keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Lääkäritalo Tautipesä

Koska minulla on nyt hiihtoloma, olen luonnollisesti suksitellut ihan hulluna pitkin Suomea. Hiihdin pari päivää sitten myös erään lääkärikeskuksen ohi ja mietin siinä ennätysvauhtia suihkiessani, miksi ihmeessä terveydenhoitoon erikoistuneet paikat täytyy nimetä niin positiivisesti. Tuleeko flunssapotilas jotenkin oleellisesti nopeammin terveeksi asioituaan Lääkäriasema Ilossa tai Tsempissä kuin vaikkapa Lääkäriasema Leprassa tai Keuhkoahtaumassa? Pahentaako nimi lääkäriaseman?

Pidinkin siinä itselleni lääkäriasemien nimeämiskilpailun. Olisihan noita vaihtoehtoja.

Lääkäriasema Lenssu
Lääkärikeskus Räkä
Lääkäritalo Tautipesä
Terveys-Centrum Kyllä se tästä!
Lääkäritalo Parane pian
Lääkärikeskus Lepra ja Spitaali Ilman käsiä
Lääkärikeskus Buranaa suoneen
Terveysasema Viikon antibioottikuuri
Terveyskeskus Oletus ja Veikkaus
Terveyskeskus Kolmen tunnin jono
Työterveysasema Saikku
Lääkäritalo Horkka & Tauti
Naistenvaivakeskus Hiiva
Ihotautiklinikka Finni ja Paise
Naistenklinikka Tamponi
Korvaklinikka Liimakorva
Synnytysasema Hätäsektioon menee!
Synnytysasema Huutoasi ei kuule kukaan
Lääkärikeskus Syöpä
Lääkärikeskus Kooma

Mielestäni tässä asiassa voisi siis käyttää paljon enemmän mielikuvitusta ja ennen kaikkea rehellisyyttä. Sama koskee montaa muutakin alaa: Puhtaanapitolaitos Paskanhaju, Häirikköoppilaiden yläkoulu, Ruokala Tillilihankaltainen, Kyläkauppa Vähintään Kolminkertainen Kate, Päiväkoti Kitinä ja Marina, Kulttuurikeskus Fiini Tekotaiteellista Paskaa, Poistomyynti Muille Kelpaamaton Ylijäämä, Liikuntakeidas Hiki, Tuska & Revähdys, Laskettelukeskus Kämäinen Nyppylä, Uimahalli Kuka Kusi Altaaseen tai Alko nimeltä Yhden otin. 

Ei pidä kangistua kaavoihin ja antaa nykyisen nimikulttuurin hallita. Nyt kaikki kuppiloiden ja sisustusliikkeiden perustajat, nähkää tilaisuutenne. Kahvila Santsikuppi nurin. Sisustusparatiisi Homekeidas. Erottukaa massasta!

maanantai 17. helmikuuta 2014

Mikä neuvoksi elämässä?

Se on sillä tavalla, että nykyään ei oikein osaa elää. Ainakaan siten, miten pitäisi. Onneksi kysyvä ei tieltä eksy, joten ei muuta kuin askel kohti kirjastoa tai kirjakauppaa, niin johan alkaa löytyä hyllykaupalla ohjeita meidän jokaisen elämään: elämänhallintaoppaat kertovat, mikä on paras tapa laihduttaa, syödä tai olla syömättä, liikkua, juosta, haastaa itsensä, ajatella, antautua nykyhetkelle, elää parisuhteessa, olla äiti, olla isä, yhdistää työ ja perhe, vahvistaa itsetuntoa, lihaksia, unenlaatua, kynsiä, pitää itsestään huolta, ymmärtää, lohduttaa, olla tukena ja ottaa tukea vastaan, tuntea lukkonsa, avata sydämensä universaalille rakkaudelle, venytellä, erota, olla luonnonmukainen, vapautua mielensä kahleista, toteuttaa itseään, tutkiskella syvimpiä tuntojaan, välttää stressi tai voittaa stressi, etsiä mielenrauhaa, joogata, mielikuvaharjoitella, koota aarrekarttoja, keskittyä, vapautua ja tehdä voimaruokaa. Saku Tuominen ei ole valinnut yhtä ja kapeaa segmenttiä, vaan kertoo 20 eurolla yksissä kansissa hyvän elämän lyhyen oppimäärän (Linkki). Josko sitä sitten pärjäisi pelkästään sillä?

Jotenkin nyt vain tulee väistämättä mieleen, että miten sitä ennen oikein osattiin yhtään mitään? Miten silloin löysi oman todellisen minänsä tai oli onnellinen? Vahingossa?

Neuvola pistää jo lapsena eteemme kasvukäyrät. Ole tällainen, ne vaativat.
Ole oma yksilösi, mutta mieluiten kiltti ja rauhallinen, toivovat lastentarhat ja koulu.
Korosta persoonaasi - näin erotut massasta, huutavat naistenlehdet.
Tuo ei ole normaali, kuiskivat puolestaan monet itseään toteuttavien selän takana.

Ei ihme, että ihminen on hukassa ja lukee oppaita siitä, miten pitäisi olla ja elää. Koska neuvot ovat erilaisia ja niitä on paljon, meidän tulee todennäköisesti lukea hyvin monta teosta, jotta voisimme muodostaa käsityksen siitä, mitkä neuvot sopivat meille itselle ja tekevät juuri meidän elämästämme laadukkaan.

Entäs, jos vain eläisi? Tekisi virheensä, menisi mutkan kautta tai välillä suoraan perille, löytäisi väylänsä itse. Mitä, jos vaikka kuuntelisi ystäviensä neuvoja ja lähipiirin viisautta ja keskustelisi heidän kanssaan sen sijaan, että alleviivaisi kymmenen kirjaa? Voisiko niitä oivalluksia tai vahvistuksia valinnoille syntyä siten? Kasvokkain ja ihan ilmaiseksi? Minä ainakin olen saanut yhden kullanarvoisen vinkin, jota voi soveltaa moneen tilanteeseen.

"Tissit edellä", opastaa ystäväni. Näin teemme.



torstai 13. helmikuuta 2014

Kuuma ___________rakas kohukuvissa!

Tässä on Cheekin eksoottinen missirakas! julistaa Seiska.
Tällainen on Karalahden upea fitness-rakas! huutaa puolestaan tämän päivän Iltalehti.

Fitness-rakas ja missirakas, onhan noita kaikenlaisia. Tänään mietin vain, millaisia määritteitä tavallinen työssäkävijä tai työtön saisi lehtien otsikoissa? Ei sillä, että lööppeihin olisi kovin monella mitään asiaa tai edes halua, mutta noin niin kuin lauseenjäsennykselliseltä kannalta ja yleisestä mielenkiinnosta asiaa pohdin. Käsiteltäisiinkö atk-tukihenkilöä samoin kuin keittäjää, media-assistenttia tai R-kioskin myyjää? Esiteltäisiinkö heistä ketään samalla tavoin kuin rakasta, joka on urheilija tai joskus kauneuskilpailuihin osallistunut? Kerrottaisiinko heistä julkisuudessa ollenkaan? Oletteko muka nähneet?

Katso kuvat Karalahden tiukasta äidinkielenopettajarakkaasta!
(Tai pahempi: Katso kuvat Karalahden tiukasta äidinkielen opettajarakkaasta!
Äidinkielen-opettaja rakkaasta.
Äidinkielen opettaja rakkaasta.)

Nyt esittäytyy Karalahden notkea laitoshuoltajarakas!

Karalahden kirjanpitäjärakas uuden kannettavan tietokoneensa ja mappien kanssa. Katso kuumaakin kuumemmat kuvat!

Karalahti iski museonhoitajarakkaan! 
"Tapasimme nisäkäsvitriinillä, ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä!"

Onko julkkiksen tyttöystävän aina pakko olla kuuma, seksikäs, villi, rohkea ja mieluiten kaikkea näitä bikineissä? Millainen alemmuuskompleksi tulee jääkiekkoilijalle, joka rakastuukin vahingossa rumaan naiseen? Entäpä miltä tuntuu siitä keskimääräistä heikomman näköisestä tavisnaisesta, joka ei pääse lehteen, vaikka seurustelisi kaikista kuumimman keskushyökkääjän kanssa tai kesyttäisi julkkisoriin? Itkuhan siinä tulisi ja katkeruus.

Miksei fiksuudesta tai väitöskirjasta tule yhtään lehdistölisäpistettä?

Kyllä on julkkisrakastaminen kova laji. Suurin osa meistä tipahtaisi otsikoista jo uutiskynnyksen ylittämistä mietittäessä, sillä näin on, että pitää ensin ammatiltaan kohukaunotar tai edes chat-juontaja. Silläkin meriitillä on pongittu yllättävän hyvin erilaisille lehdistön järjestämille risteilyille.

Kohukaunotar jätti avioerohakemuksen, ilmoittaa Seiska. Katsokaa nyt, noin helppoa on toisten kivuta lehtien palstoille. Ei ihme, että suurta osaa suomalaisista masentaa.



maanantai 10. helmikuuta 2014

Mikä puhelin opettajallasi oli?

Ostin viikonloppuna uuden puhelimen - ja koska olen nainen ja sen arvoinen, mies saa hoitaa kaikki siihen liittyvät muodollisuudet. En todellakaan tiedä, miten saan siirrettyä kaikki elintärkeät tiedot vanhasta kännykästä uuteen, enkä todellakaan muista puhelinnumeroita ulkoa, jos ne sattuisivat tässä siirto-operaatiossa jostain syystä vaikka katoamaan.

Paitsi että samanniminen ystäväni, kotinumerosi oli kolmekymmentä vuotta sitten 20713.

Vaikka olen siis kohtuullisen nuori ja kokematon, tiedän, että kauheasti on tapahtunut puhelinlanka-asioissa kehitystä. Kuten nyt vaikka se, ettei niitä enää ole. Ensimmäinen pöytäpuhelimemme oli kermanvärinen. (Ruma, arvioisin näin nykynäkökulmasta.) Joillakin oli vihreä, joillakin viininpunainen, mutta kauheasti ei kateusfaktoria päässyt minkään vaihtoehdon kohdalla kehittymään.






Toisaalta keittiömme lattiakin oli ajan mukaisesti ja trendien aallonharjalla tummanruskea-oranssi ja vessamme kalusteet lämpimän sinapinkeltaisia, joten siihen nähden homma pelitti ihan hyvin. 

Sitten tulivat näppäinpuhelimet. Olisiko paljon hienompaa voinut ollakaan? Voi jee sitä painelun tuomaa ylpeyttä.


Kun joku sitten ilmoitti kerran koulussa uudesta Ihmeestä, olimme ensin epäuskoisia ja sitten kateellisia: heidän vasta hankitussa puhelimessaan oli muka digitaalinäyttö ja siitä näkyi, kuka soittaa. Ajatella! Se oli sen luokan juttu, että poljimme pyörällä (Helkama) moista katsomaan. Ja totta se oli! Jokainen meistä sanoi sinä iltana kotona, että kotiin täytyy hankkia uusi puhelin, kun kaikilla muillakin on digitaalinäyttöinen ja sellaisen suorastaan tarvitsee. 

Noista ajoista ei sitten ollutkaan enää pitkä matka juppien ensimmäisiin kännyköihin (Jussi, olimme niin kateellisia!), puhelukortteihin (nykynuoret eivät enää edes tiedä, mikä on puhelinkoppi...), Nokian ja Erikssonin taisteluun (...Erikssonista puhumattakaan), tekstiviesteihin, simpukoihin, taittokansiin, värikuoriin (Nokia 5110!), ulkoisten antennien poistumiseen, automaattiseen tekstinsyöttöön, kosketusnäyttöihin, kameroihin, Internetiin ja sen myötä kaikkeen. 

Tajusin juuri, että ensimmäisestä kännykästäni on kulunut pian 20 vuotta. Ei voi olla. En ole vielä edes itse täyttänyt kahtakymmentä. Laskin siis väärin. 

Tässä Mobira Citymanissani ei ollut vielä matopeliä.

Puhelin on nykynuorisolle statusarvo, joten oppilaan silmissä opettajakin on sitä pätevämpi, mitä uudempi ja parempi kännykkä hänellä on. Kun koulu syksyllä alkoi, oli seitsemäsluokkalaisten poikien vakiokysymys se, millainen puhelin minulla on. Koska se ei ollut enää ihan viimeisintä huutoa, vaikka kolme vuotta sitten olikin, laski innostus ennen kuin se ehti alkaakaan. Eräs opettaja kertoi arvostuksensa nousseen välittömästi, kun hän hankki etulinjassa uuden Lumian. Tottahan sitä ymmärtää paremmin nuoria, kun on oikeanlainen kännykkä ja osaa tehdä sillä muutakin kuin soittaa. Eräs opettaja olikin kerran menettänyt kaikki uskottavuuspisteensä, kun oli tullut puhe kännykällä pelattavista peleistä. Hän oli ylpeänä kertonut pelaavansa itsekin välillä puhelimellaan. Järkytys oli ollut suuri, kun hän oli esitellyt matopelin idean.

Sääliksi käy nykynuoria. Entisaikana elämä oli paljon helpompaa: ei tullut mieleenkään kysyä opettajalta, millainen lankapuhelin hänellä oli. Tai puhelinpöytä, joka sekin on jo taakse jäänyttä elämää. Ainoa, millä muistan olleen väliä, olivat sijaisopettajan kauniit silmämeikit. Luomilla oli runsaahkosti vaaleansinistä ja -punaista, mitä tyttöjen kanssa tunnin jälkeen joukolla ihastelimme. Siinä oli kuulkaa niin trendikäs sijainen, että jos kännykkä olisi ollut jo keksitty, hänellä olisi ollut iPhone. Kullanvärinen.





perjantai 7. helmikuuta 2014

Homorahka

Minusta on jännää kirjoittaa urheilumaailmasta, josta en oikeastaan voi väittää tietäväni kovinkaan paljon. Näin sivustakatsojana ihmeteltävää kuitenkin riittää, ja se, jos mikä, oikeuttaa huutelemaan puskista. Nyt ovat meneillään vuoden tärkeimmät kilpailut, ja niihinkin liittyy paljon kyseenalaistamista, joten olen oikeastaan trendikkäästi imussa mukana. Pappani kävi monta kymmentä vuotta sitten silloisessa Sotshissa, en muista enää miksi, mutta kävi kuitenkin ja toi tuliaisaarteinaan mukana muutaman kauniin, sileän rantakiven. Eipä kaupungissa paljon muutakaan varmaan ole niiden vuosien jälkeen kasvanut, mitä nyt yksi miljardeja tai ainakin hyvin paljon maksanut olympiakylä, jossa on aika moni kivi ilmeisesti edelleen irrallaan. Ja koira kivitettäväksi.

Siirrytäänpä kuitenkin urheiluun. Pysähdyin tuossa hetki sitten Facebook-keskusteluun, jossa esiteltiin uusi, urheilijoille ja treenaajille suunnattu hyvänmakuinen aamu- tai välipala: Arlan proteiinirahka, maku puolukka. Se oli tietenkin samantien (maistamatta) joidenkin mielestä homorahkaa, sillä tosijätkä vetää kuulemma proteiininsa maustamattomana jauheena. Suomalainen punttimies ei, saatana vieköön, tarvitse gay-karpaloa tai mansikkamelissaa proteiiniaan sotkemaan, ja oikeastaan parasta on vetää olohuoneessa raaka kyljys. Siinä ei ole mitään homoa! Jotenkin vain tuli mieleen, en tiedä miksi, että kova on ihmisen tarve todistaa heteroutensa.

Ei kiinnosta! Syökää, mitä haluatte! Olkaa, mitä haluatte! Pistäkää silmänne kiinni, kun taivaalle ilmestyy kesäinen sateenkaari ja teeskennelkää, ettei sitä ole siellä! Taivaan vammatilahan se on, kyllä siihen rokotus tai jokin muu keino vielä varmasti keksitään. Piiloutukaa sateen jälkeen varmuuden vuoksi kaappiin. Jos uskallatte.

Että sellaista nyt lyhyesti täältä henkisen jumppakärpäsen urheilu-uutisista. Tämän päivän varjo-Sotshi-mielipiteeni on se, että rahkan ei kuulu olla seksuaalinen arvovalinta.





tiistai 4. helmikuuta 2014

Älä pilkutta jätä

Opiskelimme tänään seitsemäsluokkalaisten kanssa ahkerasti pilkkusääntöjä, mikä on aina vuoden kohokohta ja muutenkin rumpujen pärinän arvoinen tapahtuma kaikessa arvokkuudessaan. Kun kerroin  luvassa olevan myös hieman ulkoläksyjä, olin kuulevinani jonkinasteista hentoa protestia: ei pilkkuja kuulemma noin niin kuin oikeassa elämässä tarvitse, sillä kaikki ymmärtävät kyllä asian ilman niitäkin. Teki mieli vetäistä kaapista ainevihko ja sanoa, että ei muuten oikein ymmärrä.

Keskityimme kuitenkin opiskeluun kukin kykyjemme mukaan, minä luonnollisesti parhaiten. Kesken laadukkaan, itse valmistamani PowerPoint-esityksen kuului ääni jostain luokan keskeltä: "Ei tätä olisi niinku missään videona?"

Niinpä! Mikä markkinarako tässä onkaan, suorastaan kuilu opetuksen ja nuorisoelämän välillä. Tilanne täytyy korjata. Ilmaisutaidon ryhmä, meillä on hommia! Vedetäänkö kalevalaisittain, hevinä vai räpäten? Jotain on tehtävä, se on selvää. Ajetaan mopoilla rinkiä, suditaan ja keulitaan, riisutaan kypärät keskellä koulun pihaa ja aloitetaan villin pilkkusääntövideon varsinainen opetusosuus. Malli yksinkertaistetaan jotenkin alla olevaan tapaan ja hankalat tavutuskohdat mumistaan tai lauletaan nuotin vierestä. Voimme myös kikkailla jotenkin sävelkulun kanssa, sillä kyllä minä nämä musahommat tiedän. (Olen soittanut 25 vuotta sitten eli jo ennen syntymääni musiikkiopistossa klarinettia.) Minä huudan aina pelottavasti tähdellä merkityt kohdat ja heilutan ankarasti sekä karttakeppiä että Elias Lönnrotin kipsistä muovailtua puolivartalopatsasta. Ja siitä touhusta lähikuvaa tietenkin, muuten en suostu mihinkään.


Älä pilkutta jätä

Että, jotta, koska, kun
sivulauseen aloittaa
jos, vaikka, kuin, kunnes
- muista nämä pilkuttaa!

Joka-, mikä-pronominit
sulle myöskin kertovat
kyseessä on sivulause
edelliseen viittaava.

Erota siis sivulause
päälauseesta pilkulla
muuten voipi käydä niin
et ymmärrys on hilkulla.

*Ainakin open*

Ja, sekä, eli, tai
päälauseita yhdistää
vai, mutta, vaan - joo!
ne listan sulle täydentää.

*Opettele ulkoa*

Jos ei ole päälauseilla
yhteistä osaa, tekijää
pistä niiden väliin pilkku
sillä siitä selviää.

Jos onkin jotain yhteistä 
päälauseilla keskenään
ei tarvi pilkkua - tai mitään
voi kirjoittaa vaan menemään.

Tässä vielä kertauksena 
koko homma uudelleen:
1) aina sivulauseen eteen
laita pilkku paikalleen!

2) Päälauseiden kohdalla
taas muista aina katsoa
onko sanoja yhteisiä
- jos on, ei tarvi pilkkua!

*Opettele ulkoa*
*Älä pilkutta jätä*


Tästä tulee niin hitti. Tekijänoikeudet ja rahakirstu ovat minun.




maanantai 3. helmikuuta 2014

Petri, lumimies

Tänä talvena on päästy erityisen helpolla, ei ole edes lumiauraa näkynyt, mutta nyt mennään taas - ja vielä sitä ehti kuusi metriä tulla. Se on selvä. Vaikka vappuna, kun kukaan muu ei ole.


Menen lykkimään lumet ja pidän mielessäni jokavuotuisen Petrin.





Lunta tupaan


Lunta on tullut yöllä noin metri,
katseli aamulla ikkunasta Petri.
Taasko se alkaa, tuumiskeli jätkä,
viisainta on ensin kääriä sätkä.
Onneksi nukkunut tänään en pommiin,
on alettava tässä taas lumihommiin!
  
Huh huh, kun tulee hulluna räntää,
ei tuonne todellakaan mielellään säntää.
Missä on haalarit, ne on pakko olla,
pipokin kaapista, ettei jäädy polla.
Sitten vain etsinkin lumikolan tallista,
jos selviin lävitse mä tuosta lumivallista.

Niin sitä otti pian mies mittaa hangesta, 
apua hän tarvi vielä rautakangesta.
Jäätynyt kiinni oli polkupyörä maahan,
kai sitä vähän saa kirota, saahan?
Tunturi irtos, tuli kova hiki, 
sitten alkoikin soida piki.

Ei ole totta, huusi Petri pihassa,
lunta ja jäätä oli kaulassa ja hihassa.
Nyt se tulee pilaamaan mun tunnin työn,
pian otan housuista irti vyön.
Sillä mä hakkaan tuon traktorikuskin,
joka ei välitä vaikka kuinka puskin.

Niin heitti lumiaura uudet lumet pihaan,
voi perkele että mä talvea vihaan.



keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Kiinteytyminen on kirosana

Urheilupiireissä naureskellaan hyväntahtoisesti reisien lähentäjä- ja loitontajakoneiden vetkuttajille, sillä oikea voimailija tai tositreenaaja ei sellaisiin aikaansa tuhlaa, vaan pyyhkii hikeä hauiksestaan salin perällä rautaosastolla. Minun mielestäni reisikoneet ovat kyllä oikein mukavia laitteita: saa istuskella rauhassa ja tuumailla, joten mikäs siinä on koipia heilutellessa, kun samalla vähän puolivahingossa myös kiinteytyy. (Kiinteytyminen on kirosana.) Voinen silti ylpeänä tunnustaa, että 15 vuotta sitten minulla oli kotona myös varo-halpaa-kopiota-Thighmaster, jolla vimputtelin villinä menemään. Tiedänkin treenaamisesta aika paljon, kuten esimerkiksi sen, että se on hirveän rasittavaa hommaa. Siksi olenkin nyt tässä jo useamman vuoden yrittänyt pitää sitä vähän niin kuin taka-alalla ja enemmänkin henkistyä.



Olen ollut havaitsevinani fitness-urheilun olevan kovasti muodissa: lihaksia sitä olla pitää ja kyykkyä ja levytankoa ja personal-Juttaa. Eikä siinä mitään, trendejä tulee ja menee niin kuin lihaksia ja massaakin. Minun mielestäni narubikineissä lavalla pullisteleva ja itsensä oranssinruskeaksi suihkuttanut nainen on silti aina ollut oikeastaan vähän ruma. Mutta en minä ymmärrä koiranäyttelyitäkään.

Ei tietenkään ole terveellistä olla ylipainoinen, ja joka tuutti toitottaakin jatkuvasti viestiä siitä, miten kansanterveys sitä ja kansanterveys tätä ja sydän sitä pian pysähtyy jokaiselta ja kuolee kuulkaa pois, syö Beceliä ja Activia auttaa. Jossakin tässä viimeisen vuoden aikana on tullut sellainen olo, että normaali kuntoilijan vartalo ei oikein riitä, vaan pitää pyrkiä johonkin "enempään". Kiinteytyminen ei ole tavoitteena tarpeeksi kova juttu, vaan pitää olla härän lailla raakaa voimaa ja silmätkin kiinni erottuvia vinoja vatsalihaksia.

Ennen ei kannattanut painoa pudottaessa syödä pullaa ja keksiä tai ostaa karkkia. Nyt ei saa syödä leipää, ei jauhoja, ei perunaa, riisiä eikä pastaa, eikä missään nimessä kannata pilata ruokavaliota maidolla. Onneksi sen voi aina korvata vaikka villinä koivun kyljessä kasvaneesta käävästä tehdyllä pakuriteellä, ja teen hautuessa voi poimia gojimarjoja. Etsi nyt niitä perkele lähimetsästä sitten ja syö nälkääsi sammalta, sillä muusia et ainakaan surraa kuin korkeintaan kukkakaalista, jotta edes osittainen synninpäästö tulee, kun siinäkin on vähintään tuhat hiilijalanjälkeä ja muuta syyllisyyspistettä.

Ja banaani. Se on oikeastaan kuolema. Älä vain syö banaania. Syö rahkaa ja vedä raejuustoa, vatkaa ne vaikka sekaisin ja lykkää purkillinen netistä tilattua proteiinijauhetta sekaan ja lusikoi magnesiumia ja rautaa. Eikö sitä pitänyt nostaa?

Ei tässä osaa enää edes kiinteytyä, ja rikki meni Thighmasterkin.

maanantai 27. tammikuuta 2014

Mihin lokeroon kuulut? Mahdutko?

Viikonloppuna näin, miten kaksi nuorehkoa naista oli ilmeisesti kokeiluluonteisesti sulloutunut matkatavaroille tarkoitettuun maksulliseen tallelokeroon. Heitä ympäröivistä kannustajista päätellen kyseessä oli testi siitä, montako ihmistä lokeroon yhtä aikaa mahtuu. Oikeastaan on jopa jollain tavalla ihailtavaakin, että joillakin on energiaa tarttua toimeen ja selvittää mieltä askarruttavan asiat samantien. (Itse asiassa on hirveän mielikuvituksetonta ilmoittaa vaikkapa juuri säilytyslokeron koko korkeuden, leveyden ja syvyyden mukaan: on paljon kuvaavampaa esimerkiksi laitapuolen kulkijalle, kuinka monta ihmistä koppiin mahtuu parilla eurolla nukkumaan. Säästö se on pienikin säästö. Ylemmillä hyllyillä voisikin ihan hyvin olla hieman pienempi säilytysmaksu, sillä sinne lienee haastavaa kivuta. Tulee pian revähdyksiä tai kaatuu kiivetessä päälle koko kompleksi.)

Kyllä se vain on niin, että kaikkia vastauksia ei löydy Googlesta.

Se tosin on testattu jo moneen kertaan, että Miniin mahtuu 28 notkelikkoa liikunnanopettajaa. (Linkki.) Äidinkielenopettajia ei varmasti menisi yhtä montaa, eikä varsinkaan köksänopeja, sillä heillä olisi kuitenkin selässä repullinen eväitä ja kädessä joutsenen muotoiseksi taiteltu lautasliina. Kieltenopettajilla olisi mukana liikaa tilaa vieviä tehtävämonisteita, ja matemaattisten aineiden opettajat keskittyisivät turhaan todennäköisyyksiin ja heidät valtaisi epäilymieli. Mininkin ilmoittivat insinöörit olevan nelipaikkainen.

Mietimme muutaman tapahtuman nähneen ystäväni kanssa, miten sitä katsookin lokeroita nyt ihan uusin silmin. Maailma on mahdollisuuksia täynnä! Mahtuisinko opettajainhuoneen lukolliseen lokerooni hyppytuntitorkuille, vai jäisikö pää  roikkumaan ikävän epämukavasti ulkopuolelle? Kuinka paljon kätevämpi mahtaisi olla K-Supermarketin ikkunallinen lokero, melkein kuin pienehkö yksiö, jossa on kiva näkymä pullonpalautusautomaatille? Kuinka nopeasti pakastelokerossa tulisi kylmä, ja mahtuisiko koko suku pakastinarkkuun? Montako äitiä mahtuisi koiraparkkikoppeihin, kun lapset päästettäisiin kirmaamaan viereiseen huvipuistoon? Kymppi kouraan jäätelörahaa ja kymmenen äitiä (tai 135 liikunnanopettajaa) siksi aikaa lepäämään koiraparkkiin, miten kätevää. Kuinka pitkä treeni tarvittaisiin puolestaan postilaatikkoon sulloutumiseen? Jos oikein kauan tosissaan harjoittelisi, ottaisi vaikkapa vähän virkavapaata, sitä saattaisi loppuvuodesta sujahtaa vaikkapa työpöydän pieneen, muoviseen monitoimilokerikkoon. Se on kätevä ominaisuus, kun leikkii piilosta tai menee karkuun rehtoria.

Vaikka kai se on parempi, ettei mene, kun voi saada taivuttelusta urheiluvammoja tai traumoja tai pahimmassa tapauksessa juuttua lokeroon kiinni. Olisipa kivaa soittaa palokunnalle, että tervepä terve, täältä työhuoneen pöytälokerikosta soittelen, jumissa olen ja että vähän ehkä pitäisi tulla auttamaan, kun vetää tässä aika pahasti jo suonta oikeasta pohkeesta.

Niin. Kyllä se taitaa olla niin, että ei pidä ihmisiä liikaa lokeroitavan.




keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Ihmissuen karvainen tassu

Istun elokuvateatterissa ja katselen naulittuna lopputekstejä ja osin tuttuja nimiä. Kiitoslistalla rullaavat sulassa sovussa Alavuden kaupunki ja Jallu, rooleissa nähdään muun muassa kansan syville riveille tutut Pauli Hanhiniemi ja Ron Jeremy - ja nuoren ihmissuden sekä käsinä että jalkoina näyttelee puolestaan nuori tuottaja-käsikirjoittaja Matti Pekkanen.

Kello on vartin yli kaksitoista päivällä.

Se ei ole ihmissusille otollisinta aikaa.

Etelä-Pohjanmaan pojat ovat toteuttaneet mielettömän projektin, jonka pitkään itänyt siemen on vihdoin kasvanut hedelmäksi ja päässyt elokuvateatterilevitykseen. Filmi on tehty talkoovoimin, täysin ilman Suomen elokuvasäätiön tukea, joten mistään pienestä ponnistuksesta ei ole kysymys. Se on vaatinut tekijöiltään sitkeyttä ja uskoa itseensä monen vuoden ajan, ja ylpeydellä saamme heidän kättensä jälkeä seurata. Hanhiniemi on oikea peto kirkkoherran roolissa, vaikka suorastaan häikäisevän hienosti suoriutuu jokainen valkokangasamatööri. "Nyt minä, Anselmi, ajan sinusta perkeleen pois", sihisee päähenkilön rooli-isä (Sami Palolampi, joka on koko ihmissusi-idean alkuperäinen ideoija) ja hakkaa raivon vallassa vihdalla poikansa selkää. Niin oli hänenkin isänsä aikoinaan tehnyt. Itsetyydytyksestä kun kasvaisi karvoja kämmeniin.

Koska en ole fantasian ystävä, en kauhun enkä scifinkään, suhtauduin tähän jännityselementtejä sisältävään draamaan sen aiheen puolesta epäillen. Jos kyseessä ei olisi ollut syvästi paikallisväritteinen filmi, olisi se varmaankin jäänyt katsomatta ja surullista kyllä, jopa huomioimatta. Onneksi näin ei käynyt. Osansa epäilyyn ihmissusiaihetta kohtaan tuo tosin se, että olen joskus sattunut katsomaan maailmankaikkeuden kenties huonoimman elokuvan Ihmissusi Pariisissa. Siinä surkeasti tietokoneella tehty, etäisesti ihmissutta muistuttava karvaläjä vouhkaa pitkin suurkaupungin viemäreitä ja kiipeääpä Eiffel-torniinkin, hoodeilla kun on. En muista, mitä tein eniten: itkin, nauroin vai häpesin.

Kun vuosia sitten teimme seitsemäsluokkalaisten kanssa ystäväkirjatyyppistä tehtävää, ilmoitti kaksi kaverusta parhaaksi näkemäkseen elokuvaksi Ihmissusi Pariisissa. Ahaa, hmm. Minäkin olen nähnyt sen, aika jännä elokuva oli, hyvä, tytöt! Pyyhin nopeasti oman vastaukseni kohdasta "surkein koskaan näkemäni elokuva".

Vaikka Anselmi päihittää pariisilaiskollegansa 100 - 0 muussakin kuin päänäyttelijän (Aleksi Holkko) söpöydessä ja Vantaalta muuttaneen skittapastorin (Sami Alho) ällöttävän hyvässä roolisuorituksessa, niin ihan kaikki ei Anselmi, nuori ihmissusi -elokuvassakaan ole kohdallaan. Tärkein epäkohdista on nimi. Onneksi leffan tekijät ovat kuitenkin asiasta samaa mieltä: huokaisin helpotuksesta, kun kuulin lopullisen käsikirjoituksen kirjoittaneen Pekkasen nauraneen jo vuosia sitten räkäisesti Palolammen nimiehdotelmalle. Koska nimi oli muidenkin mielestä surkea, oli siitä melkeinpä pakko alkaa työstää jotain. Pitkään ja hartaasti työstettiinkin, ja hyvä tuli. Seitsemäsluokkalaisten mielestä elokuva olisi tosin saanut olla nelituntinen, ja kunnon roiskuvaa verilöylyäkin jäätiin kaipaamaan.

Minun mielestäni Suen Tassu on oikein sopivasti karvainen.


                                 Anselmi, nuori ihmissusi  saa ensi-iltansa 24.1.2014.
                                 Käykää katsomassa!





sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Tiikerikakkukapina

Tänään huomasin taas, että jostain kumpuaa kapinamieltä ja että säännöllisin väliajoin pitää näemmä kiltin ja tunnollisen ihmisen päästä patoumia purkamaan. Kotona se on turvallista, ja tajusin päätyneeni vatkaamaan tiikerikakkutaikinaa. Ei sillä, että minun olisi tarvinnut leipoa tai että mitenkään erityisesti siitä nauttisin, mutta pääsin noin niin kuin nollaamismielessä räkkyämään leipojaa määräileville ohjeille. Minuahan ei nimittäin komennella. Minä leivon, miten huvittaa, ei tarvitse tulla neuvomaan. Hei, m-i-n-ä olen opettaja.

Näin sujuvasti homma eteni:

1. Voitele ja jauhota korppujauhoilla kakkuvuoka (tilavuus 1,8 l).

Enpähän voitele. Eikä ole kuule korppujauhoja, hahhahhaa. Enkä todellakaan ala mittailla, minkä kokoinen vuokani on - teen sitä paitsi vaikka salaattikulhoon, jos siltä tuntuu tai sattuu huvittamaan, etkä mahda sille mitään, senkin Mr. Pirkka-Luuseri. Menen ehkä pian S-marketiin ja ostan Rainbow'ta, etkä voi sille mitään! 

2. Vaahdota huoneenlämpöinen rasva ja sokeri.

En todellakaan ole lämmittelemässä yhtään mitään. Kun leivon, niin sitten leivon, eikä siinä mitään pöydällä lämpeneviä aineksia aleta vahtailemaan. Sinne vain kulhoon voit ja sokerit ja vatkainta  perään. Kun pitää pyyhettä tai jotain kantta vähän edessä, niin kovat voinpalat eivät lentele pitkin seiniä, kai minä nyt sen tiedän, kun en ole ensimmäistä kertaa asialla. Sitä paitsi kuka muka pitää sokeria jossain kylmässä, häh? Ohjeessa pitäisi lukea, että "vaahdota sokeri ja huoneenlämpöinen rasva". Huomaa kyllä, että leipurit ovat käyneet ammattikoulun, kun eivät osaa koekeittiössään kirjoittaakaan ja aletaan päteä tällaisilla imperatiivimuotoisilla ohjeilla. 

3. Lisää vaahtoon huoneenlämpöiset munat yksitellen hyvin vatkaten.

Mikä helvetin päähänpinttymä tuosta huoneenlämmöstä oikein on? Kaikki kananmunat sinne nyt vain suoraan jääkaapista ja paskat tässä mitään yksitellen aleta vatkailemaan. Ja mitä muka tarkoittaa hyvin vatkaaminen? Voisiko olla jotain parempi neuvoja, mitä? Niin kuin että minuutti vai kaksi vai viisi? Pitäisi ohjeistaa kunnolla, niin saisi sitten vatkata minuutin vähemmän tai jättää vatkaamata kokonaan. Mahassa ne menevät ainekset sekaisin kuitenkin.

4. Sekoita vehnäjauhoihin leivinjauhe ja vanilliinisokeri.

Minä en käytä vanilliinisokeria, ja varmana kaadan vaniljasokerit ensimmäisenä kulhoon, suoraan purkista ja summissakin vielä. Epävarmat raukat mittailevat lusikoidensa kanssa ja huolestuvat, jos vähän lurahtaa liikaa sokeria taikinaan ja lihoo. Läski on kuulkaa vaurauden merkki.

5. Lisää jauhoseos taikinaan ja sekoita tasaiseksi. Ota taikinasta 1/3 erikseen kulhoon. Sekoita siihen kaakaojauhe ja maito. Levitä puolet vaaleasta taikinasta vuokaan. Kaada vuokaan tumma taikina ja päällimmäiseksi loppu vaalea taikina.

Just, just. Kumpi siinä tiikerikakussa muka on parempaa: suklainen vai vaalea taikina? Kuulehan, Pirkkasein, voit olla varma, että todellakin käännän raidat toisinpäin. Idiootti. Mies.

6. Nostele taikinaa lusikalla, jotta taikinakerrokset sekoittuvat tiikerin raidoiksi.

Siitä mitään raitoja tule, ruma sotku vaan. En ole kuule nostelemassa yhtään mitään, enkä ainakaan lusikalla.

7. Tasoita taikinan pinta ja vedä keskelle taikinaa vako, jotta kakku kohoaa tasaisemmin.

Vedä keskenäsi.

8. Paista 175 asteessa uunin alimmalla tasolla noin 50 minuuttia. Varmista kakun kypsyys tikulla. Kumoa tiikerikakku vuoasta hieman jäähtyneenä.

En kumoa, ei ollut korppujauhoja. Syön lusikalla suoraan vuoasta ja juon maitoa päälle. Enkä anna yhtään kenellekään muulle, tehkööt itse omat kakkunsa tai nuolkoot puolillaan huuhteluvettä olevan taikinakulhon. Minä mikään kommuunileipoja ole.



En ota mitään kakkukuvia, ei kiinnosta. Googlesta pöllin.

lauantai 18. tammikuuta 2014

Hyvä auto vs. Clio

Vuokrasimme tuossa taannoin ulkomailla muutamaksi päiväksi käyttöömme auton, ja lysti oli halpaa kuin saippua: 13 e/vrk. Kolmentoista euron kyytiä sillä sitten saikin, sillä olo oli kuin olisi istunut vähätehoisessa, huutavassa pölynimurissa. Auto oli moottoritiellä ihan vitsi, mutta sitä saa, mitä tilaa. Clio, kiitos viimeisestä. Se oli todellakin viimeinen.

Mietin siinä monta sataa kilometriä Clion penkkiä kuluttaessani, miten yksinkertaista auton valitseminen on. Kyllä minä tiedän, sillä minulla on esimerkiksi ajokortti ja väitän sujuvasti navigaattoria vastaan.

1) Kaunis auto vs. ruma auto
- Kuka haluaa ostaa ruman auton? Miksi ihmeessä joku tahtoisi vaikka Fiat Multiplanin, edes käytettynä tai puoli-ilmaiseksi? Kyllä hävettäisi kurvata K-marketin pihaan, kun kaikki vahtaisivat ja kusisivat naurusta housuihinsa. Multiplan kuulostaakin sitä paitsi joltain monitoimilokerikolta, johon voi arkistoida klemmarinsa ja paperinsa. Ei ihme, että suomalaiset ovat äänestäneet sen kaikken rumimmaksi autoksi. (Linkki)



Myönnettäköön Clion eduksi siis se, että ihan maailman rumin se ei sentään ole.

2) Merkki vs. merkki
- Ford (Clio) vai jokin muu? Jotkut saattavat tosin olla merkkiuskollisia myös Ford Cliolle, mutta silloin kannattaisi kaartaa terveyskeskukseen.

3) Tehokas auto vs. tossu
- Haluatko nopeasti kiihtyvän auton vai tahdotko ottaa ohitustilanteessa ensin kilometrin vauhtia? Jos joku väittää, että teholla ei ole mitään väliä, kunhan pääsee vain perille, niin höpö höpö. Ei tarvitse kuin ottaa Clio ja kokeilla Milanon moottoritietä.

4) Vähän ajettu vs. paljon ajettu auto
- Mieluusti uusi tai vähän ajettu ja yhdeltä omistajalta, putkiremontit tehtynä. Mutta ei Clioa, vaikka se olisi uusi.

5) Väri vs. väri
- Joskus liikenteessä näkee niin kauhean värisiä autoja, että jälleenmyyntiarvo on pelkästään sen vuoksi nolla. Mintunvärinen Clio olisi maailmanloppu. Ennemmin kävelisin.

6) Edullinen vs. kallis auto
- Valitettavasti harvemmin saa halvalla kaunista, tehokasta, uutta tai vähän ajettua ja metallihohtoa. Halvalla saa Clion. Imuri maksaa 150 euroa, Clio vain 13 e/vrk.

7) Pieni auto vs. iso auto
- Kyllä autossa pitää mahtua esimerkiksi istumaan. Cliossa ei mahdu.

8) Sedan vs. farmari
- Ihan sama, jos vain on tarpeeksi iso tavaratila. Cliossa ei ole.

9) Vanha vs. uusi auto
- Hyvä käytetty voi olla paljon parempi kuin esimerkiksi uusi Clio. Ks. myös kohta 4.

10) Diesel vs. bensa
- Kunhan kulkee, kallista se on kuitenkin, ja riippuu turbosta. Clio se vasta kiihtyikin! Olimme melkein Gardalla, kun vauhti oli kivunnut sataseen!

11) Kangaspenkit vs. nahkapenkit
- Kangaslaukku vai nahkalaukku? Puuvillahanskat vai nahkasormikkaat? Helppoa on tämäkin. Clioa eivät olisi pelastaneet edes nahkapenkit.


Järkevintä on tietenkin kurkistaa ensin lompsaan ja alkaa sitten tehdä kompromisseja. Mutta ei rumaa autoa, ei. Eikä Clioa.


Opekalenteri 2015

Mieslääkäriopiskelijat ovat pamauttaneet markkinoille oman vuosikalenterinsa, kirjoittaa lehti. (Linkki) Oikein onkin hyvät stetoskoopit pojilla, ei siinä mitään. Idea sinänsä on kuitenkin melko vanha ja kulunut, sillä onhan noita vuosien varrella nähty urheiluseurojen naisjääkiekkoilijakalentereita, hoitsuja, palomiehiä, marttoja ja muoreja. Hyvän asian (ja välillä tissiensä) näkyvyyden puolesta riisuu paitansa nykyaikana vaikka kuka.

Paitsi pappi tai opettaja.

Millainen olisikaan opettajien kalenteri lasten luokkaretkirahaston hyväksi tai koulun välituntialueen elävöittämisen puolesta? Saisiko kalenterirahoilla opettajainhuoneeseen kahvikoneen ja vuodeksi munkkeja? Karttuisiko virkistysrahasto, vai napsahtaisiko sivistysjohtajalta ja hätäkokoukseen kutsutulta lautakunnalta välittömästi kirjallinen varoitus ja kahden tunnin jälki-istunto? Potkuja he eivät kyllä aktiivisille opettajille malttaisi antaa, ja eihän sitä tiedä, jos pomo itsekin innostuisi toimimaan yhteisen hyvän puolesta: varmasti on joka kaupungin talous sen verran kuralla, että myyntimenestysartikkelilla saadaan äkkiä säästettyä vaikkapa yksi lakkauttamisuhan alla oleva kyläkoulu.

Opettajien kalenterissa olisi oikeastaan todella paljon mahdollisuuksia. Enemmän, kuin kuukaudet antavat myöden, sillä opettajat ovat luovaa ja parhaina hetkinään sopivan hullua porukkaa. Sitä saattaisikin kuvauspäivänä tulla esimerkiksi matematiikan ja biologian lehtorilla tiukka matsi siitä, kumpi pääsee Miss tai Mr. Kesäkuuksi. Vaikka toisaalta suvikautena voi olla vähän hiljaista, kun kaikki ovat lomalla. Tyhjää niille sivuille siis ja vähän alennusta kalenterin hinnasta kaikille kateellisille.

Opettajakalenteri 2015. Ei pöllömpi idea.

Äidinkielenopettaja voisi maata Kalevala-koruun kietoutuneena sammalmättäällä, ja ruotsinopettaja pukeutuisi joulukuussa viehkeäksi Lucia-neidoksi. (Kerran meillä muuten pukeutuikin. Hän oli mies. Se oli tiukka show, se.) Englanninopettaja ottaisi kaveriksi ison Benin, ranskanopettaja patongin ja saksanope kohottaisi viekoittelevasti litran tuoppia dirndl-asu yllään. Matematiikan lehtoreilla ovat kuulemani mukaan jo luonnostaan potenssiasiat kohdallaan, mutta fysiikan ja kemian kalenterisivuille on kyllä hyvin vaikea keksiä yhtään mitään. Olen pahoillani.

Atk-opettajalla on sen sijaan on hyvin helppo tehtävä: kuvaa varten ei tarvitse syliin kuin yhden haukatun omenan.

Käsityösivulla tyttöjen opettajan neulepaidan helma on jo tosi pahasti purkaantunut, ja poikien opettaja hitsaa hikisenä. Vaihtoehtoisesti hän voi myös höylätä tai esitellä moottorisahaa, ei aleta vielä luonnosteluvaiheessa liian tarkoiksi. Poikien liikunnanopettaja hyppää Tarzan-asussa köyteen ja heilahtaa kohti tyttöjen liikunnanopettaja-Janea, musiikinope näppäilee kenties sängyllä herkissä tunnelmissa akustista kitaraa, ja kotitaloutta edustaa alaston kokki. Onhan näitä vaihtoehtoja, todellakin, vaikka pari aineryhmää jäisikin edustamatta. Seuraavana vuonna sitten loput. Terveystiedon, opon, maantiedon, biologian, uskonnon ja historian edustajat voisivatkin jo alkaa miettiä omia sivujaan.

Kaikista helpointa on tehdä alakoulun kalenteri. Ei muuta kuin Maripaita päälle vaan.









maanantai 13. tammikuuta 2014

Mutta missä on Itä-Timor?

Kyllä vaan matkustelu ihmistä avartaa, turha on muuta väittää. Jostakin luotettavanpuoleisesta kolumnista olin juuri viime viikolla lukevinani väitteen, että reissaaminen ei suinkaan muuta, vaan vahvistaa jo olemassa olevia ennakkoluuloja. Kyllä kiistän jyrkästi sellaisen. Pelkästään Finnairin pre-order-katalogin karttaa lukemalla oppii vaikka mitä.

Ensin tosin luulin, että kyseessä on aikuisille suunnattu Etsi kymmenen virhettä -tehtävä.

Olen varma, että teillä muillakin keskivertoa fiksummilla on jotenkin päässyt muutama maailmankolkka eksymään, ja melko mutuna mennään vaikkapa nyt Bhutanin tai Mauritanian suhteen. Minun on jopa kestänyt tosi kauan tajuta, että Afrikka on Euroopan alapuolella, sillä jostain syystä se alakouluiässä vääntyi erheellisesti jonnekin Aasian alle. Väärässä kohtaa oli Egyptikin, enkä oikein vieläkään suostu henkisesti sijoittamaan sitä Afrikkaan. Jotenkin ovat kuitenkin bambumajat ja pyramidit asia erikseen.

Muutenkin on Afrikka sekaisin, sillä opiskelin Finnairin kartasta, että Afrikassa on kaksi Kongoa. Kaksi! Jo nyt on aikoihin eletty. Erään oppilaan mielestä asiassa ei tosin ollut mitään ihmeellistä, sillä onhan Seinäjoellakin kaksi Citymarkettia. Niin, no, toisaalta.

Ja sanokaapa vaan, missä hitossa on Itä-Timor? Antaa tulla vaan, än-yy-tee, nyt. Menikö jonnekin Venäjän kohdalle, menikö? Siperian mutkaan kenties? Vuoristoseudulle? Näetkö jo silmissäsi, millaiselta näyttää itätimorilainen kansanmies? Vuohia paimentaa siellä jossain Mongolian kieppeillä tai ylempänä, ehkä Kaakkois-Venäjällä? Niinpä niin, sinnepä oli Finnairin miehistö siirtänyt koko kompleksin Kaakkois-Aasian Malajien saaristoon. Ei hyvää päivää, sanon minä.

Euroopan maantiedon ja pinnanmuodot sitä ehkä luulisi hallitsevansa hyvinkin. On niin kuin kotikylää koko seutu, kun on Internetit ja kaikki ja joka tie vie Roomaan. No, alapuolellamme on Viro, sitten tulee Latvia, ja Liettuakin se siellä mennä porskuttaa hyvissä voimissa. Seuraavaksi laskeudumme  Puolaan - paitsi että ei se nyt ihan niin yksinkertaista ollutkaan. Miettikääpä oikein tarkasti, miten homma menee. Mikäs valtio se itsensä on sinne Liettuan kansan alle lykännyt, mitä? Katsokaapa.




Russia se on sinnekin etuillut. Missä välissä, kysyn vaan? Jossain samassako, kun Jugoslaviasta tuli vaikka mitä, mistä ei todellakaan ole enää yhtään kartalla.

Kuka tämän jälkeen kehtaa vielä väittää, ettei matkailu avarra. Nyt tiedän jopa senkin, että seuraavan kerran tanssijalkaa vipattaessa suuntaan vihreään Grönlantiin. Siellä on Disko.







keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Täältä keinustuoliin ja ikuisuuteen

Keskustelimme opiskeluaikana erään ystäväni kanssa siitä, mikä on elämässä tärkeää. Huomatkaa, että muut ne vain lähtivät noin joka päivä kohti bailandoa, kun me istuimme teekuppi kourassa puhumassa henkeviä ja varmasti leivoimme karjalanpiirakoitakin siinä sivussa, kun lypsimme keittiössä vuohia kotitekoista juustoa varten. Kerran tosin ihan oikeastikin kokoonnuimme tekemään kaveriporukalla kaalikääryleitä, sillä melkein kaikkea pitää elämässä kokeilla ainakin yhden kerran. Vieläkin harmittaa, että raveissa jäi käymättä, vaikka monet laukkaavat niissä yhtenään.

Ystäväni mielestä nautinto tulee omistamisesta, mikä tarkoittaa konkreettisesti esimerkiksi valtavaa levykokoelmaa tai huipputason kameraa. Minä humanistiraukka yritin vedota henkiseen puoleen, sillä olen tosi fiksu tyyppi ja luen paljon esimerkiksi horoskooppeja. Ystäväni ei millään meinannut uskoa, että koen esimerkiksi matkustamisen tai erilaisten kokemusten hankkimisen tärkeämpänä kuin vaikkapa uuden moottorikelkan oston. (Tässä vaiheessa tarkimmat hoksaavat, että kyse oli miespuolisesta kaverista. Jos kyseessä olisi ollut nainen, hän olisi valinnut mieluummin uuden ja laadukkaan suoristusraudan tai 12 kg:n pyykinpesukoneen. Tai pari uutta silkkisohvatyynyä. Tai korun, mieluusti timanttisen, sillä sen edessä sitä todellakin henkistyy. Ja sitä paitsi kyllähän ihmisessä voi olla monia ulottuvuuksia, ja sitä voi olla yhdistetysti onnellinen sekä kesäisestä tuulenhenkäyksestä mereltä että niistä sohvatyynyistä. Erityisen paljon se aurinkokin varmasti lämmittää, kun se heijastuu karaatin tai parin kokoisesta, kirkkaasta kivestä. En tiedä, mutta unta olen nähnyt.)

Viikonloppuna käyn syömässä spagettia ja henkistymässä ulkomailla ja vien reissun varmasti mukanani keinustuoliin. Tosin voihan olla, että ilman kuvia en tule mitään edes muistamaan, ja ystäväni oli ihan oikeilla jäljillä kunnon valokuvausvälineiden tärkeydestä. Kaipa myös moottorikelkkaa voi pitää sikäli järkihankintana, että kukin tietää itse parhaiten, mistä nauttii. Niin kuin esimerkiksi kelkalla ajosta, jos on lunta. Mukavia muistojälkiä baanalla kaasuttelusta varmasti jää, ja onpahan ainakin sitten jotain pohjaa potkutella kahdeksankymppisenä osuuskauppareissulle piimää hakemaan. Ei kaadu heti ensimmäisessä mutkassa, vaikka vetää kuinka sladissa.

Minulta kesti kauan tajuta kirkkaasti, että jokaisella on oikeus itse päättää, millä keinoin elämästä saa hyvää mieltä. En saanut tuolloin käännytettyä ystävää arvostamaan matkustamista, eikä hän minua ostamaan uutta Ski-Doota tai Polarista, ei edes sohvatyynyjä (niiden merkityksen ymmärsin paljon myöhemmin), mutta hallelujaa, jotain kypsymistä aivoissani on selvästi tapahtunut: me todellakin olimme molemmat tahoillamme aivan yhtä oikeassa arvostuksinemme. Pääasia on, että on itse tyytyväinen. On kovin raskasta yrittää huolehtia myös kaverin onnesta ja arvoista. Ihmisellä on kova tarve käännyttää ja harhaluulo siitä, että muut eivät tajua.

Eivätkä kyllä usein tajuakaan. Keskimääräistä tyhmempiä ovat.

Cheek ei ole. Timantit ovat ikuisia, säilyvät vielä jälkipolvillekin ja näyttävät hyvältä valokuvissa. Jos ovat tarpeeksi isoja. Ikävä on ihmisen tihrustaa.




maanantai 30. joulukuuta 2013

Sananvapaus, mikä ihana tekosyy

Huomasin tässä joulurauhan keskellä, miten yhä useampien ihmisten ja ihmismielisten mediakäytös pääsee suorastaan pöyristyttämään. Kovin kauan ei tarvitse nettikeskusteluja seurata, oli aihe mikä tahansa maksalaatikosta Mariskooleihin, kun kommentit muuttuvat ilkeiksi, vähätteleviksi, asiattomiksi, kateellisiksi, saivartelevan lapsellisiksi tai suorastaan vihamielisiksi. Kun joku iloitsee lahjaksi saamastaan lasikulhosta, on toisen pakko päästä sanomaan tärkeä mielipiteensä:

- Mariskoolit= yliarvostettua ja todella ylihinnoiteltua roskaa. Vanhanaikaisia ja oikeasti aika kökön näköisiä. Meitä suomalaisia on niin uskomattoman helppo huijata vuosikymmenestä toiseen.


- Tää taitaa taas olla näitä kehäkolmosen ulkopuolella olevia suosituimpia asioita.


- Onko rumempaa kippoa keksitykään? Siis voi ällötyksen ällötys  Menee ehkä jollan mammalla namikippona, mutta ei se kyllä sovi meidän kotiin.


Oman lapsuusajan nimettömät pilapuhelut pystyy vielä ymmärtämään, mutta ei sitä, että nykyisin aikuiset ihmiset kommentoivat uutisia, kuvia, kolumneja tai koko valtakunnan kattavia julkaisuja omilla nimillään ja kasvokuvansa kera - ikään kuin hönkivät häirikkömielessä luuriin, mutta anonyymiydellä ei olekaan niin väliä. Mikä saa esimerkiksi keski-ikäisen tai vielä vanhemman luulemaan, että on hänen tehtävänsä olla kukkulan kuningas ja arvostella jonkun toisen asioita julkisesti? Mikä saa aikuisen ajattelemaan, että juuri hänen vähättelevä tai ilkeämielinen viestinsä on oikeutettu ja paikallaan? Mistä se ylemmyydentunne kumpuaa?


Sananvapaus ei ole syy unohtaa käytöstapoja.


Suoraan sanomista ei voi kerrasta toiseen väittää rehellisyydeksi.


Otetaanpa lennosta esimerkiksemme Stockmann, iso paha susi, joka vei lapselta Hullut Päivät -ilmapallon. Kulunut juttu, tiedetään, mutta siitäkin jaksetaan edelleen jauhaa. Mitä tahansa tavaratalo tekeekin, tulee heppuja, joiden on päästävä muistuttamaan, miten Stockmann riistää. Asia on mustavalkoinen, eikä harmaan sävyjä tai selityksiä niellä.


28. marraskuuta Stockmann kirjoitti  Facebook-sivuillaan alla olevan videolinkkiin liitetyn viestin:


"Toteutimme jokaisen lapsen unelman! Annoimme viidelle lapselle kypäräkamerat ja päästimme heidät pujahtamaan yöaikaan leluosastolle valitsemaan mieluisimmat toivelahjansa. Mitkä lelut herättivät eniten ihastusta?"



Ja kansa vastasi, myös näin:

- Lasten pitäisi nukkua yöaikaan.ainakin meillä nukkuu.


- Mutta ilmapallot veitte kuitenki käsistä?


- Toteutitte sellaisten lasten unelman, joiden vanhemmilla on varaa toteuttaa se.


- Miten niin toteutti JOKAISEN lapsen unelman, jos vain 5 lasta pääsi kokemaan tota?


- Henkilökunnan tuttujen lapsetko pääsivät krääsätaivaaseen... Tuskin kuitenkaan vähävaraisten perheiden jälkeläiset!


- Vanhanajan joulu jossa oli pehmeitä paketteja ja yhdessäoloa aidon kuusen ympärillä on korvattu kiinassa valmistetulla kertakäyttö romuilla ja pinnallisilla arvoilla joiden pakkotuputus aloitetaan tällaisten aitoa Joulua halveksivien tahojen toimesta!


Mites ois jos Stocka joululahjaks veis vaikka joltain ilmapallon?


- Toteutitte jokaisen lapsen unelman, josta pääsi nauttimaan 5 lasta. Entäs ne lapset, jotka ovat nyt esim. nähneet tämän videon, mutta eivät ole saaneet kokea sitä unelmaa?


Liikevaihdoltaan Stockmannin jälkeen valtakunnan toiseksi suurin tavaratalo Veljekset Keskinen julkaisi puolestaan 23. joulukuuta omilla Facebook-sivuillaan jouluisen tonttukuvan toimitusjohtaja Keskisestä ja hänen juuri kasvaneesta perheestään. Mukavien joulutoivotusten lomassa oli myös toisenlaisia viestejä:


Voi että, pussit jäi vaikka paino putoikin.


- Voi hyvänen aika. Oikea perhe ainakin kuvassa! Vesallakin sellanen lammasilme kasvoilla ihan kuin ei koskaan olisi mitään pahaa tehnyt  Nyt tarttee vain toivoa tälle "pyhälle" perheelle kaikkea hyvää!


- Voi Vesa parkaa todella luuseri. 


- Tuore äiti ei näytä kovin onnelliselta tuossa "perhe" potretissa., johtuukohan siitä vanhasta ukosta vieressä vai???


- Tässä kuvassa ei kukaan säteile,ole onnellinen, voi harmi !!! Lapsi ja äiti varmasti onnellisempia ilman suomalaista " lisämaustetta ".


- Vesa-tonttun silmä aika lurpallaan:) Vesa tonttuilee lopun ikää, ikävä kyllä.

Nukke kuvassa? Epäilyttää koko juttu ja tuosta kuvastahan ei voi sanoo mitään varmaksi..


- Ihan onnelliselta tuo pariskunta ei kyllä näytä - eipä kuulu mulle.


- Homppeli mikä mikä homppeli.



Joillakin tarve tulla huomatuksi on suurempi kuin itsensä häpäisyn taju. Ja kun näin mitä ilmeisimmin yhä useammalla on, voi miettiä, onko välttämätöntä hypätä kaivoon perään.




lauantai 28. joulukuuta 2013

Kaappianarkismia

Jos on hyvin kiltti ja tunnollinen luonteeltaan, niin kuin minä, ei voi koskaan ärsyttävänä päivänä ottaa vihreää spray-maalipurkkia ja käydä vetämässä helpottavaa kirkkoveneen kuvaa naapurin tiiliseinään, veistää puukolla opettajanhuoneen pöydästä kulmaa tai löysätä salaa rehtorin tuolin ruuveja. Ei vain voi, kun sitten tulee poliisi ja potkut ja vankilaan heitetään häpeämään ja hakattavaksi ja Jumalakin viimeisellä tuomiolla rankaisee lastaan. Täytyy hillitä itsensä ja toteuttaa anarkismia muilla keinoin.

Salakapinointi vaatii välillä todella paljon luovuutta ja viitseliäisyyttä, eikä yleisönä välttämättä ole kuin itse. Tänään aloin esimerkiksi pestä pyykkiä, sillä kun ei ole milliäkään lunta, likaantuu valkosävyinen toppatakki ikävän nopeasti. Mitä tekee kaappianarkisti? Vittuilee pyykinpesuohjeille. En varmaankaan pese kolmessakympissä, panen leuhkasti neljäänkymppiin. Siitäs saa, hahhahhaa. Enkä muuten takuulla käännä takkia nurinpäin pesun ajaksi, sinne vain ja luukku kiinni! Ei tarvitse turkkilaisen ompelijan tulla minua neuvomaan ja ohjailemaan tai pistän vielä ekstralinkouksen kaupanpäälle, ratkon vähän saumaa,  vien takaisin liikkeeseen ja vaadin huutaen uuden palttoon. Siitäs sai, turkkilainen, ja joutuu ompelemaan kolmen euron päiväpalkalla sata uusi takkia.

Kaappianarkisti voi myös ajaa harkittua ja sopivan pientä ylinopeutta saamatta sakkoja, sillä siten voi näpäyttää puskassa työkseen kyttääviä poliiseja. Opekokouksessa taasen voi kirjoitella kaverin kanssa lappusia kuin alakoulun tylsällä tunnilla tai luennoijan edessä kutoa sukkaa. Yhteiskuntaa ja sääntöjä vastaan kapinoivan ei tarvitse laittaa päähän pyöräilykypärää, sillä itse sitä polkupyöräilystään määrää ja reittinsä valitsee. Jos kaatuu, niin kaatuu, se riski on otettava, eikä se Suomen valtiolle kuulu. Kiltin ihmisen elämässä pitää edes joskus olla jotain pientä vaaran tuntua, ja kyllähän sitä jännittääkin toki alamäessä, kun valistusvideoissa on kerrottu ilman kypärää pyöräilevän kuolevan ja tupakkaa polttavan vasta kuolevankin, etenkin, jos tekee molempia yhtä aikaa. Myös liiasta auringonottamisesta kuolee ja huumeista ja maksalaatikosta, järvikaloista ja pelastusliiveittä soutelusta selvinpäin kesäisellä järvellä.

Että pyykkini pesen kyllä niin kuin haluan ja silitysraudastakin laitan hankalille kauluspaidoille vähän enemmän höyryä tulemaan kuin Dressmann sallisi. Ja pysähdyn autolla suojatien eteen: siinä mitataan, kuka on oikeasti tosi kova jätkä, sillä moiseen ei moni pysty.

Niin pitkälle en kuitenkaan mene, että uhmaisin oikeinkirjoitussääntöjä. Ei alkaa satamaan, se on varma.



torstai 26. joulukuuta 2013

Kamalimmat joululahjat

Lahjan antamisessa ajatus on tietenkin tärkeintä, mutta aina jokaista mietettä taustalla ei voi hyvällä tahdollakaan ymmärtää. Toisen turhake on myös jonkun aarre, mutta jossain menee jokaisella raja. Mitä näistä haluaisit - tai olet saanut?

- Klassikko: tukisukkahousut.
- Viinipullo absolutistille ja Alkon glögiä toisellekin jalalle. Bonuksena toisesta kääreestä viinikarahvin pesuharja.
- Sloggi-pikkuhousut. Puuteriset. Miniälle.
- Pitsiliina taulutelevision päälle.
- Posliini- tai lasijoutsen, ihana koriste pitsiliinan päälle, joka tulee taulutelevision päälle.
- Muki tai kaksi. Jos jälkimmäiset, niin erilaisia. Pahimmillaan huumorimukeja. Ai että!
- Tennissukkapaketti.
- Laudeliinat ja saunatuoksuja asuntoon, jossa ei ole saunaa.
- Aromipesä.
- Ihana helmikirjailtu, muovinen bonsai-puu.
- Pussinsulkijoita, sillä kunhan nyt jotakin pääsee käärimään.
- Venäläiset kristalliesineet.
- Etanapannut vaimolle, joka ei syö etanoita.
- Joulupukkikuvioitu solmio. Repe Sorsa -solmio. Karvinen edestä ja takaa.
- Silkkipusakka.
- Parituntinen, itse kuvattu luontofilmi.
- Pussillinen luumuja.
- Lehtien tilaajalahjat. Ihana tee-se-itse-vanerivalaisin, timanttikoru, ostoskassi tai kello. Ei voi palauttaa tai vaihtaa.
- Neonhohtoiset tuikkukupit.
- Korurasia, samanlainen kuin edellisenä jouluna. Ei koruja.
- Lahjakortti vaateliikkeeseen, joka on puolen Suomen välimatkan päässä.
- Runsasröyhelöinen ja ruusukuvioinen keittiön pöytäliina. Väärä koko. Onneksi.
- 43-numeroiset miesten aamutossut. Naiselle.
- Pinkki Kiroileva siili - pyyhe.
- Ihania tuoksukynttilöitä sekä hajusaippuoita ja parfyymia tuoksuallergikoille.

Toisen turhake on toki toisen aarre ja Aromipesästä ei voi kiistellä. Eikä kimaltavasta bonsai-puusta.

Miten nappiin teidän suvussanne meni tänä vuonna? Onnistuiko anoppi, yllättikö oma mummo? Tuliko kolmen litran kattila jo kolmatta kertaa peräkkäin? Saitko viime vuonna vaivalla vaihdettua törkeät Emäntä-pussilakanat - taas tuli uudet? Jackpot!




maanantai 23. joulukuuta 2013

25 tapaa pilata joulu

Kaiken voi onnistua mokaamaan, joulunkin. Näillä ohjeilla ehdit vielä!

1. Pistä edelleen jäässä oleva kinkku nopeasti saunaan lämpiämään ja unohda se sinne.
2. Jätä viime hetken jouluosostoksilla muistilappu kotiin, sillä sinulla on hyvä muisti.
3. Jätä kotiin myös rahapussi, sillä mitäs sillä nyt tekee.
4. Jonota sitä ennen puoli tuntia kassalla.
5. Mäiskäise vaimoasi saunavihdalla takapuoleen ja sano häntä meheväksi kinkuksi.
6. Ole sinisilmäinen ja usko, että kyllä sitä glögiä Alkosta vielä aatonaattona saa, ihan joulumuistamisiksi asti ja parasta laatua.
7. Uskottele itsellesi ja naapureillesi, että pahvipurkillinen Vip-glögiä naru ympärillä oli alkuperäinen suunnitelmasi.
8. Kokeile joulupöytään kaikkea uudenlaista makuelämystä, jota et ole aikaisemmin a) valmistanut b) maistanut. Käytä mahdollisesti myös liekitintä ja englantilaista ohjetta. Äkkiäkös ne unssit paunoiksi muuttaa.
9. Hanki sellainen resepti, jonka aineksia ei löydy ensimmäisestä tai toisestakaan kaupasta. Madekeitto alkupalaksi saattaa osoittautua virhearvioksi.
10. Kaadu roskia viedessäsi jäisellä pihamaalla, lyö pääsi, katkaise koipesi ja joudu aatoksi sairaalaan tauotta hourivan potilaan viereen.
11. Polta riisipuuro pohjaan. Tee uusi ja unohda sekin levylle kiehumaan, sillä pystyt tekemään montaa asiaa yhtä aikaa.
12. Unohda kolmemetrisestä kuusesta latvatähti ja lyö vetoa, että sen saa ihan hyvin saa paikoilleen vielä lopuksikin.
13. Löydä vain yksi kymmenestä joululevystäsi, kuuntele sitä repeatilla koko joulu ja hakkaa kaikki.
14. Havahdu palovaroittimen ääneen, kun sammuit ennen kynttilöitä.
15. Vedä joulupukilta parta lasten edessä.
16. Unohda hakea joulupukin palkkio käteisenä ja yritä maksaa a) luonnossa b) avatulla konjakkipullolla c) kolikkokätkön kymmensenttisillä.
17. Piilota joululahjoja pitkin syksyä niin hyviin piiloihin, että osa löytyy seuraavia juhannussiivoja tehdessä ja kaikki belgialaiset suklaat ovat menneet vanhoiksi.
18. Itke uupumuksesta koko aatto. Että pitikin mennä tekemään tuhat tuntia ylitöitä, kasvattamaan itse joulukinkku ja italiansalaattia saavillinen.
19. Huomaa vasta viime hetkellä, että keittiössä on kesäiset kukkaverhot ja yritä kätkeä erhe ripustamalla niihin neulalla joulukortteja. Kas, kaikki huomaavat verhot.
20. Luota siihen, että tänä vuonna mies ja lapset osaavat kyllä laittaa joulun.
21. Odota oikein kovasti valkean joulun tunnelmaa ja romanttista kävelyretkeä huurteisella koivukujalla.
22. Löydä kaapin kätköistä pari vuotta vanhaa glögiä ja vedä sitä itku kurkussa tyhjään mahaan.
23. Siivoa kaikki putipuhtaaksi ja jätä sen jälkeen lapset leikkimään, kun käväiset pikaisesti kaupassa (jonne et ota muistilappua etkä lompakkoa) tai kävelylenkillä.
24. Ota kisa siitä, kuka syö eniten lanttulootaa ja kinkkua ja jotta kaikki ottaisivat kilvan tosissaan, lupaa  voittajalle palkinnoksi etelänmatka. Päädy aattoillaksi sairaalaan jonkun koipensa katkaisseen hullun viereen.
25. Piilota vaimon joululahja keittiön kaappiin. Ei se sinne hoksaa katsoa.


Rattoisaa joulua teille kaikille!



sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Keskiarvoinen keskiarvo

Jos seuraa Facebookia, tulee siihen tulokseen, että kaikkien lapset ovat kantaneet kotiin erinomaisia todistuksia. Ilmiö on jännä: joko keskinkertaiset arvosanat ovat muuttuneet kiitettäviksi tai vain ne, joiden lapset ovat menestyneet hyvin, päätyvät mainituiksi ja muut häpeävät jälkikasvunsa tyhmyyttä nurkassa ja selittävät asiaa kaukaisempien ja jo edesmenneiden sukulaisten geeneillä. Pitikin sen Erkki-vainaan olla niin helvetin tyhmä.

Elinikäinen oppiminen on ollut muotia jo pitkään, mikä on minusta aika rasittavaa. Miksi ihmisen pitäisi vielä kahdeksankymppisenäkin innostua opiskelusta ja olla itseohjautuva, kun helpommallakin pääsee, ja aina on joku, joka tulee kytkemään television - ainakin, jos maksaa vähän. Paljon mukavampi on kuulkaa istua kiikkustuolissa ja tehdä sukan kantapää juuri siten kuin on aina ennenkin tehnyt, eivätkä ne kirjastosta lainatut espanjan alkeetkaan enää mitään hyödytä, ellei aio kyläkauppaa pitemmälle matkustaa. Elinikäinen virkeys onkin aivan eri asia kuin elinikäinen oppiminen, sillä jälkimmäisestä saa vain stressin silloin, kun pitäisi jo osata vain lasketella loppumäkeä ja nauttia elämästä sen kummemmin ponnistelematta. Ihan tarpeeksi hankalaa on varmasti nimittäin sen virkeydenkin kanssa, jos nyt vain kerta kaikkiaan sattuu väsyttämään.

Minä olen tänä kuluvana vuonna oppinut paljon kaikenlaista tärkeää. Olen muun muassa ymmärtänyt, että

- pikkujouluissa ei kannata tehdä spagaatia
- sinivalas on aivan järjettömän kokoinen
- kukaan muu ei ajattele sinun parastasi muuta kuin sinä itse
- aina kannattaa ottaa opastettu kierros
- uudet kuohuviinilasit voivat tuoda onnen
- ihminen ei laihdu kovin paljon ajatuksen voimalla ja hyvillä aikeilla, mutta vähän kuitenkin
- ihminen voi olla niin tyhmä, ettei ymmärrä olevansa tyhmä
- improvisoiden voi mennä minne vain, ainakin, jos on pakko
- olin tosi ruma pienenä
- järvessä voi kasvaa esimerkiksi ahvenvita
- voi tuntea hirveää syyllisyyttä polttaessaan takassa jehovilta saadun Jeesuksen/Jahven/en tiedä, minkä kuvan
- aina tulee uusia ihania oppilaita ja lisää suklaarasioita
- itse sitä itsensä loppuun ajaa
- vesitrampoliini on tarpeellinen keksintö
- arjessa on enkeleitä, joulun aikaankin
- seitsemän hengen paljuun menee todellakin ainakin yksitoista
- ihmiset muuttuvat ja mennyt aika ei palaa
- ravintolapalvelun voi toteuttaa myös hiipimällä sekunnin tarkasti asemiin
- huiveja voi keräillä
- oppi ei enää tartu päähäni.

Antaisin itselleni tänä vuonna keskiarvoksi 8. Sellaisen, jolla ei Facebookissa pröystäillä, mutta joka on ihan kelpo keskiarvo kuitenkin. Ihminen voi olla tasapaksu muualtakin kuin vyötärön kohdalta.
Liikunnallisesta yrittämisestä ja spagaatista kuitenkin tulee yhdeksikkö ja kouluruokailusta kymppi.




torstai 19. joulukuuta 2013

Spaganjeja ja tanssijaisia

Näin tänään kauniita lukiolaistyttöjä tanssiaispuvuissaan ja nuoria herrasmiehiä frakeissaan, ja iskihän siinä alemmuuskompleksi sitten saman tien, vaikka sangen nuori ja vetreä olen vielä itsekin. Pikkujouluissakin tein yllytettynä spagaatin, ja sinne kuulkaa meni melkein puoleen väliin asti venyttelemättä, väärällä jalalla ja Sisu poskessa, joskin hintana oli takareiden revähtymä. Olen tehnyt spagetin viimeksi ala-asteen kuudennella luokalla, joten eihän siitä nyt mitenkään kauhean pitkä aika ole. Muistan, kun söin koulun jälkeen kotona makkaraa, jota olin mikrottanut oikein kaksin kappalein, ja pari poikaa luokaltani tuli rimpauttamaan ovikelloa. Makkarat lautasellani vähän hävettivät, mutta reippaana tyttönä söin ensin kaiken ja seurustelin vasta sitten.

Pojat halusivat nähdä, kun teen sgapaatin. Vedin yhden ensin keittiössä ja sitten vakuudeksi vielä pihalaatoilla. Pojat antoivat minulle tunnustukseksi Dingo-tarroja, mikä oli siihen aikaan suurin rakkaudentunnustus. Jukka ja Hannu, muistan teidät aina. Te varmaankin Itikan käristemakkarani.

Että meikäläinen se on jumppakärpästen sukua. Kun yläasteella piti kerran tehdä jokin urhohyppy tai kuolemanvoltti pukilla, potkaisi edelläni oleva liikunnanopettajaa päähän niin, että tämän silmälasit lensivät kaaressa jonnekin. Varmaan volttimonttuun tai kiipeilyköyteen tai johonkin kuperkeikankulmaan, kuka noista nyt tietää. Voi harmi sentään, mitä menikin tekemään. En päässyt ollenkaan esittelemään voltintekotaitojani, sillä toki olisin sellaisen mielelläni pamauttanut oikein vauhdin kanssa tulemaan. Puomilta minun piti kuitenkin silmälasien löydyttyä alas tulla, ja huomio, arabialaisella, joten niinhän sitä tultiin suorin vartaloin, nilkat ojossa ja hyvin suurella kierteellä kyljykselleen maahan asti. Jumppamaikkamme ei ollut telivoimistelutaustansa vuoksi aina ihan selvillä siitä, mihin tavallinen (lahjakas) nuori on kykeneväinen. Keihästä heitin kyllä hyvin. Ei mennyt korvan läpi. Olisi voinut mennä. 

Mutta kovin olivat aamulla siis sorjat nuoret ihmiset kauniita ja hoikkia ja elämä yhtä edessä kuin minullakin oli joskus. Siihen maailmanaikaan pantiin jonkun sukulaisen vanha tanssiaismekko ylle, vuokrattiin puku kaupunginteatterista tai ommeltiin Singerillä itse. Harva meni ja vuokrasi, saati arvasi, että tulevaisuudessa on olemassa suihkurusketuslaitteita ja että ihan voi joku muukin meikata kuin itse. Minun äitini meikkipussista löytyi oranssihtavaa luomiväriä, ja sitä antaumuksella sivelsin. (Ylioppilaskuviin löysin samaisesta meikkipussista vihreää kajalia. Sitä siis sillä kertaa.) Yhtään en myöskään tanssiaisia varten laihduttanut tahi kynsiä lakannut, sillä ei sellaisia puuhia ollut vielä keksittykään. Kaikesta huolimatta taisin olla ihan onnellinen, vaikka valokuvat vähän hävettävät ja tanssipartnerini vadelmantuoksuinen huulirasva oksettaa vieläkin. 

Entinen oppilaani muutaman vuoden takaa haki minua kuitenkin kaikista puutteistani huolimatta tänään tanssimaan. Eivät ne varmaankaan ihan kalkkista hakisi. Todellakaan eivät, vaikka kuinka istuisi about eturivissä ja viran ja esimerkin vuoksi pakotettuna. Sitäkään ei tässä tämänpäiväisessä tapauksessa lasketa, että kyseessä oli sukulaiseni. On ehdottomasti keskimääräistä parempi tyyppi hän. Menen ylioppilasjuhliinkin, jos reiteni on parantunut.




keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Välittömästi rehtorin kansliaan

Mietimme tuossa taannoin omasta mielestämme keskimääräistä fiksummalla aikuisporukalla, mitä kaikenlaista sitä onkaan tullut kouluaikoina tehtyä. Joukossamme oli toki hyvin tunnollisia entisiä oppilaita, mutta myös sellaisia, joista ei ikipäivinä olisi uskonut, mihin kaikkeen rahkeet riittävät. Toisten jekkunaamat naurattavat vieläkin, ja herkullisia tarinoita muistellessa menikin tovi, kun puhuttelussa oli ollut yksi sun toinen.

Eräs oli antanut opettajalleen hullun paperit ja tullut luonnollisesti kutsutuksi massiiviseen kuulusteluun, jossa asiaa oli puitu panelistien kera. Muutamat oli ajatelleet olevansa hyvinkin hauskoja ja piilottaneet voinappeihin (oi niitä aikoja!) hauleja, mutta eivät olleet taipuneet tunnustukseen vakavien syytösten edessä - ja vapaalla jalalla ovat edelleen. Samaisessa ruokalassa oli myös komennettu vihaisesti eräs ruokaileva seurue puhutteluun: "Tämä pöytä lähtee rehtorin kansliaan välittömästi!"

Oppilaita ei voi moittia tyhmiksi. He olivat totelleet samantien, nostaneet yhteistuumin pöydän ylös ja alkaneet kantaa sitä kohti ulko-ovea.

Luokkakokouksessa pojat muistelivat ala-asteella sopineensa lähes huvin vuoksi koulunjälkeisen joukkotappelun paperipaalaamolle, hyppineensä ikkunasta ulos ja juottaneensa opettajalle itse tekemäänsä juomaa, johon oli sotkettu kaiken epämääräisen maustearsenaalin lisäksi jonkun sylkeä. Myöhemmin joku oli salakuljettanut koulun illanviettoihin viinaa ja tupakkaa, yksi liimaillut kavereineen terveyssiteitä pitkin vessanseiniä. Taisivatpa jossain vaiheessa ulkomaanluokkaretketkin loppua siihen, että eräs tollo - tosin nyt ei puhuta enää omassa ystäväpiiristämme - oli joutunut vatsahuuhteluun.

Kaikista hauskinta tässä on se, että neljästä tuli opettajia.



maanantai 16. joulukuuta 2013

Toivomuslista

Rakas joulupukki,

tahtoisin Burberryn Check Silk Satin -huivin (väri: smoked trench check), neljän hengen matkan Pariisiin, Chef & Sommelierin Flute-kuohuviinilasit (12 kpl), timanttikorvakorut (koko: mahdollisimman suuri), Juran kahvikoneen (malli: Z9, väri: alumiini), itämaisen maton (väri: punainen, solmutiheys: >360 000) ja Roche Bobois'n Chic-valaisimen (halkaisija: 90 cm, väri: alumiini tai kulta). 

Ei muuta. Missit voivat toivoa joulurauhaa.




sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Pitäkää rakuunanne

On se nyt kumma, kun alkaa nuhasta ja kaikenlaisesta kiertävästä kupasta tervehtyä ja haluaa ehdottomasti keittää kattilallisen rakuunaporkkanoita, niin ei ole näillä periferian mailla sellaisesta yrtistä kuultukaan. Täällä pitää vain ostaa tilliä lihaansa ja sunnuntain seitisoppaan ja koristella voileipiä persiljalla, joka nypitään kuitenkin pois tai jätetään lautasen reunalle. Varsinaisia juhlatilaisuuksia varten  on kansalle toki tarjolla myös basilikaa, jota voisi laittaa esimerkiksi tomaatti-mozzarellasalaattiin, jos tietäisi, mitä perkeleen hienostelua se sellainen mozzarella oikein on. Näillä leveysasteilla on tapana syödä Valion Edamia, koska se on parasta suomalaista juustoa ja ulkomailla ne eivät tiedä näistä asioista mitään.

Haluaisin muuttaa Stockan Herkkuun. Pääsin kerran lieasta, katselin nurkan takaa yrttirivistöä ja teki mieli kaivaa muistiinpanovälineet takataskusta: oli thaibasilikaa, sitruunabasilikaa, pyhäbasilikaa, kreikkalaista basilikaa, kanelibasilikaa, anisbasilikaa, mammuttibasilikaa ja varmaan ihan tavallista  alemmuuskompleksisistakin basilikaa jossain takarivin häpeäruukussa. Olen varma, että niillä hyllyillä olisi ollut myös rakuunaa, sillä se on merkittävä kasvi muutoinkin kuin porkkanan mausteena: Rudolf Steinerin oppien mukaan kasvin on sanottu auttavan myös nivelreumaan ja vesipöhöön (luotettava lähde). En halua vesipöhöä, en sitten ollenkaan, mutta siitä ei kukaan välitä. Syö, ihminen, tilliporkkanaa. Pistä persiljaa sinne pataan! Ota pussi Pirkka-basilikaa ja ole hiljaa. Kuole vesipöhöön.

En nyt oikein tiedä, miten tästä jaksaa ja jatkaa eteenpäin. Tämä on ihan samanlainen tilanne kuin se, että on miettinyt pitkään, tilannut kaupassa kävijältä Geishaa ja saakin Tupla-patukan tai Kismetin. Huutohan siitä seuraa, ja pettymyksestä on vaikea toeta. Että ei tehdä sitten rakuunaporkkanoita. Ikinä.




keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Voiko tontun tappaa?

Etsintäkuulutus

Voiko tontun tappaa
voiko panna vankilaan?
Voiko pihan ansoittaa?
Miksi luvatta tulla saa?

Tontut hiipivät salaa pihaan
ikkunoista kurkkimaan.
Tunkeilevat tontilleni
asioita urkkimaan.

En tahdo ketään penkomaan
elämääni Pukille raportoimaan.
Voiko touhun kieltää vaan?
Minne siitä ilmoitetaan?

(Kelan touhusta ei tule v*ttuakaan.)

Voiko tontun tappaa
voiko panna vankilaan?
Voiko pihan ansoittaa?
Miksi luvatta tulla saa?

Antakaa olla rauhassa pihamaan!
Vähintään käsirautoihin tunkeilijat paan
portinpieleen raahaan 
ja nutusta kiinni naulaan.

Siinä laulakoot laulujaan.







tiistai 3. joulukuuta 2013

Carpe, carpe

Joulukuu pamahti niin että myrskynpauke kolisi kattopelleissä ja liukurit lensivät pitkin pihaa. En ole koskaan päässyt näin nopeasti kesästä jouluvaloihin: yhtäkkiä hurahti taas puoli vuotta elämästä. Minne? Jonnekin ainevihkojen ja viikkorutiinien sekaan todennäköisesti.

Carpe diem, lukee monen ovenpielessä ja seinätarrassa, ehkä omaperäisessä tatuoinnissakin. Miten sitä muka ehtii mihinkään vauhdista tarttua? Kun sukeltaa, ei ehdi edes hengittää. Kun on pyörteessä, menee imussa äkkiä entistä lujempaa. Ihminen tarvitsee kunnon flussan ja keuhkopöhön pysähtyäkseen, mutta silloinkin on kyllä puristusvoima pikkuisen heikohko ylimääräisiin tarrailuihin.

Pitääkö hetkeen tarttua pysähtymällä siihen?

Osaako siihen tarttua vasta pysähtymällä siihen?

Mitäs, jos ei ehdi tarttua enää mihinkään ylimääräiseen?

Tänään minä tartun pikkuseikkoihin, lillukanvarsiin ja toimeen, ehkä löylykauhaankin. Mihin sinä? Mikkiin? Pidä ainakin kiinni kyydissäsi ja kiinnitä turvavyö, joulu tulee ja oho - meni jo.