pökkiessä? Mitä, jos on -18, mutta tuulee Jäämereltä?

Entäs välitunnit sitten: ei ole nykynuorella toppahousuja koulussa, ei pitkiä kalsareita, ei pipoa eikä hanskoja. Huppu on, mutta päässä vain tunnilla. Jos kuitenkin pakkasraja on -18 astetta, vaikka viime vuonna se oli jonkun mukaan -15 astetta (nyt on kestävämpi vuosikerta), niin ulos mennään ja virkistytään, ratiritirallaa. Ohjesääntö, laki, toimintakertomus, virkaehtosopimus, opetussuunnitelma, Suomen Hiihtoliitto ja maailmankaikkeus niin määräävät ja rehtorikin vielä. Joissain kouluissa toisin kuin toisissa, KiVa.

Kenellä on valta päättää pakkasrajat?

Jääkiekko se vasta kaavoihin ja numeroihinsa kangistunutta onkin. Miten mukavaa olisikaan, jos pelajaan selkämyksessä lukisi vaikkapa 268 esimerkiksi pelaajan syntymäajan mukaan, 6,7 yläkoulun päättötodistuksen keskiarvon mukaan tai 4/4 siksi, että vain haluaa. Miksi pitää hirttäytyä mielikuvituksettomasti tasalukuihin ja hinata varattuja numeroita hallin kattoon? Jos kerran on keksitty negatiiviset luvut asteikkoon, niin ei muuta kuin käyttöön ne vaan, sinne selkään vaikka koko matemaattinen yhtälö. Minä valitsisin numerokseni 20565 vanhanaikaisella kiemurakakkosella, sillä kun vanhat puhelinnumerot olivat vielä voimassa, ihmisten muisti oli paljon parempi. Kunnia sille.

Sekin häiritsee, että aina pitää jotenkin suosia tasakymmeniä. Paljon mieluummin olen, kuulkaa, alle 40-vuotias kuin pyöreät 40.

Kohti mielenrauhaa ja kyyhkysasentoa

Olen aloittanut uuden harrastuksen. Olen hankkinut sitä varten maton (otin sängyn alta, väri turkoosi tai vedenvihreä, riippuu valaistuksesta) ja pikkurepun (Converse, musta, joka valossa), johon mahtuu kivasti puhelin, avaimet, sukat ja juomapullo. Ensimmäisellä kerralla en tosin tarvinnut mitään niistä, joten toisella kerralla oli mukana puolityhjä reppu ihan vain siksi, että naisella nyt vain pitää aina olla mukana jonkinlainen laukku. Ei sitä nimittäin tiedä, jos vaikka tulisi kesken harrastuksen mieleen, että kaupassa pitää käydä ja maitoa ostaa aamuksi ja vessanpuhdistusainetta.

Uutta harrastustani varten olen toki myös laihduttanut hieman. Nenästä. Muualta ei lähtenyt, mutta sukunenässämme on aina, mistä ottaa.

Olin valmis. Minusta tulisi niin hyvä joogaaja. Joogari. Joogamaisteri. Yogaaja. Matkustaisin vuoden päätteeksi Intiaan ja siellä vasta joogaisinkin ja ostaisin uusia haaremihousuja. Henkistyisin ja avaisin aistini maailmalle ja sisimmälleni, jos se nyt on päässyt unohtumaan esimerkiksi väärän hengityksen alle. Ensin oli kuitenkin alettava ihan lukion salin lattialla (ai, että, opettaja oli tuonut kynttilöitäkin mukanaan, miten ihanaa!) pyrkimään kohti mielenrauhaa ja tyyneyttä. Sellainen on ihmiselle hyväksi, ettei tule huudettua niin paljon ja hermostuttua. Nykyaika on sellaista, ei ennen vanhaan ollut. Silloin ehti rauhoittua jo sillä välin, kun kirjoitti valituskirjettä ja etsi postimerkkiä. Olin siis jo ovella lujaa vauhtia menossa kohti parempaa minuutta ja notkeita jooga-asentoja. Kevensin kuitenkin aluksi hiljaista ja vaivautunutta tunnelmaa kehumalla kaverini joogamattoa (punainen, ohuempi kuin minun), jotta tulisi selväksi minun olevan rento mutta itsevarma. Tästä joogaajasta kuultaisiin vielä. Menin kuitenkin ystävällisesti takariviin, ettei muille tulisi paineita notkeuteni tai minusta huokuvan terveen ja värikkään auran suhteen.

Otin yhteyden hengitykseeni. Noin. Helppoa. On sitä ennenkin hengitelty, niin kotona kuin kylilläkin. Ehkä tässä pitäisi olla tasokurssit aloittelijoille ja edistyneemmille. Jaahas, pitikin vetää vasta ainoastaan sisään. No kai sitä nyt tuli vähän nopea puhallus, kun on kuitenkin rakennettu enemmänkin pikamatkoille kuin patjalla istuskeluun. Kokeilin salaa uudelleen ja vedin noin kuusi vuoroparia siinä ajassa, kun opettaja istui jalat ristissä ja puhalteli kerran hiljakseen. Jo nyt on perkele. Vakoilin muita, mikä oli helppoa, sillä heillä oli silmät kiinni ja jalassa villasukat. Sellainen tekee puolustuskyvyttömäksi. Siinä he keskittyivät ottamaan yhteyttä itseensä, vaikka luulen kyllä, että vain esittivät hengittelevänsä syvään ja hitaasti. Minä olen sentään vanha klarinetinsoittaja, joten osaan kyllä totta vie hengittää pallealla ja vaikka kyljellä, jos on pakko. Niin että mukana ollaan vielä. Intia, täältä tullaan! Itse asiassa olin jo katsonut sopivan viiden tähden retriitin, jossa oli kivoja harjoitteita, retkiä ja notkuva seisova pöytä useasti päivässä. Ainoana miinuspuolena matkassa oli se, että puhelimen käyttö oli kielletty kaikkialla muualla paitsi omassa hotellihuoneessa. Olen kyllä sitä mieltä, että jos lähtee Intian takametsiin rauhoittumaan ja edistymään ihmisenä, siitä ja uusista haaremihousuista pitää saada laittaa kuvia Internettiin. En ehkä mene sittenkään ainakaan tuollaiselle retriitille, varmasti on kilpaileviakin matkatoimistoja.

Ota sisäänhengityksellä kipu ja kireys haltuun, päästä uloshengityksellä niistä irti, kuului ohje. Keskityin imemään mahasta läskiä ja puhaltamaan se pois. Aivan törkeän hyvä harrastus. Laihtuu, vaikka vain makaa eikä edes tule hiki. Siirryin kuolleen miehen -asanaan (ensimmäinen joogatermi hallussa!) ja käänsin kämmenet kohti kattoa. Häiriintynyt asento. Ei varmana mene kuollut tällaiseen.

Piti venyttää kainaloa. Ja hengittää. Ihmisen ei ole hyvä venyttää kainaloa, vasenta varsinkaan, sillä irtihän se lähtee tällaisesta tempomisesta. Enkä muuten ollut ajellut kainalokarvojani viimeksi kuin mökillä ja tylsällä terällä. Onneksi, onneksi, minulla oli huppari yllä, vaikka se painoikin hankalasti niskan alla. Olisi pakko ostaa joogauskottava collegepaita, sillä kun kävin siinä läpi vaatekaappini sisältöä ja venytin samalla kainaloitteni lisäksi vastakkaisia varpaita, tajusin, että ei ole ihmisellä sopivaa harrastepaitaa ja pilalle menee sen vuoksi keskittyminen. Adidaksen farkkua jäljittelevät college-paita ei kyllä sopisi yhtään lukion joogasalin tunnelmaan, vaikka on jäänyt melkein käyttämättä. Ei se sovi opettajainhuoneeseenkaan, mutta hieno se on! Otin paremman yhteyden hengitykseeni. Olin oikeastaan aika hyvä ihminen jo, kun tämä paita-asiakin oli saatu käsiteltyä melkein valmiiksi.

Siinä me kilvan hengittelimme ja venyttelimme itseämme hiljaa kyyhkysasennossa. Kainalon lisäksi oli näemmä tarkoitus irrottaa persaus. Huomasin, että joillakin oli myös tyyny ja viltti mukana. Ei tänne nyt nukkumaan ollut tultu! Tänne tultiin kasvamaan, vaikka jos nyt aivan rehellisiä ollaan, väsytti kyllä jo vähän tämä keskittymisen määrä. Tämän täytyi olla henkistymistä, sillä tottahan sellainen elämänmuutos voimille ottaa. Oikealla tiellä oltiin!

Tunnin lopuksi saimme hieroimme korvalehtiämme ja kulmakarvojamme, sillä se vasta on joogailussa tärkeää. On se varmasti tärkeää muutenkin, jos aikoo harjoittaa kokonaisvaltaista hyvinvointia niin kuin minä. Korvien kohdalla hengitys tosin työnnettiin jotenkin kummasti syrjään, eikä se ilmeisesti ollut nenänpielienkään kohdalla olennaista. Onneksi olin kuitenkin laihduttanut nenästä. Olisi hirveää joogata, jos olisi iso nenä. Pitäisi sitä paitsi venytellä sääriluita ja kämmeniäkin paljon useammin ja sitä puoleksi irti lähtenyttä kainaloa. Onneksi Intiassa varmaan keskitytään niihinkin sitten vielä intensiivisemmin. Otan kyllä salaa kuvan. Eivät ne niin tarkkoja voi olla.

990 minuuttia aamunavauksia vuodessa

On selvää, että kaikessa pitää nyt säästää. Eikä siinä mitään, olen siinä hyvä, suorastaan malliesimerkki. Opiskeluaikanani säästin nimittäin niin paljon, että sukanvarteen kertyneillä rahoilla pääsin valmistumisen jälkeen lähtemään viikoksi New Yorkiin. (Vaikka paljon valehtelenkin, tämä on totta, enkä yhtään kestä nykyistä keskustayksiössä asuvaa lattesukupolvea. Minun aikanani kahvia ei ollut vielä keksittykään, eikä mitään muutakaan!) Niin että oikeastaan olen paitsi lehtori, myös säästämisen ammattilainen. Haluankin nyt jakaa säästämisvinkkejä jokaiseen suomalaiseen kouluun. Kohde ja saavutettu etuus, josta luovutaan, on täydellinen.

Aamunavaukset.

Tule kanssamme, Herra Jeesus, tule, siunaa päivän työ. Näin laulaa luikautimme vielä ala-asteella pulpetin vieressä ryhdikkäänä joka aamu. Oli harmoni joka luokassa ja harppu siinä sitä polkemassa, tuli päivään potkua ja ilomieli. Sen jälkeen varmasti sujuivat matematiikka ja ympäristöoppi paljon paremmin, sillä jos opetussuunnitelmaan kuuluvat aamunavaukset, niin täytyy olla. Nykyään meininki on kuitenkin hieman latistunut, kun pitää jättää jeesukset vähän vähemmälle.

Nyt päästään siihen säästämiseen: Mitä ihmettä aamunavauksilla oikeasti tekee? Samanlainen jäänne ne ovat kuin lomarahat. Olisi aivan eri asia, jos oppilaat joutuisivat kävelemään saliin karhukävelyä ja veisaamaan luokka kerrallaan koulun edessä virren kuin se, että saavat vain ylimääräisen viisiminuuttisen joutavanpäiväiseen venymiseen pulpettinsa päällä. Kuka meistä oikeasti muka on koskaan kokenut aamunavauksessa valaistumisen? Mitä? Minä olen vain kerran, ja miten monena aamuna sitäkin turhaan yritettiin.

Oli musiikintunti. Odottelimme aamunavausta kuuluvaksi, ja voi poijat, että se sitten kuuluikin. Muistan ikuisesti, kun kaiuttimista tärähti Pet Shop Boysin Go West, jonka matematiikanopettajamme oli päättänyt ilmeisesti oman teini-ikäisen poikansa valikoimista täräyttää trendikkäästi tulemaan. Jostain syystä volume-nappulat olivat ääriasennossa, eikä ääntä onnistuttu mistään vaimentamaan. Sinikka tarjoili meille reipashenkisimmän kolmeminuuttisen koko yläasteemme aikana.

Aamunavaus on opettajalle rasite, ja myönnän avoimesti, että koen sen itse turhimpana työtehtävänäni heti liikuntasalin oven välituntivahtivuoron jälkeen, sillä liikuntasalissa ei ole juurikaan välituntitoimintaa, eikä ovikaan ole viime aikoina alkanut sen kummemmin vittuilla. Aamunavaus turhauttaa. Mitäpä teineille soittelisin, millaista elämänviisautta jakelisin? Jakelisinko rakkautta ja hyvää tahtoa, toivottelisinko ihan mahtavaa kouluviikkoa, heissanhopsan, vähänkö on ihana päivä ja tartutaan hetkeen? Lukisinko kenties jotain tosi mielenkiintoista artikkelia tai oikein uutista suorastaan? Siteeraisinko viisaita sanoja, muistuttaisin ystävyyden merkityksestä tai tupakanpolton vaaroista, huumeista nyt puhumattakaan? Tukeeko tarkoin valitsemani musiikkikappale muuta viestiäni? Saavatko lapset sydämeensä jotain, joka kannattelee heitä koko koulupäivän tai parhaimmassa tapauksessa, kun oikein onnistuu, jopa loppuviikon? Entä, jos unohdan oman vuoroni? Miten moni silloin turmeltuukaan ja itkee nurkassa.

Kyllä se on niin, ettei aamunavaus juuri oppilaita hetkauta. Olenkin valmis tarjoamaan omat vuoroni työnantajalle ylimääräisenä viiden minuutin työpanoksena luokassa. Siinä on kuulkaa menty jo kotiläksyjä tarkistaen ja puhutteluja pitäen sekin aika, joka olisi muuten kulunut valmiiksi nauhoitetun aamunavaus-cd-levyn kuuntelemiseen. (Kiitos, rehtori! Paras ostos ikinä!) Miten paljon tästä tulisikaan ylimääräistä, ilmaista työtä oppilaiden opiskelun edistämiseksi. 5 minuuttia on viikossa jo 25 minuuttia. Kun koulupäiviä on jo ennen syyslomaa noin neljäkymmentä, olisi siihen mennessä tehty 200 ylimääräistä minuuttia töitä. Koko vuodessa (198 työpäivää) säästössä olisi 990 minuuttia eli 16,5 tuntia! Työajan lisäys toisi aivan puolihuomaamattomasti joka kouluun käytännössä ilmaista opetusta. Jos koulussa on vaikkapa 30 opettajaa, se tarkoittaisi lukuvuodessa 297000 minuuttia eli 495 tuntia työtä oppilaan hyväksi.

Kuten huomaatte, niin paitsi että olen jalo, minulla oli lukiossa laaja matematiikka ja fysiikka. Jos meni väärin, syyttäkää opettajaani.

Että miten on? Joko unohdetaan aamunavaustradition kaunis ajatus siitä, että sillä on jokin suuri merkitys ihmisen elämään? Ei ole.

Nimim. Aamunavaus maanantaina.



Ps. On minulla muitakin ideoita, jos neuvottelupöydän toisella puolella käydään konservatiiveiksi ja hankaliksi, kuten nyt yleensä on tapana käydä. Sen sijaan, että kuunnellaan kaiuttimista jokin inspiroiva musiikkikappale (Mozart), venytellään. Taivutellaan selkää, käännellään niskaa puolelta toiselle, voidaan jopa hieroa edessä olevan hartioita. Näinä Liikkuva koulu -aikoina en keksi mitään tekosyytä moisen idean hylkäämiselle. Tämänkin annoin ilmaiseksi.

Living on the edge: Juusto alle vai päälle?

Voileipä on hyvää. Se käy aamupalasta, lounaasta, välipalasta ja vaikka mistä niin kylmänä kuin lämpöisenäkin. Makuelämystä voi vaihdella levitteillä, leikkeleillä, erilaisilla juustoilla, salaatilla, kananmunalla ja vihanneksilla, reippain pursottaa päälle kunnon kasan Kallen mätitahnaa. (Parhaiten se sopii lihapiirakan väliin.)

Yksi tärkeimmistä elämän kirjoittamattomista säännöistä on, että voileivässä levitteen päälle asetellaan ensin juusto. Ja nyt hiljaa takarivissä, sillä kyllä laitetaan. Tähän on erityisesti kaksi painavaa syytä:

1) Juustosiivu on ruma.
2) Olen käynyt 20 vuotta sitten voileipäkurssin. Kuinka moni teistä muka on käynyt voileipäkurssia edes unissaan, mitä?

Ymmärrän toki, että joidenkin väärässä olevien mielestä juusto pitää asetella leivässä päällimmäiseksi, sillä siihen on kuulemma helpompi iskeä sormensa kiinni kuin vaikkapa tomaattisiivuun. On kuitenkin ihan turha väittää, että tuollainen peruste olisi kestävä. Kyllä se tomaatti sieltä juuston altakin pursuu ja valuu pitkin rinnuksia, se on varmaa. Ja jos joku on sitä mieltä, että ainoastaan kinkun ja juuston paikka tappelevat, voi palata yllä olevaan perusteluun nro 1. Piiloon se ruma juusto!

Nyt kun on päästy yksimielisyyteen siitä, miten tärkeää on laittaa juusto alimmaiseksi, suostutin itseni ihmiskokeeseen. Ei muuta kuin leipää kaapista ja sekä elinikäisen oppimisen nimissä että ehtoisana emäntänä kaksi koevoileipää pyöräyttämään. Perjantain kunniaksi tempaisin oikein Fazer-tädin uunista sämpyläkranssin, joka ei petä koskaan, vaan on ehkä maailman parasta leipää. Melkein itse leivoin. Osaisin kyllä, minulla oli kotitalous kymppi. (Parhaiten muistan köksäntunneilta sen, että  märkä käsipaperi tarrautuu hyvin astiakaapin oveen, kun se heitetään siihen. Myös se jäi mieleen, kun pääsiäistipu hukkui tiskiveteen. Mutta jottei tule vääriä käsityksiä, se en ollut minä, joka sai opettajan itkemään.)

Tieteellisen ihmiskokeen peruslähtökohta.

Miten vaikeaa tutkimuksen syöntivaiheen valmistelu olikaan! Käsi vei juuston automaattisesti levitteen (Oivariini, pehmeästi levittyvä) päälle, ja vaikka kuinka yritin keskittyä, aivot vain eivät suostuneet latomaan täytteitä väärässä järjestyksessä. Koska olen kuitenkin keskimääräistä älykkäämpi ja hyvänä päivänä sitkeäkin suorastaan, suoriuduin tehtävästä parin erehdyksen jälkeen. Otin valmistuneista leivistä valokuvan, sillä niin pitää nykyään tehdä, ja muuten ette uskoisi mitään.

Juusto alla, niin kuin maailman laki sanoo. Salaatinlehti upposi vahingos-
sa leivän sisuksiin. Esillepanosta miinuspisteitä.

Juusto päällä. Piru vie, ei se näytäkään aivan kauhealta.
(Johtunee kurkkujen erilaisesta asettelusta.)

Tässä välissä keittelin toisella kädellä latte macchiatot ja valmistauduin henkisesti makukokeeseen joogaamalla keittiön lattialla. Tämä se vasta on elämää ja reunalla roikkumista, juusto päällä, totta vie. En todellakaan olisi vielä viime viikolla uskonut, millaisia haasteita tämä viikko tuo tullessaan. Kaikkien niiden morfeemien, vokaalisointujen ja sanaluokkaennustusten jälkeen olin tässä. Uskomatonta.

Puolueeton esiraati (2 hlöä) valitsi ylimmäisen voileivän yksimielisesti ulkonäkövoittajaksi. Se vaan on parempi, kuului sangen validi perustelu, jonka tietenkin hyväksyin.

Tartuin ensimmäiseksi siis Juusto alla -voileipään. Maku oli herkullinen, voita tarpeeksi, piilossa oleva salaatti rapsahti suussa mukavasti, ja oikein oli maukasta. Hyvä leipä! Onnittelin itseäni. Söin koko sämpylän, sillä kaikki lautaselle otettu tulee syödä ja koulussa oli keittopäivä, mikä ei kasvavalle nuorelle riitä.

Sitten toinen. Jännitti. En ollut ikinä elämässäni tehnyt vääränlaista voileipää. Kinkku alla, mitä siitä muka tulisi? Entä, jos se olisikin yhtä hyvää tai jopa parempaa?

Molekyylibiologisti tai -kemisti - tai mitä näitä vastaavia nyt on - väittää (lähde jossain Internetissä, etsi itse), että leivän päällimmäiseksi kannattaa laittaa se tuote, jonka haluaa ensimmäisenä maistaa ja muistaa. Jos siis juusto on päällimmäisenä, sen aromit löytävät makunystyrät ensimmäisenä. Jos on kinkun ystävä, kinkku päälle. Kyllä olen taipuvainen ihan lukiokemian pohjalta olemaan samaa mieltä. Juustonsiivut lähes päällimmäisenä (mitäänsanomaton Oltermanni) puskivat aivan liikaa esille. Kyllä se vain niin oli.

Koska olen huolellinen, otan kaiken vakavasti ja jotta makutestin tulos ja elämäni perustoja järisyttävä sääntörikkomus olisi varmasti kunnolla suoritettu, tein vielä kolmannenkin sämpylän ja laitoin itseäni uhmatakseni toisen kerran juuston kinkun päälle. Olen hurja ja uhrautuva, ja söin ihan koko leivän, siemenkansineen päivineen. Sinne meni.

Näin sitä vain uhmattiin elämän sääntöjä. Ei ole monesta tällaiseen.

Mutta kyllä se nyt vain on niin, että JUUSTO ALLE!

Kuilun partaalla ja vaaravyöhykkeellä

Elämässä on hirveästi erilaisia sääntöjä: koulussa ei saa esimerkiksi heittää ketään lumipallolla silmään, sillä pallon sisällä voi olla kivi ja uhri voi sokeutua. Sen vuoksi on erittäin tärkeää, että jo lumen ajattelusta annetaan jälki-istumusta (on aivan selvää, että kouliintunut välituntivalvoja näkee sen esimerkiksi polven asennosta), sillä koulun tehtävä on kitkeä maailmasta lumileikit, mopolla ajelu sekä tupakanpoltto.

Sääntöjä pitää noudattaa. Ja me suomalaisethan suurimmaksi osaksi noudatamme, lukuun ottamatta punkkareita kuten minä.

Suurin osa säännöistä on tietenkin ihan oikeita ja tarpeellisia, kaikkien hyvinvoinnin nimisstä laadittuja, mutta osa täysin perusteettomia ja järjettömiä. Kaikki elämän säännöt eivät kuitenkaan ole lakeja tai minnekään kirjoitettuja, virallisia määräyksiä, vaan kotoa opittuja tapoja, itse omaksuttuja toimintamalleja tai mielipiteitä, jotka luonnollisesti ovat usein hyvinkin oikeita ja joita soisi kaikkien noudattavan. On esimerkiksi päivänselvä juttu, että juusto laitetaan voileivällä levitteen jälkeen, ja sen päälle kasataan ensin kinkku, sitten kurkkusiivut tai tomaattiviipaleet. En todellakaan ala keskustella siitä, että on käytännöllisempää laittaa pursuava tomaatti juustosiivun alle. Se nyt vain on niin, että estetiikkakin tässä maailmassa merkitsee. Sitä paitsi kiva arpoa siellä lounaskahvilassa, että mitähän se täti on tänään piilottanut uuden tilsithenkisen Oltermanni-juuston alle.

Koska jo mainostin, miten punk-henkinen ja raju olen, ajattelin ruveta rikkomaan kaikenlaisia olennaisia sääntöjä ihan kokeilumielessä. Ei kerta kansantanhuajaa eikä rikollista tee, ja joskus on hyvä elää reunalla. Sitä paitsi ihmisen pitää kehittyä, ja se vaatii epämukavuusalueella liikkumista. Elämään pitää saada perspektiiviä!

Tein vähän Internetissä ja kaikenlaisissa tietoverkoissa tieteellistä tutkimusta ja keräsin kasan tärkeitä elämän sääntöjä, joita aion kylmän viileästi tulevassa arjessani ja juhlassani rikkoa.


Klassikko: Vessapaperirulla asetetaan telineeseen siten, että kulkusuunta on ylhäältä edestä, ei takaa alhaalta.  

Laihdutuskuuri aloitetaan aina maanantaina. TAI: Laihdutuskuuri aloitetaan aina maanantaisin.

Lakanat mankeloidaan tai vähintään silitetään.

Sormusta ei upoteta lihapullataikinaan. Sormus sormessa ei leivota.

Saunassa ei piereskellä. Eikä muutenkaan kenenkään kuullen. Ainakaan naiset. 

Verkkareissa/tuulihousuissa/kumppareissa ei mennä kauppaan. Ei edes ruokakauppaan.

Jos jalassa on kangastennarit tai verkkarit/tuulihousut, olalla ei voi olla nahkalaukkua. (Todellakaan!)

Salaatti syödään ennen pääruokaa. Järjestys se olla pitää.

Täydellä mahalla ei saa mennä uimaan. Voi hukkua.

"Kuse aina kuin voit." Tämä pätee etenkin matkoilla tai siirtymätaipaleilla. 

Sänky pitää pedata joka päivä. Ei mene pölyä pussilakanaan.

Crocseilla/muovikengillä ei mennä julkisiin paikkoihin. (Niitä ei tarvitse olla ihmisellä oikeastaan ollenkaan.)

Juhlasta tehdään juhla pukeutumalla astetta tai paria arkea paremmin.
Paistinpannuja ei pestä tiskikoneessa, vaan aina käsin. 

Lapsille ei syötetä eineksiä. Lapsi voi vahingoittua siitä ja lihoa ja sairastua.

Leivän päälle ei laiteta sekä kinkkua että juustoa - tai sekä kinkkua, meetvurstia että juustoa. Pitää valita.


Mitä vielä? Unohtuiko jokin tärkeä kirjoittamaton sääntö?

Raportit alkavat heti, kun ehdin kapinoida.

Puskista huutelua

Monella kaupungilla tai muulla pienemmällä kyläyhteisöllä on nykyään Facebookissa omia epävirallisia tiedotuskanaviaan ja keskusteluareenoitaan. On menneiden muistelua (ennen vanhaan kaikki oli paremmin), on karkuteillä hyppääviä eläimiä (pitäkää ne kiinni), on ostoa ja myyntiä (alustava varaus!) tai jopa roskalavaa (hae nämä tiiliskivet nurkiltani ennen kuin vien ne kaatopaikalle). Keskustelu ja tiedottaminen ovat tärkeitä ja tarpeellisia asioita, ja Facebook tavoittaakin hetkessä suuren määrän alueen asukkaita. Jostain syystä moni aloitus menee kuitenkin nopeasti kinasteluksi.

Keskustelua yritettiin, mutta tappeluhan siitä tuli.

Kaikkein kuohuttavin aihe on meilläpäin ollut vaakuna. Sitä jokainen tarvitsee arkipäivän elämässään ja sen merkitys ihmiselolle on valtava. Kun kuntaliitoksen myötä isomman kaupungin nimi jäi yhteiseksi, vaakuna vaihtui ikään kuin hyvitykseksi - ja voi hyvänen aika, miten ruma vaakuna sattui vaihtumaankaan! Aivan kauhea. Aivan väärän värinen. Ruma. Ei sovi katukuvaan, kaupungintalon seinään, ei sen sälekaihtimiin, ei ihmismieleen eikä historiaankaan, ei sitten yhtään eikä todellakaan ikinä. Me vaadimme vaakunamme takaisin! Vasta sen jälkeen saamme levätä rauhassa vaakuna hautakivessämme ja tuulessa liehuva viiri sen päällä. (Miksi eläkkeelle jäävälle kaupungin työntekijälle pitää edelleen antaa kirjahyllyn päälle viiri? Viiri!)

Sitä paitsi on aivan hirvittävää, ettei vaakunaa edes käytetä virallisissa kirjekuorissa, vaan sitä tarkoitusta varten on suunniteltu logo. Se maksoi liikaa, se on kopio vaikka mistä, ja ennen kaikkea tulos on sateenkaaren värinen homorengas. Me emme ole mikään homokaupunki, meillä ei ole homoja! Tynnyriä kantava karhu ei olisi homo!

Valittaminen pitää ihmisen tärkeänä ja sopivan kiireisenä, mikä on tietenkin positiivinen asia sinänsä. Me osaamme nimittäin hienosti vaatia myös oikeuksia: Lapsi pitää hakea taksilla kotiovelta kouluun. Aikuinen pitää hakea taksillta/bussilla/jollakin kotiovelta iltarientoon, vaikka hän asuisi peräkylällä. Sen sijaan, että oltaisiin kiitollisia järjestäjätaholle tapahtumasta sekä edes jonkinlaisesta kyytimahdollisuudesta, heittäydytään marttyyreiksi. Joku matemaattisesti lahjakas voisi laskea, montako tuntia tai päivää yhden illan tapahtumakyyditykseen kuluisi, jos jokainen ajattelisi, että hänet pitäisi noutaa portinpielestä tai ainakin entisen kyläkaupan luota, missä perkele oli vielä 20 vuotta sitten Postikin ja Osuuspankki. Joillain kylillä on tiettävästi vielä ne karhuvaakunatkin linja-autopysäkeillä, muistaa yksi. Jo totta vie menee epätasa-arvoiseksi! Sitä paitsi meidän pippalomme samana päivänä ovat paljon paremmat kuin teidän. Pamflettia tulee joka tuutista niin, ettei epäselväksi jää, mikä kokoonpano rytmittää missäkin.

Paikkakunnallamme on pari kertaa myös ollut ruuhkaa niinkin pahasti, että jalkakäytävää pitkin ei 50 metrin matkalla melkein päässyt pyöräilemään. Siihen tulee puuttua, sillä voihan olla, että jonain kertana joutuu kiertämään auton.

Harrastusasiat puhuttavat etenkin syksyisin. Lapsen pitäisi päästä satujumppaan/koripalloon/aikidoon/partioon, mutta kukaan (huom. kukaan muu!) ei sitä tänä vuonna ohjaa. Miten törkeää! Kyllä rappeutuu lapsi ja nuori, miksei ole kolmasluokkalaisille sählyä? Miksei kukaan vedä, sähly on niin hyvä ja kehittävä harrastus! Viime vuonna olisi ollut sählyä, mutta katuvalot eivät palaneet tai perille asti ei ollut pyörätietä ja voitaisiinko tähän meidän kylämme urheiluhalliin tai kyläkoulun saliin tulla pitämään sählyä? Kyyti kotiovelta, taksin kylkeen karhuvaakuna. Karkuteillä olevat ja kateisiin joutuneet kissit voisi samalla noukkia tienvieriltä pois kuljeksimasta. Siinä olisikin yhdelle palvelukyydille tekemistä, sillä hyvä luoja, miten ne kotieläimet karkailevatkin. Onneksi jokainen kuntalainen voi seurata pitkin viikkoa, missä joku niistä mirreistä on ehkä havaittu - tai sitten se olikin jonkun muun kissi, eikä karkuteillä lainkaan. Jossain vaiheessa päästään itse asiaan, kun alkaa tappelu siitä, millainen on hyvä lemmikkieläimen kasvattaja ja vastuullinen naapuri ja piru vie, kun tiessäkin on niin paljon kuoppia, että meinaa kaatua. Ei ollut ennen muuten kuoppia eikä möykkyjäkään sen puoleen.

Välillä on tarjouksessa hautakynttilää, tulkaa ostamaan. On piirakkaa tällä viikolla ja piirakkaa ensi viikollakin. Monet kauppaavat asuntoaan, ja mikäs siinä, mutta kun samaa tupaa myydään tai se on myymättä jatkuvasti, saattaa tulla mieleen, että talokaupalle on varmasti muita, asianmukaisempiakin ilmoituspaikkoja. Ne toki maksavat.

Ehkä se karhuvaakuna pitäisi sittenkin palauttaa, jotta pysyisi pitäjässä kuri ja järjestys. Päästäisiin tällaisista nimettömistä huutelijoistakin eroon, sillä Facebookissa kaikki edellä mainittu tehdään sentään omalla naamalla ja nimellä. Ja ihan pokkana.

Takarajan taksikuski ja syöksyjäsilmälääkäri

Yksi! Tääl-lä! 

Olin viikonloppuna katsomassa miesten pesäpallo-ottelua, jossa maila viuhui ja kunnarit soivat. Pesälle syöksyvä kärki juoksi tuulispäänä. Jokeri nauroi kentän läpi lyötyään. Tuli paloja, haavoja, koppeja ja tahallisia pudotuksia. Kaikkea ei tavallinen katsoja edes ymmärrä, etenkään viuhkamiehen hommaa, mutta se on onneksi käynyt selväksi, että jaksojen välissä syödään makkaraa ja tuomari on etenkin vieraspeleissä puusilmä. Jotkin asiat pysyvät.

Enää en kuitenkaan ikinä katso peliä samalla tavalla kuin ennen. En voi.

Kaiken sen heittelyn ja etenemisen välissä kakkosvahti sai nimittäin pallon päähänsä. Katsomoon tosin näytti siltä, että jalkaansa, mutta niin ne ovat parhaatkin asiantuntijat käristemakkara kädessään joskus väärässä. Vierasjoukkueen uhri ihmetteli ensin sekunnin, mutta peitti sitten kasvonsa kivusta. Ennen kuin kukaan ehti edes tajuta, kotijoukkueen juuri samaiselle kakkospesälle pantterin lailla juossut pelaaja polvistui loukkaantuneen eteen. Hän otti tämän kasvot vahvojen käsiensä väliin, katsoi potilasta silmiin ja lausui syvällä ja rauhoittavalla äänellä: "Ei hätää. Minä olen lääkäri. Silmälääkäri. Katsotaanpa."

(Tämä oli naisten arvio katsomossa siitä, miten vuorokeskustelu alkoi. Mies, lääkäri, sankari,  pelastamassa hätää kärsivän. Se on se Hippokrateen vala.)

Miten ihmeessä saattoikaan sattua, että tilanteessa ensimmäisenä paikalla ollut oli juurikin silmälääkäri? Entäs, jos olisi ollut taksikuski tai kirjanpitäjä? Mitä siinä äidinkielen opettajalla tai puutyöpiirin ohjaajalla olisi tehty? Minä olisin katsonut, että no niin, eipä ole silmä puhki. Taputus olalle ja peli jatkuu! Pidemmälle menevässä diagnoosissa olisin ehkä tullut siihen, että kohteeseen noin sataa kilometriä tunnissa osunut lentävä objekti oli muodoltaan pyöreä ja kooltaan suurempi kuin silmä. Hyvä. Olisi ollut paljon ikävämpää, jos siihen olisi osunut esimerkiksi kivi tai vaikkapa miesten keihäs. Näiden rauhoittavien faktojen lisäksi olisin myös hakenut pakastimesta herne-maissi-paprikapussin ja lohduttanut kärsivää hieman. Hyvä, ettet kuitenkaan kuollut on esimerkiksi aina asian oikeaan mittakaavaan asettava tukilausahdus. Lopuksi olisi voinut pyytää vielä luettelemaan alistuskonjunktiot, ja jos rimpsu olisi rallateltu oikein, niin ei kun vihellystä pilliin ja syöttö korkeuksiin.

Että oikeastaan olisin kyllä ehkä pärjännyt lääkärinä ihan hyvin.

Ottelun kuuluttaja kertoi pelin jatkuvan. Niin. Hetkinen. Hetkinen tosiaan: kuuluttajahan oli vapaapäiväänsä viettävä Finnairin lentäjä. Katselin ympärilleni. Kioskissa grillimakkaraa myi farmaseutti, kirjurina toimi kassatyöntekijä. Mitä ihmettä! Pesäpalloilija ei ole pesäpalloilija, kuuluttaja ei ole kuuluttaja. Paikalla oli aivan oikeita ihmisiä, joilla on elämä. (Luulen niin, voi olla, että ei.) Pelaaja voi siis olla päivisin alumiinihitsaaja, vuoropäällikkö, maahantuoja tai uimavalvoja. Lukkari menee kotiin leikkaamaan nurmikon, numerolla yhdeksän pamauttaa kaupungin maanmittaaja läpilyönnin. Kopin tiputtaa uraohjus, juoksun tuo kaivurikuski. Joukkueen opettajapelaaja järjestää saunaillan.

En toivu tästä.

Silmälääkäri avasi silmäni.

Opettaja on silti aina opettaja, niin kotona kuin K-marketissa tai eläkkeelläkin. Aina.

Kesämekko kinnaa

Jokseenkin samanlaisissa tunnelmissa päättyy tämän vuoden kesäloma kuin edellinenkin. On hyvä, että ihmisellä on perinteitä ja että hän tuntee juurensa, sillä se tuo varmuutta, ja pitäähän vahvuuksiaan korostaa. Sen nyt tietävät kaikki. Keskivartalovahvuus on sitä paitsi siitä kiva, että kuminauhareunainen t-paita ja jokin mukavan väljä poncho ['ponkho] siinä päällä vie nopeasti kollegoiden mittaavat katseet esimerkiksi ponchosta riippuviin hapsuihin. Sellaiset kannattaa tosiaan olla, mahdollisimman pitkät, jotta ylettyvät vielä kätevästi levenneiden reisienkin päälle. 

No mutta. Antaapa Minnan ahdistuksen kuulua, sillä mikään ei ole nyt yhtä ajankohtaista kuin tulevat myöhäishelteet ja pari - jos itseään tahtoo huiputtaa - vyötäisille lipsahtanutta kesäkiloa.  


Kesämekko kinnaa


Kyllä kiristää Minnan pinnaa:
kesämekko kinnaa.
Vaatteessa niukassa 
on sauma kovin piukassa. 
"Hitto, kun on vetoketju tiukassa", 
itkee Minna hädissään
sangrialasi kädessään.

Kas, puumalla kuumalla
uumallaan on pari kesäkiloa
- suveen on mahtunut 
viiniä ja iloa.
Muuttunut on naisen muoto:
ennen niin hoikka ruoto
on alkanut kasvaa,
ja mahassa ja reisissä
on todellakin ylimääräistä rasvaa. 

Minna, oi, Minna.
Punkku ei ole elämän kunkku.
Tapojasi muuta:
nipistä kiinni sitä suuta, 
hissuttele tissuttelutahtia.

Peilistä heijastuu läskipossu.
Laske kädestäsi punkku, olut, siideri, 
sangria, valkkari, kossu!
Jalkaa nosta toisen eteen
kahlaa veteen,
ui, mene lenkille
älä jää istumaan tuoppi kourassa penkille.

Penkoo Minna hyllyään
ja peilaa suurta pyllyään.
Ei ole mieli keveä, 
sillä onhan perä kyllä aivan hirveän leveä.
"Mitä ihmettä puen päälle nyt?
Miten olenkaan itseni tähän tilaan päästänyt?"
kiroaa nainen mielessään,
kun sangria vetää jo viimeisiään.

Minna löytää kaapista mekon löysän, pinkin 
ja kaataa lasiin uuden drinkin. 
"Ehdin ottaa vielä vähän.
Hätään tähän 
tarvitsen juomaa
tuomaan helpotusta
ja lieventämään ahdistusta.
Aina vaikka maanantaina
ehtii kyllä lopettaa
tissuttelun kokonaan.
Mut onpa hyvää punkku tämä,
onneksi ostin pullot nämä."

Pian Minnan mielestä
mikään ei ole enää pielessä: 
töihin on aikaa viikon verran
ja kerran ehtii jos toisenkin
kiskoa vaikka kuoharin.
Kippis kesälle, nostaa hän maljan
ja suunnittelee avaavansa 
vielä ainakin yhden kaljan.

Jäätelökesä vaikka väkisin

Näin viime vuonna. Eivätpä ole paljonkaan asiat parempaan muuttuneet. Ehkä hieman, mutta sellaista  ei lasketa.


"Ei ollut suunnitelmissani kesäkuun neljän viikon vesisade.

Tämä kesäloma on säiden puolesta ollut aivan paska. Koska olen kaiken muun hyvän päälle tosikko, se on lisännyt ahdistuksen moneen potenssiin, kertotauluun, integraaliin ja derivaattaan, enkä kyllä suostu menemään takaisin töihin, ennen kun näytän sulle missä mullon rusketusraidat. Ihan turha väittää, että auringonotto on epäterveellistä. Ei ole. Siitä saa esimerkiksi D-vitamiinia ja rennon olon elämään. Varsinkin, jos nauttii samalla vähän vaikkapa kylmää valkoviiniä. Tonkka takaa kesämielen.

Koska olen ollut takatalvesta jokseenkin lamaantunut, en ole saanut siivottua sadepäivinä edes ullakkoa. Nurmikkokin on jatkuvasti märkää ja leikkuu tympii, missään ei voi vierailla, kun kukaan ei ole kotona ja jäätelöstä on raekuurossa hetkessä vain tikku jäljellä ja kampaus pilalla. Telttaa ei voi pystyttää, kun ruoho homehtuu alta ja kangas päältä ja kuivata nyt haisevaa telttaa, patjaa ja makuupussia saunassa viikko sen jälkeen, kun on itse parantunut keuhkopöhöstä, angiinasta ja nenän paleltumiselta. Minulla on heikko nenä. Lasten kesäleirilläkin nukuin taannoin trikoinen panta nenän kohdalle asetettuna. Kukaan ei nähnyt, sillä oli pimeää, niin kuin Suomessa on kesäöisin tapana.

Kaikista pahinta on henkinen ahdistus siitä, että kesä lipuu ohi. Sitä vahtaa vain Forecaa, Ilmatiedettä, kymmenen päivän ennustuksia ja tunti tunnilta eteneviä sadekarttoja epäuskoisena, vihaisena, kyllästyneenä, alistuneena ja siltikin joka päivä yhtä toiveikkaana. Välillä odotus palkitaan, sillä oi sitä ihmisen riemua, kun jonain päivänä sääkartta näyttää viittätoista astetta yhdeksän sijaan. Silloin voi heittäytyä kesäfiilikseen ja riisua pitkät kalsarit puolen päivän tienoilla.

Nyt olen tehnyt periaatepäätöksen: jäätelökesä vaikka väkisin. Pirkan tuuttipaketteja pakastin täyteen ja asenne kohdalleen. Voi sen jäätelön syödä ulkona vaikka kattolipan alla talon seinää nojaillen, kunhan ei kaatosateella ole ihan rännin vieressä. Jos kevyt pikku kesäsade tulee vaakana pohjoisesta, asettuu vain itse rakennuksen eteläpuolelle, niin siten siitäkin pirulaisesta päästään. Lämpötilan lähennellessä hallanvaaraa kääriytyy vilttiin tai toppatakkiin ja ajattelee, että kesä se on eskimoillakin.

Hyvää kesälomaa, Suomen itsemurhakansa."

Ps. Tänä vuonna yksi jäätelöpallo kioskilla näyttää maksavan jo niin paljon, että ennemmin pääsee nauru kuin itku. Jos kaupasta saa samalla hinnalla suurin piirtein kolme litraa minttu-Pingviiniä, menen sinne ja ostan kostoksi kuusi. 

Matkakertomus: Iloinen Amsterdam

Koska kesäloma loppuu aina liian aikaisin, opettajillakin, katsoin asialliseksi aloittaa loman käväisemällä vierailla mailla kaukana. Amsterdamiin ei tosin luikauta lentokoneella kuin reippaat kaksi tuntia, mutta eri kieltä siellä silti puhutaan ja talot näyttävät kummallisilta. En ole myöskään aikaisemmin käynyt Hollannissa, vaikka minulla oli ala-asteella monetkin kopot eli hollannikkaat eli puukengät, olen teoriassa kova polkupyöräilemään, syön sujuvasti juustoa ja mummolan pihassa on tuulimylly.

Minulla ja Amsterdamilla olisi paljon yhteistä.

Yksi mieleenpainuvimmista nuorena lukemistani kirjoista oli Anne Frankin päiväkirja - tai kuten silloinen versio kuului, Nuoren tytön päiväkirja. Kuten yläkouluikäisiä yleensä, myös minua toinen maailmansota ja sen kauheudet kiinnostivat, eikä Frankin perheen tarina suinkaan menettänyt kiinnostustaan, kun uskonnonopettajamme näytti heidän piilopaikastaan ottamiaan valokuvia.  Jälleen yksi syy lisää matkustaa Alankomaihin!

Ei kun menoksi.

Amsterdamin katuja kävellessä (huomaa sujuva aikahyppy suoraan kohteeseen) tuntuikin aivan kertakaikkisen hullulta, että sota ulottui myös sinne ja että niidenkin katujen varrella juutalaiset ovat saaneet pelätä henkensä edestä. Miten kukaan koskaan on voinut saada niin mielipuolisen ajatuksen, että tapetaanpa kaikki juutalaiset? Miten kukaan koskaan on voinut vastata, että jep jep, loistotuuma, ei muuta kuin keskitysleiriä pystyyn ja raidetta porttien taa. Mikseivät juutalaiset nousseet joukkovoimalla kapinaan, vaan laumana kävelivät kuolemaansa?

Ei sieltä sitä paitsi mitään kaasua tule, huhupuhetta.

Jono Anne Frankin ja hänen perheensä museoituun piilopaikkataloon on aina pitkä, eikä lippuja saa netistä, ellei ole useita kuukausia aikaisemmin asialla. Parhaiten sisään pääsee heti aamulla (paikka aukeaa klo 9, ja puoli yhdeksältä jono ylettyy jo monen mutkan taakse), jolloin on kuitenkin jonotettava noin tunnin verran pelkästään museon aukeamista.

Hip hei, sadeaamu! Olisi tarvinnut pitkät kalsarit. 

The kirjahylly.

Isä sai tuotua tyttärensä huoneen seinälle valokuvia ja lehtileikkeitä koristeeksi.

Alkuperäinen päiväkirja.

Koneella kirjoitettu päiväkirja. Lue se.
Ensimmäistä versiota "Nuoren tytön päiväkirja"
oli vuonna 2000 painettu jo yli 25 miljoonaa kappaletta.

Kaikkien piilopaikkakotien ja joukkomurhien jälkeen oli hyvä ajatella jotain muuta. Yleensä se oli ruoka ja juoma, esimerkiksi kuuluisat katuranskanperunat, joita Hans Välimäkikin televisiossa pisteli menemään. Majoneesilla ja ketsupilla, silvuplee.

Perspektiiviä ranskalaisten kokoon antavat taustalla olevat
koristeranskalaistötteröt. Ks. myös ylempi kuva.

Jääkylmän huurteisen normaali koko on muuten Hollannissa 0,33 dl. Aika olematon, mutta aina todellakin kylmä. Kuulemma.

Maantieteellisesti olin kaupungissa jotenkin herttaisen hukassa, sillä joka paikka oli täynnä siltoja ja hämäävästi kaaressa kiertäviä katuja. Ei sillä, etteikö mukana olisi ollut karttaa, mutta ei sitä aina jaksanut katsoa. Koska mukanani oli toinen kesälomansa aloittanut opettaja, hänellä oli onneksi pieni Finnairilta kylkiäisiksi saatu kompassi, jolla oli välillä hyvä ottaa suuntaa. Ei sillä, että olisimme tienneet, minne, mutta noin niin kuin näön vuoksi. Amsterdam osoittautui pikkuisen hukassakin todella vireäksi pääkaupungiksi: minne tahansa muutaman kilometrin säteellä käveli, väkeä oli kuin pipoa.

Kaikista eniten kaikkialla oli kuitenkin polkupyöriä. Siellä ne vain sukkuloivat noin sataa, pyöräilijät, toisessa kädessä eväsleipä ja toisessa kännykkä. Kukaan ei kaatunut tai tappanut ketään ajamalla päälle.

Onnea vaan oman pyörän etsintään.

Onnea vaan oman auton etsintään ja sillä ajeluun.

Hotellin valinta on yleensä avainasemassa. Kyllä se vaan niin on, että lyhyellä kaupunkilomalla on aivan turha haaskata aikaa ja vaivaa siirtymisiin, joten majapaikoista parhaimmat ovat aivan ytimessä. Tällä kerralla (Swissôtel Amsterdam) parasta oli se, että takapihalla oli ostoskatu, etupihalla pääkatu ja sivupihalla keskusaukio. Kun astui hotellista ulos, oli jo siellä, missä tapahtuu, ja muualle sai vain kävellä kompassinsa kanssa. Oli myös todella harmillista, että saimme tuurilla suuremman huoneen, joka olikin melkoisen tilava  - joskin hieman meluisa alla olevan ostoskadun vilinän vuoksi. Ei se kuitenkaan onneksi unia haitannut.

Viereisen aukion kuninkaanlinna. Julkisivu pitäisi äkkiä jo putsata.

Takapihan Burger King. Vieressä oikealla McDonalds.
Tulimme ikkunasta siihen tulokseen, että Burger Kingissä
kävi enemmän väkeä.

Hollannissa on kuulemani mukaan periaatteena, että aikuinen osaa ja saa tehdä omat päätöksensä, joten suhtautuminen esimerkiksi huumeisiin on erilaista kuin kotimaassamme: kannabista saa laillisesti Coffee Shopista, joita oli lähes joka kulmalla. (Toki kannabistuotteiden vapaalla saannilla on muitakin huumepoliittisia näkökulmia.)

Kelluvilla kukkaismarkkinoilla myytiin paitsi
kukkia...

...myös kannabista. Tässä vähän kalliimmat hamput, 3 eurollakin olisi lähtenyt.

Jos olet huumeissa, näet kuvassa norsun.

Kaikesta tarjonnasta huolimatta törmäsimme vain pariin iloiseen hihittelijään, joskaan emme mitään narkkaripuistoa käyneet etsimässäkään. Kaupungissa oli koko ajan mukavan leppoisa ja ystävällinen fiilis, mutta tuskinpa sillä huumeiden kanssa suurta tekemistä on. Sydämellisyys on opittua ja perittyä. Niin ne vain nostelivat toisten kaatuneita polkupyöriä pystyyn ihan hyvää hyvyyttänsä! On melko säälittävää, että sellaiseen kiinnittää huomiota, sillä normaaliahan sen pitäisi olla.

Jos ei ole kiire minnekään, Amsterdamissa ehtii tunnin kanavaristeilylle vaikka monta kertaa. (Mitä eroa on kanavalla ja kanaalilla?) Ei sieltä kanaalinpohjalta tosin mitään näe, ja edessämme istunut muorikin piti pakottaa avaamaan ikkuna, mutta saapahan sanoa, että on kierrellyt venheellä pitkin Amsterdamia ja vetänyt parhaalta paikalta näkymiä ikkuna kiinni seuranneelta lasin pois maisemien ja valokuvien edestä. Tein sen saksaksi. Olen jotenkin aina ojentamassa saksalaisia, en tajua, miksi. Tämä oli jo kolmas kerta.

Katsele tästä nyt maisemia sitten. Pään tai käden työntäminen ulos oli kiellettyä.
Mikä siinäkin on, että huumeita saa vetää, muttei nousta seisomaan
kanavaristeilyllä?

Tyypillinen maisema: vettä, vinoja taloja, veneitä ja pyöriä.

Suomessa tuosta voisi tippua, ja moinen istuskelu olisi ehdottomasti sakon uhalla
kiellettyä.

Olin ihan pihalla siitä, missä olemme. Aina vain uutta siltaa.

Käkikellotalo.

Mitäs Amsterdamista vielä? Riksmuseumin taulut jätimme katselematta, kun on noita tauluja jo nähty muuallakin. Alla on kuitenkin hieno todiste siitä, että kävelty on. Kävimme museossa vessassa. Oikein hyvä vessa oli, vaikka kaikki yrittivätkin painaa hanan pyöreää nuppia, kun sitä piti kääntää.

Porttiholveista sisään, lasiovista vasemmalle, portaat alas
ja tadaa - vastapäätä on pitkä rivi vessoja!

Kaupunki oli täynnä H&M-myymälöitä, väliä ei tarvinnut olla kuin 50 metriä. Emme todellakaan käyneet, tilaamme postimyynnistä. Voileipäpaikkoja ja vohveleitakin myytiin säännöllisin väliajoin, ja jos oluen haki kaupasta, se maksoi 50 senttiä. Samoin sipsipussi. Vai olisiko ollut euron jopa, en enää loppuvaiheessa kaikkea laskenut. (Maku Bolognese oli oikein hyvä, ihan euronkin arvoinen.) Joka paikassa ei käynyt kortti, joten käteistä oli hyvä olla mukana. Toisaalta joka paikassa, jossa kortti kävi, sai maksaa debitillä. Turistikaupasta ostin oikein hyvän hupparin, ja hasiskuvioiset sukatkin olisi voinut hankkia ja laittaa ensimmäisenä päivänä kouluun, mutta siitä olisi kuitenkin tullut puhuttelu tai potkut. Koska olen tosi hyvä tyyppi, ostin kuitenkin pipon, sillä kauppa se on, joka kannattaa: rastat kuuluivat hintaan. Setti lämmittää varmasti hyvin syksyisessä välituntivalvonnassa. Niin hyvästä esimerkin näyttämisestä ei kyllä voi johdolta moitteita tulla.

Fatass vs. Misupeipiparpi

Lomakausi siintää jo edessä. Etkö mahdu viimekesäisiin mekkoihisi? Kinnaavatko farkkusortsisi? Oletko jälleen lipsunut? Käykö niin aina, taas ja jälleen kerran?

Mikä sinua vaivaa? Missä on itsekurisi muusikattilan edessä? Etkö häpeä, että häviät taistelussa korvapuustille? Veditkö pullaa kokonaisen pussin kostoksi (kenelle?) yhdeltä istumalta?

Luuseri. Mitä sinulla on sanottavana puolustukseksesi?


Jatkuvasti sahaa painoni mun
olo on kuin syöttöpossun lihotetun.
Käsi pistää väkisin suuhuni ruokaa
kahden eestä kiskon lasagnevuokaa.
Kohtuus kaikessa, vanha kansa opettaa
silti en voi millään mä vetämistä lopettaa.

Leipä on hyvää, syön niitä monta
syyttää saan luonnettani ponnetonta.
Stoppia en osaa pistää mä tähän
kostoksi otan vielä ranskanleipää vähän.
Päälle sit kasaan oikein kunnolla juustoa
kyllä se, kuulkaa, vahvistaa luustoa.

Sukuni on lihavaa, geenit määrää tahtia
turhaa on näin ollen kaloreita vahtia.
Mummokin on vähän tuhdimmanpuoleinen
miksi mä oisin yhtään erilainen?
Helppohan niiden on salilta huudella
joita on siunattu laihuudella.


Ahaa. Suvun syyksi sysäät kaiken. Mitä tähän tuumaa Misupeipiparpi?


Mitä siinä vingut, saamaton läski
kuka sua taas muka syömään käski?
Mummo on mummo ja sinä olet sinä
lopetapa heti tuo säälittävä kitinä.
Farkkusi jos kinnaavat reisistä ja mahasta
elämäntapamuutos ei liene pahasta.

Lähde siis lenkille, pyöräile tai kävele
ylämäkee kiipeä, ylös, alas pyrähtele.
Joogaa ja tanssi, lähde tyttö uimaan
kalorit nuo palaa hyvin aamutuimaan.
Aina pitää löytää aikaa myös itselle
endorfiineistä tulee niin hyvälle mielelle!


Pullukka puolustautuu:


En minä halua aamulla herätä
kuudelta voimani rippeitä kerätä.
Lähteä lenkille, pyöräillä töihin
keskityn mieluummin nukuttuihin öihin.
Elämässä tärkeintä on nauttia siitä
ei minun aikani salille riitä.

Huolehdin kodista, lapsista ja perheestä
en mistään vyötärön makkaraerheestä.
Jos olen mielestänne lihava ja saamaton
harvemmin kuitenkaan aivan onneton.
En ymmärrä sitä että elämä on salilla
harva sitä kroppaansa esittelee Balilla.

Oisin, joo, mieluusti paljonkin hoikempi
mutta tää on asia mulle oleellisempi:
nautin ehkä himpun verran liikaa elosta
vaan eipä tarvi kärsiä hiilareiden pelosta.
Syön mitä syön ja liikun jos ehdin
ajoittain paljon myös vetelehdin.

Uikkarit vähän voi vyötäröstä puristaa
elämää en silti haluu liikaa kuristaa.
Siinä menee raja että punnitsen ruokani
antakaa mun pitää lasagnevuokani!
Dieettieväsrasiaa en ota kylään mukaan
sitä ei saa mua tekemään kukaan.


Misupeipiparpi ei ihan ymmärrä:

Tahdon minä kysyä tämän vielä sinulta
mikset voi ottaa mallia minulta?
Aamulla puuroon purkki raejuustoa,
sekin kyllä varmasti lujittaa luustoa.
Kun syöt runsaasti rahkaa ja kanaa,
niin sä et kovin kauan painoasi manaa.

Jokainen haluaa näyttää hyvältä,
läskinä oleminen on aivan syvältä:
miks ei voi elää terveellisesti pitkään
muuhun ei riitä tekosyyt mitkään. 
Ei ole hirveää jumpata vähän
vertaas nyt kroppaasi vartaloon tähän!



Pullukka ei anna periksi:


Kuules nyt Misupeipiparpi sä pieni
itse mä valitsen elämisen tieni.
Elämästä me ei olla koskaan samaa mieltä
väisty siis vähäsen rantavalaan tieltä.
Kaunis sä olet, hoikka ja vahva,
ei sulla pullistele jenkkakahva.

Mieluummin kuitenkin elän miten haluan
grillatun kyljyksen luutkin kaluan.
Kukaan ei oo tyytyväinen itseensä koskaan
usko en yhtään muuhun roskaan.
Nostele sä painoja, jatkuvasti jumppaa
minä tanssin elämässä kevyempää humppaa.



Misupeipi:


Ehkä mä luovutan sun suhteesi, valas
et ikinä saa tarpeeksi painoa alas.
Aina on tekosyitä liikkumatta jättää
ja kotona ruokaa suuhunsa mättää.
Etkö sä tajua: terveydelläs leikit,
turvonnutta naamaa ei peitä edes meikit.


Fatassin kosto:

Pistä sä rintas ja perseesi nettiin
sitä kautta lähde itseäs ettiin.
Painoja nosta ja tankoon laita rautaa,
kuva ota kaikille: katso tätä nautaa!
Minulla on asiaa teille, missit
tsekatkaapa miten isot ja mahtavat tissit.

On minun perseelläni kokoa kyllä
vyötärön ympäri ei käsivarret yllä.
Silti oon kiva, en yhtään paha
mua ei kuvasta vain iso maha.
Eletään tyytyväisenä kaikki täällä 
vaikka olis rannalla bikinit päällä.


Misukki on jo lähtenyt salille, Fatass lausuu laulujaan yksin. Molempi parempi.

Raggari-isä koulunpenkillä

Koulussamme oli lauantaina oppilaiden ja vanhempien yhteinen koulupäivä. Tämä ei ollut ensimmäinen kertani tunneilla vanhempien kanssa, vaikka vastaavasta edellisestä yhteiskoulupäivästä onkin yhtäkkiä päässyt kulumaan yli kymmenen vuotta. Silloin ensimmäinen tunti loppui niin hupaisasti, että naurattaa vieläkin.

Opetin ensimmäisinä työvuosinani myös historiaa, sillä kukapa nyt ei tykkäisi oppia menneisyyden virheistä ja olla jälkiviisas. Opetussuosikkini oli ehdottomasti Suomen sota (1808 - 1809) ja sen strategiat, vaikka opiskeluaikoina sivuaineeni mielenkiintoisimmat aiheet olivatkin Suomen noituuden historia sekä Helsingin prostituoitujen historia. Niitä en yläkoulussa enkä lukiossa päässyt kovasti korostamaan, mikä on luonnollisesti opetussuunnitelman suuri puute.

Kymmenen vuotta sitten ensimmäisellä aamutunnilla oli juurikin historiaa. Oppilaat olivat valmistelleet vanhemmilleen tietovisailun, jonka vastauksia isät ja äidit ihan tosissaan ryhmissä pohtivat. Lopputunnista etupenkin Roope-isä alkoi kuitenkin osoittaa merkkejä siitä, että hänellä oli jotain mielessä. Pian nousi käsi pystyyn.

- Roope, nyökkäsin asiaankuuluvasti ja annoin hänelle puheenvuoron.
- Kun tässä on nyt tällainen juttu, hän aloitti ja kaiveli taskujaan. - Kun mulla on tällainen lappu.
- Jahas. Mikäs lappu sinulla nyt sitten siinä oikein on? kysyin ja katselin virnuilevaa aikuisoppilasta.

Roope lähti kävelemään kohti opettajanpöytää, ja muut vanhemmat seurasivat kiinnostuneina, mitä tuleman pitäisi. Taiteltu paperi ojennettiin opettajalle.

- Lue siitä vaikka ihan ääneen, kehotti Roope. - Se koskee välituntia.

Otin paperin ja minua alkoi hymyilyttää.


LUPALAPPU

Oppilaalla Roope Tammisto (hlötunnus) on vaimon myöntämä lupa tupakoida koulupäivän aikana. 

Terveisin
Leena Tammisto


Luokallinen aikuisia räjähti nauruun. Valaisin Roopea tupakoinnin vakavista vaaroista ja siitä, että koska tupakointi on koulun järjestyssäännöissä kielletty, en luonnollisesti voisi sitä koulupäivän aikana sallia.

Ja niin Roope lähti välitunnille.

Myöhemmin kävi ilmi, että hän oli jäänyt kiinni nuorten suosimalla tupakkanurkalla ja saanut välituntivalvojalta jälki-istuntoa. Valistunut isä teki asiasta rehtorille valituksen, ja kahden tunnin jälki-istunto korvattiin koulunjälkeisellä istumisella paikallisessa pubissa tuopin äärellä.

Kodin ja koulun yhteistyö on iloinen ja tärkeä asia. Enemmän pitäisi sellaista olla. Ja Roopeja.

Endorfiini-invalidi

Liikkumisesta ja erityisesti hieman reippaammasta liikunnasta saa kehoon endorfiineja ja hyvän olon tunteen. Olette varmasti havainneet esimerkiksi Facebookissa tilapäivityksiä, joissa hehkutetaan urheilun tuomaa mahtavaa fiilistä.

Juoksin ihanan kympin lenkin kaatosateessa ja nyt on niin hyvä olo! 

Treenasin salilla painoina miljoona kiloa ja kyykkäsin niin, että meinasin lopuksi oksentaa. Oksensinkin. Upea fiilis! 

Pakko päästä urheilemaan, muuten tulen hulluksi! 

Ylämäkijuoksusta tulee onnelliseksi ja saa virtaa!

Voiko endorfiineille olla immuuni? Mitä, jos urheilu on pakkopullaa tai parhaimmillaankin vain ihan ok? Pääsevätkö kaikki liikkumisen jälkeiseen hurmokseen?

Minusta ei ole tullut urheiluhullua. Olen varma siitä, että minussa on jokin kemiallis-fysikaalis-henkinen häiriö: minuun eivät tehoa särkylääkkeet, eikä urheilu tee minusta autuasta. Suorituksen jälkeen olen korkeintaan tyytyväinen siihen, että tein jotain, mutta en ole vielä koskaan saanut treenistä (inhoan sanaa) autuutta. Ajatus lenkistä vesisateessa vituttaa ja vastatuulessa se vituttaisi vielä enemmän. Aamuherätys ei varsinaisesti houkuta sekään, sillä aamuyö on nukkumista varten. Hikiponnistelun miettiminen ei saa mieltä kihelmöimään, vaan pesemään ensin esimerkiksi koneellisen pyykkiä ja kitkemään pari kukkapenkkiä.

Kiteytettynä urheilu ei siis mitenkään erityisen varsinaisesti huvita. Mikään pakko ei aja minua juoksemaan rinnettä tai portaita ylös alas. Tykkään kyllä monesta lajista, mutta kiksejä niistä en saa.

Ennen kuin urheiluhullut ja jumppakärpäset kauhistuvat aivan liikaa ja tarttuvat toimeen minua käännyttääkseen, täsmennän, etten suinkaan ole sitä mieltä, etteikö jokaisen pitäisi ja kannattaisi liikkua terveytensä vuoksi. Tietenkin pitäisi. Kummastelen vain sitä, etten koskaan, ikinä enkä milloinkaan ole saavuttanut suorituksen jälkeistä superhyvää oloa. En edes silloin, kun punnersin circuitissa yhtä nopeasti jalat penkillä kuin ex-poikaystäväni, joka oli pari kertaa ennemminkin punnertanut.

Minussa ei vapaudu endorfiineja. En tiedä, mitä ne ovat.

Opettajan ja opottajan ongelmat

Usein sanotaan, että jokainen on jossain hyvä. Joskus sujuu matematiikka: hoksaavuus on vertaansa vailla ja lisätehtävät eivät riitä. Yksi muistaa ruotsin sanat, toinen hallitsee hattutemput. Joku on käsistään kätevä: hitsaa saumat mennen tullen, kaivertelee kellokaapin.

Jos onkin kuitenkin kaikessa keskinkertainen, tasahyvä tai suorastaan tasahuono, minkä vahvuuden sieltä oikein nostaa (väkisin) esille? Miten opettaja tukee, miten kotiväki kannustaa? Miten lapsi voi kokea kukoistavansa, ellei kukoista missään? Kuinka pitkälle riittää, että yrittää parhaansa, noin niin kuin loppuelämässä?

En tahtoisi olla oppilaanohjaaja.

Koulumaailmassa näkee monenlaisia oppijoita: on ahkeria, on luontaisesti älykkäitä tai nopeita hoksaajia, on puurtajia, on velvollisuudentuntoisia. Osalta vaatii kotiväki, osalta ei yhtään, ja mitä vanhemmaksi lapsi tulee, itse jo pitäisikin työskentelyyn ohjautua ja ottaa siitä vastuuta. Suomen peruskoulussa kokeesta pääsee kyllä läpi, jos kirjan on avannut kotona ja tehnyt tai edes yrittänyt tehdä läksyjä.

Koska oppilaita ei voi syyttää laiskuudesta, vaikka puhtaasti siitä monella olisikin kysymys, muotoilemme oppilaan olevan motivaationpuutteinen. Onko motivaation puutteessa kyse enemmän lapsen tai nuoren motivaationpuutteesta vai siitä, ettei opettaja ole tehnyt opeteltavasta asiasta innostavaa tai mielenkiintoista? Voiko tylsästä asiasta saada mielenkiintoisen? Pitääkö kaiken  kiinnostaa? Paljonko koulussa pitää puurtaa vain sen vuoksi, että sitä se elämä kuitenkin tulee olemaan: turhauttavia työtehtäviä, sitkeää venymistä äärirajoille, epämiellyttäviä tilanteita ja niistä selviämistä? Voiko sekä koulussa ja töissä olla mukavaa, ja pitääkö niistä nauttiakseen olla keskimääräistä parempi jossain?

Entäs, jos töistään nauttiikin juuri sellainen, joka ei ole hommaa osannut, vaan ylittänyt itsensä ja työnjohdon? Entäs, jos koulussa onkin tärkeämpää asioista kiinnostuminen kuin sen oppiminen, montako poikasta kettu synnyttää tai miten relatiivipronominit viittaavat? Ilmiöt ja asiat pikkuseikkojen taustalla ovat usein ne kiintoisimmat. Se, että tykkää katsella luontodokumentteja televisiosta on loppupeleissä tärkeämpää kuin se, mitkä ovat ulkoa opetellut Afrikan sivujoet luokalla. Kun uskonnon kokeessa neljännellä luokalla on koealuetta koskevassa kirjasarjan kokeen oikein-väärinväittämässä vaihdettu opetuslasten reittimääränpääksi Jerikon sijaan Jerusalem, lienee kyse silkasta nipottamisesta. Kumpi oli tärkeämpää: se, että Jeesus ilmestyi heille ennen taivaaseen astumistaan ja selitti pääsiäisen tapahtumia vai se, mihin suuntaan opetuslapset olivat vuoristotiellä kävelemässä?

Sitä minä tässä nyt vain mietin, että miten sitä saa lapsista ja nuorista kasvamaan tasapainoisia ja itseensä luottavia aikuisia, kun tietynlaiset laput silmillä näkee oppilaasta enimmäkseen vain sen puolen, miten tämä onnistuu äidinkielen tunnilla? Mikä minun oppiaineessani on tärkeintä? Ovatko ne pilkkusäännöt ja ymmärrettävät kirjalliset tuotokset, ovatko ne sijamuodot? (Jälkimmäiset eivät varmasti.) Onko tärkeämpää oppia olemaan rohkea muiden edessä vai tunnistaa tekstilajit? Onko olennaisinta se, että vaikka aina ei tiedollisesti ja taidollisesti onnistu, huomaa sen, miten kiinnostavia asioita oma kielemme pitää sisällään? Millä kiinnostus mitataan? Koenumerollako sittenkin sekin? Kielenhuollollisesti huonolla esseellä?

En minä tiedä. Opettajuutta etsiessä, aina ja vieläkin. Nuorta ymmärtäessä, melkein aina ja toivottavasti.

Oman elämänsä superlatiivi

Elämä ei läheskään aina mene ihan putkeen, vaikka olisi kuinka ihana ja kiva, tunnollinen, ahkera, hauska, kokenut, nuorekas, aktiivinen, ulospäinsuuntautunut, lahjakas, yhden naisen ideariihi, iloinen, kehityksen kärjessä, huumorintajuinen, ystävällinen, jämpti, älykäs, kokeileva, kannustava, ennakkoluuloton, reipas, uskottava, tehokas ja mitä näitä nyt on. Hyvä tyyppi.

Jokainen meistä on varmasti kokenut elämässään isoja pettymyksiä. Ei ole tullut ajokorttia ensimmäisellä kerralla, opiskelupaikkaa toisellakaan. Elämän rakkaus on jättänyt, avioliitto purkautunut, ajoitus on ollut väärä. On mennyt isot kaupat sivu suun, samoin uusi työpaikka. Lasta on toivottu pitkään, ei ole saatu lasta. Lapsen kanssa on ongelmia. Itsensä kanssa on ongelmia. On sairastelua, pelkoa sairastumisesta, työuupumusta, masennusta, elämän kevään ikuista kaipuuta. Joskus pettymykseksi riittää pienempikin paha, kuten se, että mainoskuvastossa ihastuttanutta puseroa ei ole enää saatavilla.

Minua on tällä viikolla harmittanut niin paljon, etteivät siihen ole serpentiinit auttaneet. (En tajunnut vetää heliumia henkeen, siitä olisi voinut saada avun. Viranomaiset tosin varoittavat moisen vaarallisuudesta, mutta harva sitä nyt on ilmapalloon kuollut.) Ei lähtenyt kenkutus vappukuohuvallakaan, jonka itselleni kohotin. Yritin myös keskustella asiasta, puida sitä monelta kantilta, pyöritellä hyviä ja huonoja puolia, kallistua ensimmäisiin. Yritin unohtaa tapahtuneen kauniilla kävelylenkillä metsän siimeksessä, järven aaltoja kuuntelemalla (pohjoistuuli puhalsi pipon läpi aivoihin), saunomalla kahdeksassakympissä, rentoutumalla elokuvaa katsellen, lukemalla kirjan, tekemällä hyvää ruokaa, syömällä suklaata, nukkumalla pitkään. Yritin olla vappunaamiaisissa punk-henkinen ja kanavoida pettymykseni keskisormen kautta ulos.

Ei onnistunut unohtaminen, vaikka kuinka olin tupeerannut. Ei, vaikka oli kuinka tiukat housut.

Moni tietää, että hyvä keino mielen keventämiseen on kirjoittaminen. Ellei sekään onnistu, ja edelleen kiehuu, on huudettava homma vastatuuleen. Kun aikansa karjuu, loppuvat voimat. Sen jälkeen ei ole enää paljon sanottavaa - tai jos on, niin ei muuta kuin sama uudelleen. Tämän viimeisen keinon hankaluutena on se, että joku voi kuulla ja pitää hulluna, mutta isäni opetti, ettei toisten tuijottamisesta kannata välittää. Silloin tosin olin neljä ja olimme harjoittelemassa apupyörittä ajoa.



Minä olen hyvä tyyppi. Minä olen superlatiivi.