Aion imeä pillillä paljon vaikutteita kulttuurista eli maistella sangriaa ja pitää siestaa. Ette itsekään keksisi parempaa ohjelmaa!
torstai 27. kesäkuuta 2013
Los Feria
Pian kärisee pekoni Hispaniassa ja lasissa on päivänvarjo, hypin palmusta palmuun ja heilutan hulluna viuhkaa. Eviva el bimbo ja muchas gracias!
Aion imeä pillillä paljon vaikutteita kulttuurista eli maistella sangriaa ja pitää siestaa. Ette itsekään keksisi parempaa ohjelmaa!
Aion imeä pillillä paljon vaikutteita kulttuurista eli maistella sangriaa ja pitää siestaa. Ette itsekään keksisi parempaa ohjelmaa!
tiistai 25. kesäkuuta 2013
Ime parsa pirtelönä
Ennen vanhaan pirtelöä tehtiin juhlaherkuksi tai lauantain jälkiruuaksi: pantiin kulhoon maitoa, jäätelöä ja kaakaojauhetta, joskus jopa banaania, mansikoita tai limsaa, ja suristeltiin ainekset kuohkeaksi juomaksi. Ai että! Mitä vaikeammin tavara tuli pillistä läpi, sen parempaa oli pirtelö.
Minua ihmetyttää nimittäin tämä survomisen tarve kovasti. Blenderiin heitellään pinaattia, kääpää, jauheita ja öljyä, eikä ole proteiinipirtelössä jäätelönpaloja.
Jäätelöä pirtelölasissa ei ole ollut kuitenkaan hetkeen muualla kuin hampurilaisravintoloissa, sillä jäätelö lihottaa ja tappaa pois. Nykyään ei juoda pirtelöitä, vaan surautetaan smoothieita, joista ei edes tiedä, mitä ne ovat suomeksi. Sama koskee kuppikakkuja, jotka ovat ilmeisesti aivan eri leivonnaisia kuin muffinssit, muffinit tai vuokaleivokset. Niitä ei tosin juoda, ainakaan vielä, sillä siihenkin voi tulla muutos. Odottakaa vaan.
Minua ihmetyttää nimittäin tämä survomisen tarve kovasti. Blenderiin heitellään pinaattia, kääpää, jauheita ja öljyä, eikä ole proteiinipirtelössä jäätelönpaloja.
Mistä lähtien meistä tuli vanhuksia? Mikä vika on haukkaamisessa? Miksei voi ottaa keitettyä kananmunaa kouraan ja syödä sitä sellaisenaan, tai paistaa kyljystä pannulla? Miksi pitää tunkea tavaraa sheikkeriin ja imeä se pillillä kuin hampaaton vanhus? En ole koskaan oikein hyvin ymmärtänyt perunamuusiakaan.
Mitä tapahtui ruualle?
Kyllä se on niin, että parsa pannaan lautaselle. Ei kuulu meidän parsaa pillillä imemän.
Mitä tapahtui ruualle?
Kyllä se on niin, että parsa pannaan lautaselle. Ei kuulu meidän parsaa pillillä imemän.
keskiviikko 19. kesäkuuta 2013
Täytettä tisseihin
Täytettä tisseihin
Mun pitäisi olla timmimpi ja hoikka
mun pitäisi olla kauniimpi.
Mun pitäisi saada pitemmät ripset
naamakin roikkuu jo pahasti.
En tahtoisi olla näin kauhean vanha
mä tahtoisin olla nuorempi:
en tahdo mä ryppyjä silmäkulmaan
oon siten mä paljon rumempi.
Henkinen ikäni on vielä nuori
oi, tuntisinpa mä aina niin.
Ärsyttää vaan kun ulkokuori
peittyy jo iän muutoksiin.
Mun pitäisi jaksaa rasvata naama
ja ikää vastaan taistella.
Mun pitäisi jaksaa aktiivisesti
nuoruuttani tavoitella.
En tahtoisi vanheta päivääkään enää
mun pitäisi näyttää samalta
kuin kuvassa, apua, jo vuosikymmen sitten
tiara kivasti ohimolla.
Mä tahtoisin olla sitä ja tätä
mä tahtoisin ajan pysäyttää.
Ei mainoksissakaan ole kellään
selluliittiä perseessään.
Mun pitäisi hyväksyä itseni näin
mun pitäisi olla armollinen.
Mun pitäisi saada tällainen olla,
mut miksi mä tunnen vain vitutuksen?
Onneksi aina on naapuri-Viro,
sinne voi lähteä retkelle.
Laivalla yli ja lääkärille
heti voivat antaa pistoksen.
Kireyttä kaipaan mä kroppaani tähän
siihen saa apua kirurgilta.
Turha on jumpata, juosta, tehdä
vatsoja olohuoneen matolla.
Pannaanpa tilaukseen rasvaimu,
naamankin kyllä voi kiristää.
Tisseihin täytettä ja huuliin samalla,
nuoreksi muutun mä pikavauhdilla.
Mun pitäisi olla timmimpi ja hoikka
mun pitäisi olla kauniimpi.
Mun pitäisi saada pitemmät ripset
naamakin roikkuu jo pahasti.
En tahtoisi olla näin kauhean vanha
mä tahtoisin olla nuorempi:
en tahdo mä ryppyjä silmäkulmaan
oon siten mä paljon rumempi.
Henkinen ikäni on vielä nuori
oi, tuntisinpa mä aina niin.
Ärsyttää vaan kun ulkokuori
peittyy jo iän muutoksiin.
Mun pitäisi jaksaa rasvata naama
ja ikää vastaan taistella.
Mun pitäisi jaksaa aktiivisesti
nuoruuttani tavoitella.
En tahtoisi vanheta päivääkään enää
mun pitäisi näyttää samalta
kuin kuvassa, apua, jo vuosikymmen sitten
tiara kivasti ohimolla.
Mä tahtoisin olla sitä ja tätä
mä tahtoisin ajan pysäyttää.
Ei mainoksissakaan ole kellään
selluliittiä perseessään.
Mun pitäisi hyväksyä itseni näin
mun pitäisi olla armollinen.
Mun pitäisi saada tällainen olla,
mut miksi mä tunnen vain vitutuksen?
Onneksi aina on naapuri-Viro,
sinne voi lähteä retkelle.
Laivalla yli ja lääkärille
heti voivat antaa pistoksen.
Kireyttä kaipaan mä kroppaani tähän
siihen saa apua kirurgilta.
Turha on jumpata, juosta, tehdä
vatsoja olohuoneen matolla.
Pannaanpa tilaukseen rasvaimu,
naamankin kyllä voi kiristää.
Tisseihin täytettä ja huuliin samalla,
nuoreksi muutun mä pikavauhdilla.
maanantai 17. kesäkuuta 2013
Juhannustaiat 2.0
Kaikki muistavat varmaan ainakin yhden perinteisen juhannustaian, kuten sen, että alasti pitää sinun riisuman ja niityllä keskiyöllä kirmaaman tai että kaivoon kurkkiessa näkee vedenpinnasta aviopuolisonsa, ellei sitten satu olemaan vahingossa silmät kiinni. Moni meistä on myös joskus kerännyt seitsemän tai kolmetoista erilaista kukkaa ja säilönyt ne yöksi tyynyn alle siinä toivossa, että sulhanen se sieltä sitten uniin paukahtaapi. On vain hirmu harmillista, ellei oikein koskaan muista aamulla uniaan.
Eivät ole enää muutenkaan ihan tätä päivää tuollaiset. Etsipä nyt jostain juhannuksena kaivo, niin äkkiä on mennyt koko yö vaeltaessa, tai juoksepa kaupungin niityllä alasti, niin syyte napsahtaa ja linnaa samantien. Olen myös varma, että kukkien poimiseen liittyy nykyisin jokin direktiivi, joka kieltää laittamasta erilaisia kukkasia samaan maljakkoon.
Juhannustaiat ovat ilmiselvästi päivityksen tarpeessa.
Ensinnäkin: Vesi kuin vesi, ei sen tarvitse kaivossa olla. Kaivo on sitä paitsi säädösten mukaan varmastikin liian vaarallinen työympäristö hääriä keskellä yötä pikkutuiterissa. Sinne kun tippuu ilman kypärää ja turvaverkkoa, niin huonosti käy ja vakuutus ei kata. Monissa kaivoissa on kaiken lisäksi betonikansi päällä, eikä sitä nyt urheilemaan keskellä yötä ruveta.
Toiseksi voi miettiä, kannattaako satsata alasti niityllä juoksemiseen, kun omasta pellosta ei ole tietoakaan ja pelkona ovat sakot irstastelusta ja kotirauhan rikkomisesta. Sitä paitsi jos juoksee vahingossa vinoon ja tippuu ojaan, menee jalka poikki ja loppukesä pilalle.
Kolmanneksi kehottaisin poimimaan kukat etukäteen. Juhannusyönä on kuitenkin niin paljon kaikenlaista tärkeää tekemistä, että siinä unohtuvat kukat penkkeihin ja tienvarsiin, eikä tule nähneeksi unta ollenkaan. Jos on näppäränä tyttönä tai poikana laittanut rehut tyynyn alle jo edellisenä iltana, on bonuksena kaksin verroin paremmat mahdollisuudet puolison kohtaamiseen. Ja voi ne kukkaset kaupastakin ostaa, jos sattuu viettämään juhannusta urbaaniolosuhteissa.
Nuotiolla makkaraa paistavat ja juhannuskokkoja polttavat mökkiläiset voivat vanhan kansan mukaan ennustaa tulevaa myös liekeistä. Ei kuitenkaan hätää rokkijuhlissakaan: festarikansa voi tavoitella tunnelmaa tuijottamalla hitaiden biisien aikana sytkää, jonka liekin läpi voi ennustaa itsensä ihannoimansa bändin jäsenten kanssa backstagelle. Tarpeeksi kun ottaa vauhtia aidan yli hyppäämiseen, harhauttaa silmänkääntötempulla järjestysmiehet ja juoksee lujaa, voi näky aivan hyvin toteutua.
Unohdetaan siis turha kikkailu kaivojen kanssa, eikä istuta talon katolla hajareisin tai päivystetä koko iltaa veden ympäröimällä kivellä prinssin saapumista, vaan nautitaan juhannuksesta vihtoineen, joita kukaan ei ole muistanut tarpeeksi ajoissa veistää ja siinä meni taas sekin juhannussauna aivan pilalle.
Erityisesti kannattaa muistaa, että kaivo ei ole ainoa paikka, jonne voi hukkua.
Eivät ole enää muutenkaan ihan tätä päivää tuollaiset. Etsipä nyt jostain juhannuksena kaivo, niin äkkiä on mennyt koko yö vaeltaessa, tai juoksepa kaupungin niityllä alasti, niin syyte napsahtaa ja linnaa samantien. Olen myös varma, että kukkien poimiseen liittyy nykyisin jokin direktiivi, joka kieltää laittamasta erilaisia kukkasia samaan maljakkoon.
Juhannustaiat ovat ilmiselvästi päivityksen tarpeessa.
Ensinnäkin: Vesi kuin vesi, ei sen tarvitse kaivossa olla. Kaivo on sitä paitsi säädösten mukaan varmastikin liian vaarallinen työympäristö hääriä keskellä yötä pikkutuiterissa. Sinne kun tippuu ilman kypärää ja turvaverkkoa, niin huonosti käy ja vakuutus ei kata. Monissa kaivoissa on kaiken lisäksi betonikansi päällä, eikä sitä nyt urheilemaan keskellä yötä ruveta.
Toiseksi voi miettiä, kannattaako satsata alasti niityllä juoksemiseen, kun omasta pellosta ei ole tietoakaan ja pelkona ovat sakot irstastelusta ja kotirauhan rikkomisesta. Sitä paitsi jos juoksee vahingossa vinoon ja tippuu ojaan, menee jalka poikki ja loppukesä pilalle.
Kolmanneksi kehottaisin poimimaan kukat etukäteen. Juhannusyönä on kuitenkin niin paljon kaikenlaista tärkeää tekemistä, että siinä unohtuvat kukat penkkeihin ja tienvarsiin, eikä tule nähneeksi unta ollenkaan. Jos on näppäränä tyttönä tai poikana laittanut rehut tyynyn alle jo edellisenä iltana, on bonuksena kaksin verroin paremmat mahdollisuudet puolison kohtaamiseen. Ja voi ne kukkaset kaupastakin ostaa, jos sattuu viettämään juhannusta urbaaniolosuhteissa.
Nuotiolla makkaraa paistavat ja juhannuskokkoja polttavat mökkiläiset voivat vanhan kansan mukaan ennustaa tulevaa myös liekeistä. Ei kuitenkaan hätää rokkijuhlissakaan: festarikansa voi tavoitella tunnelmaa tuijottamalla hitaiden biisien aikana sytkää, jonka liekin läpi voi ennustaa itsensä ihannoimansa bändin jäsenten kanssa backstagelle. Tarpeeksi kun ottaa vauhtia aidan yli hyppäämiseen, harhauttaa silmänkääntötempulla järjestysmiehet ja juoksee lujaa, voi näky aivan hyvin toteutua.
Unohdetaan siis turha kikkailu kaivojen kanssa, eikä istuta talon katolla hajareisin tai päivystetä koko iltaa veden ympäröimällä kivellä prinssin saapumista, vaan nautitaan juhannuksesta vihtoineen, joita kukaan ei ole muistanut tarpeeksi ajoissa veistää ja siinä meni taas sekin juhannussauna aivan pilalle.
Erityisesti kannattaa muistaa, että kaivo ei ole ainoa paikka, jonne voi hukkua.
torstai 13. kesäkuuta 2013
Palaa lomaltasi!
Kesä on vielä alussa ja juhannuskoivutkin kasvattamatta, mutta pian pitää taas tehdä vakavia päätöksiä. Ennen kuin lomanvietoltaan huomaakaan, on se aika vuodesta, jolloin pitää palata takaisin Ruotsista. Jos on huolimaton ja skippaa laivan varhaisen lähtöajan, saa heittää hyvästit myös lomarahalle. Se olisi kyllä kovin ikävää ja suorastaan huutava vääryys.
Minä olen sekä itse että henkilökohtaisesti sitä mieltä, että lomaraha on sangen hupaisa juttu: saan oikein erityisen kiitoksen siitä, että olen viettänyt kesälomaa ja että viitsin tulla sen jälkeen takaisin töihin. Rankkaahan se toki on, ja mieluusti lomailisi pitempäänkin, mutta ylimääräinen tonni on tietenkin aina tosi kiva kannustin lähteä takaisin karttakepin varteen roikkumaan. Mikäs siinä siis, mutta en minä kyllä mitenkään erityisesti koe ylimääräistä rahaa ansainneeni makaamalla laiturilla, käymällä lomamatkalla, syömällä jäätelöä, valvomalla pitkään, nukkumalla myöhään ja hengailemalla puutarhassa. Se, että olisin keksinyt jonkun työyhteisöä hyödyttävän kaavion, rei'ittänyt koulun papereita tai käynyt lomapäivinä kastelemassa opettajainhuoneen kukkaa ja silittelemässä tiiliseinää, olisi jo eri juttu. En toki tarkoita, että töitä pitäisi lomalla harrastaa, mutta aina niitä hulluja löytyy. Hänelle sitten viiri käteen ja diplomi seinälle. Vuoden kesälomatyöntekijä.
Minä en vain ymmärrä, mitä järkeä lomaltapaluurahan maksamisessa on.
Niin kuin yleisesti on tiedossa, lomarahan katsotaan juontavan juurensa vuodesta 1971, jolloin metallimiehet lakkoilivat ja saivat sovittua itselleen erillisen lomaltapaluurahan. Pomot tahtoivat Ruotsiin loma-ajaksi töihin karanneet työntekijänsä takaisin Suomeen, ja siitä maksettava palkkio ajateltiin hyväksi kannustimeksi. Asia on muotoiltu hienosti myös siten, että työntekijöille haluttiin turvata taloudellisesti parempi lomanvietto, eli hangattiin vielä vähän lisää työnantajan hyvästä tahdosta kiiltävää kruunua ja sovinnon kättä. No, olihan pomo kieltämättä kiva, kun antoi rahat Linnanmäen-reissuun ja kaupanpäälle vielä tötterötkin koko perheelle. Oli vain harmi, jos loman sattui pitämään vaikkapa vasta syyskuussa ja huvipuisto oli jo kiinni.
Nykyään lomaltapaluuraha taidetaan kuitenkin maksaa jo lomalla ollessa, joten sen puoleen ei edes haittaisi, vaikka lähtisi muualle ja jäisi sinne.
Koska olen suuri matematiikan ystävä, en malta olla ajattelematta, miten paljon rahaa säästettäisiin johonkin muuhun, jos lomaltapaluurahoista, saavutetusta edusta, luovuttaisiin. On niitä kai sairaaloitakin, joita pitäisi kunnostaa ja laitteiltaan ajanmukaistaa. On niitä kai teitä, jotka ovat kovasti kuoppaisia ja kouluja, jotka homehtuvat. Maailmanrauhakin olisi kiva juttu ja Burger King Etelä-Pohjanmaalle.
Minä olen sekä itse että henkilökohtaisesti sitä mieltä, että lomaraha on sangen hupaisa juttu: saan oikein erityisen kiitoksen siitä, että olen viettänyt kesälomaa ja että viitsin tulla sen jälkeen takaisin töihin. Rankkaahan se toki on, ja mieluusti lomailisi pitempäänkin, mutta ylimääräinen tonni on tietenkin aina tosi kiva kannustin lähteä takaisin karttakepin varteen roikkumaan. Mikäs siinä siis, mutta en minä kyllä mitenkään erityisesti koe ylimääräistä rahaa ansainneeni makaamalla laiturilla, käymällä lomamatkalla, syömällä jäätelöä, valvomalla pitkään, nukkumalla myöhään ja hengailemalla puutarhassa. Se, että olisin keksinyt jonkun työyhteisöä hyödyttävän kaavion, rei'ittänyt koulun papereita tai käynyt lomapäivinä kastelemassa opettajainhuoneen kukkaa ja silittelemässä tiiliseinää, olisi jo eri juttu. En toki tarkoita, että töitä pitäisi lomalla harrastaa, mutta aina niitä hulluja löytyy. Hänelle sitten viiri käteen ja diplomi seinälle. Vuoden kesälomatyöntekijä.
Minä en vain ymmärrä, mitä järkeä lomaltapaluurahan maksamisessa on.
Niin kuin yleisesti on tiedossa, lomarahan katsotaan juontavan juurensa vuodesta 1971, jolloin metallimiehet lakkoilivat ja saivat sovittua itselleen erillisen lomaltapaluurahan. Pomot tahtoivat Ruotsiin loma-ajaksi töihin karanneet työntekijänsä takaisin Suomeen, ja siitä maksettava palkkio ajateltiin hyväksi kannustimeksi. Asia on muotoiltu hienosti myös siten, että työntekijöille haluttiin turvata taloudellisesti parempi lomanvietto, eli hangattiin vielä vähän lisää työnantajan hyvästä tahdosta kiiltävää kruunua ja sovinnon kättä. No, olihan pomo kieltämättä kiva, kun antoi rahat Linnanmäen-reissuun ja kaupanpäälle vielä tötterötkin koko perheelle. Oli vain harmi, jos loman sattui pitämään vaikkapa vasta syyskuussa ja huvipuisto oli jo kiinni.
Nykyään lomaltapaluuraha taidetaan kuitenkin maksaa jo lomalla ollessa, joten sen puoleen ei edes haittaisi, vaikka lähtisi muualle ja jäisi sinne.
Koska olen suuri matematiikan ystävä, en malta olla ajattelematta, miten paljon rahaa säästettäisiin johonkin muuhun, jos lomaltapaluurahoista, saavutetusta edusta, luovuttaisiin. On niitä kai sairaaloitakin, joita pitäisi kunnostaa ja laitteiltaan ajanmukaistaa. On niitä kai teitä, jotka ovat kovasti kuoppaisia ja kouluja, jotka homehtuvat. Maailmanrauhakin olisi kiva juttu ja Burger King Etelä-Pohjanmaalle.
Lyhyet laiturinnokasta, osa 2
Laiturinnokassa on hallaa, tuulee, sataa, myrskyää ja lentää ulapalle, mutta hirveästi on kaikenlaisia olennaisia mietteitä tässä taas pieniin aivoihini putkahdellut ja sieltä luonnollisesti myös nopeasti karannut.
- Yksi niistä on ihmislaji nimeltä automyyjät. Siinä sitten on helppo homma: ei tarvitse välttämättä edes tervehtiä, kun istuu vain kopissa, potkaisee autonrengasta asiakkaiden lähdettyä ja katoaa taas tunniksi Toyotan taakse kyykkimään. Ei autokauppiaiden tarvitse ainakaan autoja kaupata, se on huomattu.
Se on kuulkaas autokauppiaat niin, että jos nainen tulee liikkeeseenne, hän tulee sinne ostamaan auton. Naiset lähtevät kyllä mielellään kääntelemään alennusvaatteita ja vähän siinä sivussa normaalihintaisiakin ja ostavat sitten jälkimmäisiä, mutta eivät todellakaan lähde kovin huvikseen autokaupoille. Naiselle pitää sanoa välittömästi päivää ja antaa kättä tai tassua ja myydä hänelle hieno auto. Missään tapauksessa ei rumaa, sillä sellaista hän ei halua. Hieno, hyvänvärinen, sopivanhintainen ja juuri sen merkkinen, kun nainen pyytää. Siinä on ihan turha mennä pakkaa enää sekoittelemaan. Suu vain kiinni ja huoltokirjaa käteen, tai mitä sitä nyt on tapana kaupantekohetkellä ojennella. En tiedä. Ei ole kukaan tullut koskaan sanomaan edes päivää.
- Rautakaupatkin ovat suhteellisen tylsiä. On tuhatmiljoonaa poranterää, ovenkahvaa, siimaa, sahaa ja letkua, mutta ei sinne kyllä kovin pitkäksi aikaa jaksa hengailemaan jäädä. Laattavalikoimaa voi vilkaista, samoin tapetteja ja saunan lämpömittareita, mutta sitten äkkiä pois. Ymmärrän ehkä hieman miesten tuskaa, kun heidät pakotetaan naisten mukaan vaatekaupoille. On silti miehen tehtävä välillä niin tehdä, jos hän rakastaa naistaan. Naisen sen sijaan ei tarvitse astua rautakauppareviirille, ellei hän tahdo.
- Kesäteatteri se on hupaisa keksintö. Mennään oikein ulos katsomaan näytelmää, vaikka kaduilla on puolen metrin tulva ja lämpötila laskenut alle kymmeneen. Sitten vain viltti ympärille ja pipo päähän, kun on kerran kesäteatteri.
- Yksi kauheimmista ammateista olisi kyllä uusiin tiloihin remontoitavan hotellin viemäröinnin suunnitteleminen, hyttisiivooja tai jokin sellainen, missä sama homma pitää aloittaa aina vaan alusta ja uudelleen.
Vähän niin kuin pilkkusääntöjen opettaminen, sillä ei niitä koskaan kukaan viikkoa kauempaa muista. Käsi sydämelle: muistatko muka itse?
- Yksi niistä on ihmislaji nimeltä automyyjät. Siinä sitten on helppo homma: ei tarvitse välttämättä edes tervehtiä, kun istuu vain kopissa, potkaisee autonrengasta asiakkaiden lähdettyä ja katoaa taas tunniksi Toyotan taakse kyykkimään. Ei autokauppiaiden tarvitse ainakaan autoja kaupata, se on huomattu.
Se on kuulkaas autokauppiaat niin, että jos nainen tulee liikkeeseenne, hän tulee sinne ostamaan auton. Naiset lähtevät kyllä mielellään kääntelemään alennusvaatteita ja vähän siinä sivussa normaalihintaisiakin ja ostavat sitten jälkimmäisiä, mutta eivät todellakaan lähde kovin huvikseen autokaupoille. Naiselle pitää sanoa välittömästi päivää ja antaa kättä tai tassua ja myydä hänelle hieno auto. Missään tapauksessa ei rumaa, sillä sellaista hän ei halua. Hieno, hyvänvärinen, sopivanhintainen ja juuri sen merkkinen, kun nainen pyytää. Siinä on ihan turha mennä pakkaa enää sekoittelemaan. Suu vain kiinni ja huoltokirjaa käteen, tai mitä sitä nyt on tapana kaupantekohetkellä ojennella. En tiedä. Ei ole kukaan tullut koskaan sanomaan edes päivää.
- Rautakaupatkin ovat suhteellisen tylsiä. On tuhatmiljoonaa poranterää, ovenkahvaa, siimaa, sahaa ja letkua, mutta ei sinne kyllä kovin pitkäksi aikaa jaksa hengailemaan jäädä. Laattavalikoimaa voi vilkaista, samoin tapetteja ja saunan lämpömittareita, mutta sitten äkkiä pois. Ymmärrän ehkä hieman miesten tuskaa, kun heidät pakotetaan naisten mukaan vaatekaupoille. On silti miehen tehtävä välillä niin tehdä, jos hän rakastaa naistaan. Naisen sen sijaan ei tarvitse astua rautakauppareviirille, ellei hän tahdo.
- Kesäteatteri se on hupaisa keksintö. Mennään oikein ulos katsomaan näytelmää, vaikka kaduilla on puolen metrin tulva ja lämpötila laskenut alle kymmeneen. Sitten vain viltti ympärille ja pipo päähän, kun on kerran kesäteatteri.
- Yksi kauheimmista ammateista olisi kyllä uusiin tiloihin remontoitavan hotellin viemäröinnin suunnitteleminen, hyttisiivooja tai jokin sellainen, missä sama homma pitää aloittaa aina vaan alusta ja uudelleen.
Vähän niin kuin pilkkusääntöjen opettaminen, sillä ei niitä koskaan kukaan viikkoa kauempaa muista. Käsi sydämelle: muistatko muka itse?
tiistai 11. kesäkuuta 2013
Koulu on yhteiskunta pienoiskoossa
Muistan, kun pyrin vuonna 1999 opettajan pedagogisiin opintoihin ja vuorossa oli soveltuvuutta mittaava haastattelu. Kysymykset olivat osin sellaisia, joita haastattelutilanteessa osaa odottaa, mutta yritettiinpä siellä myös lyödä ihan kunnolla luu kurkkuun.
"Millaisena näet koulun ja yhteiskunnan suhteen?" kysyä pamautettiin yhtäkkiä kesken vahvuuksien ja heikkouksien.
Samalla, kun aloin reippaasti selventää asiaa, josta minulla ei juuri sillä hetkellä ollut aavistustakaan, ehdin sadasosasekunnin verran levitoida, katsella itseäni kattokruunusta ja miettiä, miten ihmeessä pääsen rakentamaan vastaukseni järkevästi loppuun.
Jostain laskeutui henki päälleni.
"Opettajat kasvattavat luokassa tulevia linja-autonkuljettajia, sairaanhoitajia, ehkä isejä ja äitejä, kansanedustajia, tietämättään ehkä tulevan presidentinkin. He kasvattavat samassa luokassa kuitenkin myös murhamiehiä ja alkoholisteja."
"Koulu on yhteiskunta pienoiskoossa."
Minusta tuli opettaja. Omaksi onnekseni ja oppilaitteni suruksi en ollut sen miehen haastateltavana, joka kysyi kaikilta, miksi he halusivat suuntautua opettajaksi. Jos nimittäin oli erehtynyt vastaamaan sen olleen unelma-ammatti jo pienestä asti, oli saanut välittömästi lähtöpassit.
Minä olisin vastannut niin, koska se on totta.
Tämän kesäloman alussa olen joutunut ensimmäistä kertaa tosissaan ajattelemaan sitä, miten totta haastattelussa antamani vastaus oikeasti onkaan. Heti ensimmäisenä lomapäivänä luin monien tavoin, miten 20-vuotias ja 17-vuotias nuori *) ovat epäiltynä murhasta ja törkeästä ryöstöstä. Jälkimmäinen heistä on vasta jokin aika sitten yläkoulusta päässyt.
Lapsi. Jonkun lapsi.
Mutta myös jonkun opettajan oppilas. Joku siitä joukosta, jonka näki tunnillaan kolme kertaa viikossa. Joku, jonka kanssa on teki yhdessä töitä, jonka kanssa kenties nauroi, jota ohjeisti ja jonka ainekirjoituksia luki ja korjasi seitsemännestä luokasta lähtien. Joku, istui tulevaisuuden kansanedustajan vieressä, tulevaisuuden terveydenhoitajan vieressä, tulevaisuuden kaupan kassatädin vieressä. Joku, joka oli koulussa monen kaveri.
Minun on ollut aivan hirveän vaikea suhtautua uutiseen, joka Etelä-Pohjanmaan Alavutta on ikävän koulunpäättäjäisjuhlinnan jälkeen ravistellut. Nuoria on syytetty ja epäilty vuorotellen, ja huhut ovat asettaneet joitakin hyvin epämiellyttävään asemaan. Ensimmäisissä uutisissa niin sanomalehdissä kuin televisiouutisissakin illan kulku ja jopa siihen osalliset olivatkin vielä hieman hukassa, mutta pääosin tapahtuma on kuitenkin ollut käsittämätön. Kauhea, turha, julma ja käsittämätön.
Uutinen on saanut pienellä paikkakunnalla kasvot, se on enemmän totta kuin mikään valtakunnallisen uutiskynnyksen ylittänyt uutinen koskaan.
Kun katson seuraavan kerran elokuussa uusia seitsemäsluokkalaisia, jo tuttuja kahdeksasluokkalaisia ja peruskoulunsa viimeistä vuotta aloittelevia ysejä, en haluaisi ajatella, millaisiin tulevaisuuksiin ryhmä jakautuu. En haluaisi kokea vastaustani todeksi.
Haluaisin pitää kaikki yhdessä koossa.
*) Toinen 17-vuotias vapautettiin tutkinnassa murhasyytteistä.
"Millaisena näet koulun ja yhteiskunnan suhteen?" kysyä pamautettiin yhtäkkiä kesken vahvuuksien ja heikkouksien.
Samalla, kun aloin reippaasti selventää asiaa, josta minulla ei juuri sillä hetkellä ollut aavistustakaan, ehdin sadasosasekunnin verran levitoida, katsella itseäni kattokruunusta ja miettiä, miten ihmeessä pääsen rakentamaan vastaukseni järkevästi loppuun.
Jostain laskeutui henki päälleni.
"Opettajat kasvattavat luokassa tulevia linja-autonkuljettajia, sairaanhoitajia, ehkä isejä ja äitejä, kansanedustajia, tietämättään ehkä tulevan presidentinkin. He kasvattavat samassa luokassa kuitenkin myös murhamiehiä ja alkoholisteja."
"Koulu on yhteiskunta pienoiskoossa."
Minusta tuli opettaja. Omaksi onnekseni ja oppilaitteni suruksi en ollut sen miehen haastateltavana, joka kysyi kaikilta, miksi he halusivat suuntautua opettajaksi. Jos nimittäin oli erehtynyt vastaamaan sen olleen unelma-ammatti jo pienestä asti, oli saanut välittömästi lähtöpassit.
Minä olisin vastannut niin, koska se on totta.
Tämän kesäloman alussa olen joutunut ensimmäistä kertaa tosissaan ajattelemaan sitä, miten totta haastattelussa antamani vastaus oikeasti onkaan. Heti ensimmäisenä lomapäivänä luin monien tavoin, miten 20-vuotias ja 17-vuotias nuori *) ovat epäiltynä murhasta ja törkeästä ryöstöstä. Jälkimmäinen heistä on vasta jokin aika sitten yläkoulusta päässyt.
Lapsi. Jonkun lapsi.
Mutta myös jonkun opettajan oppilas. Joku siitä joukosta, jonka näki tunnillaan kolme kertaa viikossa. Joku, jonka kanssa on teki yhdessä töitä, jonka kanssa kenties nauroi, jota ohjeisti ja jonka ainekirjoituksia luki ja korjasi seitsemännestä luokasta lähtien. Joku, istui tulevaisuuden kansanedustajan vieressä, tulevaisuuden terveydenhoitajan vieressä, tulevaisuuden kaupan kassatädin vieressä. Joku, joka oli koulussa monen kaveri.
Minun on ollut aivan hirveän vaikea suhtautua uutiseen, joka Etelä-Pohjanmaan Alavutta on ikävän koulunpäättäjäisjuhlinnan jälkeen ravistellut. Nuoria on syytetty ja epäilty vuorotellen, ja huhut ovat asettaneet joitakin hyvin epämiellyttävään asemaan. Ensimmäisissä uutisissa niin sanomalehdissä kuin televisiouutisissakin illan kulku ja jopa siihen osalliset olivatkin vielä hieman hukassa, mutta pääosin tapahtuma on kuitenkin ollut käsittämätön. Kauhea, turha, julma ja käsittämätön.
Uutinen on saanut pienellä paikkakunnalla kasvot, se on enemmän totta kuin mikään valtakunnallisen uutiskynnyksen ylittänyt uutinen koskaan.
Kun katson seuraavan kerran elokuussa uusia seitsemäsluokkalaisia, jo tuttuja kahdeksasluokkalaisia ja peruskoulunsa viimeistä vuotta aloittelevia ysejä, en haluaisi ajatella, millaisiin tulevaisuuksiin ryhmä jakautuu. En haluaisi kokea vastaustani todeksi.
Haluaisin pitää kaikki yhdessä koossa.
*) Toinen 17-vuotias vapautettiin tutkinnassa murhasyytteistä.
sunnuntai 9. kesäkuuta 2013
Lyhyet laiturinokasta, osa 1
Olen ollut näin kesäloman aluksi harvinaisen hiljaa, mutta koska maailmassa on yleensä tasapaino, käenpojat ovat ohitelleet kassajonossa ja huutaneet kilpaa minunkin edestäni. En tiedä, mikä niitä oikein tänä kesänä riivaa, sillä siellä ne hyppivät pitkin puunlatvoja ja kukkuvat hereillä yöt ja päivät. Toki osa niistä saattoi olla oravia, mutta noin niin kuin suurin piirtein. Laiturinnokassa on luonnon äänistä huolimatta mukavaa, kun muistaa välillä imeä pillillä juomaa ja hyppiä pari settiä puolivoltteja vesitrampoliinilla. Ehkä jo loppukesästä lantionpohjalihakset ovat kunnossa ja Tenat saa jättää kauppaan. Hankalat ne bikineissä ovatkin.
Koska kesällä rima ei ole korkealla, eikä muutenkaan, sillä hyppään nykypäivänä korkeutta enää alle metrin, kerron riemuksenne esimerkkejä siitä, mitä kaikkea laiturilla maatessani mietin ja kuinka henkevää puuhaa rentoutuminen on.
- Siskoni esitti jokin aika sitten ajatuksen, jota jäin tiukkana hortonomina pohtimaan pitemmäksikin aikaa eli ainakin kymmeneksi minuutiksi: Miksi ihmiset kylvävät nurmikkoa, jota pitää hosua jatkuvasti takaisin kotiin ajamaan, ja vaikka olisi kotonakin kaiket aikaa, ei se heinän puskeminen suinkaan kenenkään suosikkipuuhaa ole.
Miksi ihmiset eivät viisauksissaan kylvä takapihaansa täyteen sammalta? Miten mukava paljaalle jalalle olisi sammalmatto, eikä huolenhäivää sen leikkaamisesta olisi! Kaikki maailman Kekkilä-markkinoijat: yhtykää ja tehkää maailmasta ja pihapiiristä parempi.
- Mikä saa mökkinaapurin istumaan 8 h päivässä laiturilla onkimassa? Pikaliima? Hänen poikansakin tulee usein mukaan, ja siinä istuvat tyypit koko päivän puhua pukahtamatta ja onkivat. Kerran saivat kalan, mutta eivät he puhuneet silloinkaan. Onneksi me pidimme elämää yllä viereisellä vesitrampoliinilla. Sitä paitsi turhaa on onkiminen, kun kalastaminen käy niinkin, että heittää veteen uppopumpun hyrräämään. Ei tarvitse kauan odottaa, kun hauki tulee ja ottaa sen kanssa matsin.
- On aivan eri asia uida uimapuku tai bikinit yllä kuin kahlata veteen merenneitona alasti. Miten kangaskaistale tissien päällä ja naru persauksissa voivatkin olla niin kahlitsevat? Jos ihminen tahtoo olla todella vapaa, hänen pitää mennä uimaan alasti, nakuna ja ilman rihman kiertämää.
- Miesten täytyy usein puuhailla mökillä jotain. Pitää kaataa pari puuta ja tehdä polttopuita, vaikka niitä on jo pari liiteriä pullollaan. Pitää korjata laituria tai laajentaa terassi, naulata aita tai tervata soutuvene.
Kyllä siinä on pohjimmaltaan kyse laumanjohtajuudesta ja reviirin merkitsemisestä: mitä isompi patio, sitä kovempi isäntä.
Koska kesällä rima ei ole korkealla, eikä muutenkaan, sillä hyppään nykypäivänä korkeutta enää alle metrin, kerron riemuksenne esimerkkejä siitä, mitä kaikkea laiturilla maatessani mietin ja kuinka henkevää puuhaa rentoutuminen on.
- Siskoni esitti jokin aika sitten ajatuksen, jota jäin tiukkana hortonomina pohtimaan pitemmäksikin aikaa eli ainakin kymmeneksi minuutiksi: Miksi ihmiset kylvävät nurmikkoa, jota pitää hosua jatkuvasti takaisin kotiin ajamaan, ja vaikka olisi kotonakin kaiket aikaa, ei se heinän puskeminen suinkaan kenenkään suosikkipuuhaa ole.
Miksi ihmiset eivät viisauksissaan kylvä takapihaansa täyteen sammalta? Miten mukava paljaalle jalalle olisi sammalmatto, eikä huolenhäivää sen leikkaamisesta olisi! Kaikki maailman Kekkilä-markkinoijat: yhtykää ja tehkää maailmasta ja pihapiiristä parempi.
- Mikä saa mökkinaapurin istumaan 8 h päivässä laiturilla onkimassa? Pikaliima? Hänen poikansakin tulee usein mukaan, ja siinä istuvat tyypit koko päivän puhua pukahtamatta ja onkivat. Kerran saivat kalan, mutta eivät he puhuneet silloinkaan. Onneksi me pidimme elämää yllä viereisellä vesitrampoliinilla. Sitä paitsi turhaa on onkiminen, kun kalastaminen käy niinkin, että heittää veteen uppopumpun hyrräämään. Ei tarvitse kauan odottaa, kun hauki tulee ja ottaa sen kanssa matsin.
- On aivan eri asia uida uimapuku tai bikinit yllä kuin kahlata veteen merenneitona alasti. Miten kangaskaistale tissien päällä ja naru persauksissa voivatkin olla niin kahlitsevat? Jos ihminen tahtoo olla todella vapaa, hänen pitää mennä uimaan alasti, nakuna ja ilman rihman kiertämää.
- Miesten täytyy usein puuhailla mökillä jotain. Pitää kaataa pari puuta ja tehdä polttopuita, vaikka niitä on jo pari liiteriä pullollaan. Pitää korjata laituria tai laajentaa terassi, naulata aita tai tervata soutuvene.
Kyllä siinä on pohjimmaltaan kyse laumanjohtajuudesta ja reviirin merkitsemisestä: mitä isompi patio, sitä kovempi isäntä.
torstai 30. toukokuuta 2013
Suurmiesten bileet
Suurmiesten bileet
Agricolan lasissa limu
Runebergin kädessä torttu
Snellman tarjoaa makkarat
ja Lönnrot runon virkkoo.
Kivi sammuu.
keskiviikko 29. toukokuuta 2013
Edestä ja takaa
On jokseenkin hupaisaa, millaisella innolla ihmiset (naiset?) nykypäivänä itseään valokuvaavat. Kun kyse ei ole enää filmikamerasta ja kuvien teettämisestä - enää 4 kuvaa jäljellä, muistattehan! - on otoksia tietenkin helppoa napsia jokapojan Canon-järkkärillä tai 8 megapikselin kännykkäkameralla. Ja kuvia todella räpsitään: kotona, koulussa, töissä, eteisessä, vessassa, hississä, sovituskopissa, ohimennen, tässä minä nyt olen, istun, makaan, edestä ja takaa, kuvat yläviistosta laihentavat. Uusi paita, vanha paita, eilinen paita, kallis paita, alelöytö, eikös olekin kiva? Vaatepostaus, minäpostaus, tässä ostokseni -postaus. Huulet törröllä, pää kallellaan, katse alaspäin, suoraan kameraan, kurkkaus olan yli, huippumalli haussa, päivän asu koruilla ja ilman ja mielipiteitä, pliis.
Milloin itsensä kuvaamisesta tuli julkinen harrastus?
Pohjimmiltaan lienee kyse siitä, että jotakuta kyllä kiinnostaa, vaikka suurinta osaa ei. Oma maha napoineen on nimittäin aina tärkeämpi kuin jonkun toisen, ja uimarannalla kuvitellaan muiden katsovan makkaroita arvostelevasti, vaikka tosiasiassa kaikki miettivät vain sitä, miltä itse näyttävät bikineissä.
Siksi onkin mielenkiintoista, miten estottomasti ja innokkaasti monet nykyään itseään puolialasti esittelevät. Viisitoista vuotta sitten Mallorcan-kuvat uima-altaalta piilotettiin perhealbumiin, elleivät ne olleet tärähtäneitä ja siten pilalla, sillä valokuvaaminen oli pitkäkestoisempi projekti: Valmiiden kuvien saaminen postissa saattoi kestää viikon, ja sitten vasta näki, mitä sitä tulikaan kuvattua ja moniko otos onnistui. Poisto-oikeutta heti kuvan ottamisen jälkeen ei ollut, eikä filmiä voinut tarpeettomasti tuhlata. Yhteen vessassa kesken työ- tai koulupäivää kuvattuun settiin ei kauan 24 tai 36 kuvaa riittäisi. Ennen niiden piti riittää koko lomaan.
Nyt kuva vaikkapa jumppatrikoissa ja pikkutopissa on koko maailman katsottavissa muutaman sekunnin kuluttua sen ottamisesta. Minä lähdössä lenkille, jumppaan, salille. Minun hikitreenini, endorfiinini, sykkeeni, kierrosaikani, vatsalihakseni ja pirtelöpulloni, perkele. Kansa tarvitsee kuvatodisteita, ja kuva pitää ottaa ensin kotona, sitten salaa salin peilin kautta ja vielä lopuksi pari pukukopissa. Salamalla, ilman salamaa, photoshopattuna - ja ainakin Instagrammiin, Flickriin, Pinterestiin, Facebookiin ja Twitteriin.
Tätä söin tänään. Tätä join tänään. Tätä paskansin tänään?
Minulla on Canon, Olympus ja Nokia, mutta ei yhtään julkista päivän asu -kuvaa tai ruokapäiväkirjaa. Milloin tipuin kärryiltä?
Milloin itsensä kuvaamisesta tuli julkinen harrastus?
Pohjimmiltaan lienee kyse siitä, että jotakuta kyllä kiinnostaa, vaikka suurinta osaa ei. Oma maha napoineen on nimittäin aina tärkeämpi kuin jonkun toisen, ja uimarannalla kuvitellaan muiden katsovan makkaroita arvostelevasti, vaikka tosiasiassa kaikki miettivät vain sitä, miltä itse näyttävät bikineissä.
Siksi onkin mielenkiintoista, miten estottomasti ja innokkaasti monet nykyään itseään puolialasti esittelevät. Viisitoista vuotta sitten Mallorcan-kuvat uima-altaalta piilotettiin perhealbumiin, elleivät ne olleet tärähtäneitä ja siten pilalla, sillä valokuvaaminen oli pitkäkestoisempi projekti: Valmiiden kuvien saaminen postissa saattoi kestää viikon, ja sitten vasta näki, mitä sitä tulikaan kuvattua ja moniko otos onnistui. Poisto-oikeutta heti kuvan ottamisen jälkeen ei ollut, eikä filmiä voinut tarpeettomasti tuhlata. Yhteen vessassa kesken työ- tai koulupäivää kuvattuun settiin ei kauan 24 tai 36 kuvaa riittäisi. Ennen niiden piti riittää koko lomaan.
Nyt kuva vaikkapa jumppatrikoissa ja pikkutopissa on koko maailman katsottavissa muutaman sekunnin kuluttua sen ottamisesta. Minä lähdössä lenkille, jumppaan, salille. Minun hikitreenini, endorfiinini, sykkeeni, kierrosaikani, vatsalihakseni ja pirtelöpulloni, perkele. Kansa tarvitsee kuvatodisteita, ja kuva pitää ottaa ensin kotona, sitten salaa salin peilin kautta ja vielä lopuksi pari pukukopissa. Salamalla, ilman salamaa, photoshopattuna - ja ainakin Instagrammiin, Flickriin, Pinterestiin, Facebookiin ja Twitteriin.
Tätä söin tänään. Tätä join tänään. Tätä paskansin tänään?
Minulla on Canon, Olympus ja Nokia, mutta ei yhtään julkista päivän asu -kuvaa tai ruokapäiväkirjaa. Milloin tipuin kärryiltä?
tiistai 28. toukokuuta 2013
Lopussa suklaa seisoo
Nykynuorissa on usko, toivo ja rakkaus. Opettajanurani juonikäyrän tämänhetkinen huippukohta saavutettiin eilen, kun luokka oli pimeä ja kello vasta puoli yhdeksän aamulla. Oppilaat ovat olleet keväällä hyvin ahkeria ja opiskelleet niska limassa ja kuolavana poskella kirjallisuushistoriaa useamman kuukauden ajan, joten olisi epäinhimillistä olla palkitsematta heitä jotenkin. Koska Anna-Leena Härkönen on suurin piirtein bestikseni, katselimme paljon puhutun Häräntappoaseen viimeistä tv-sarjajaksoa vuodelta 1989. Se on kymmenen vuotta ennen oppilaiden ajanlaskun alkua, joten tulipa siinä antiikkikertaustakin samalla. Kovin olivat salihousut kauniita.
Kiinnitin jossain vaiheessa huomiota siihen, miten monet oppilaista vilkuilivat harvinaisen usein luokan perällä olevaa kelloa. Tavallisesti he eivät nimittäin vilkuile yhtään minnekään, sillä kuri on ankara ja karttakeppi kova. Istuin itse takapulpetissa haukankatseineni ja petolinnunperineni, joten rekisteröin liikehdinnän muistivihkooni. Yhtäkkiä etupenkin tyttö nousi, ja ajattelin hänen lähtevän vessaan. Tavallisesti siihen pyydetään kyllä lupa, mutta ehkä säännöistä voi pimeässä joustaa ja hätä oli kova. Kuin merkistä kaikki alkoivat kaivella reppujaan ja nousta ylös. Minä istuin hölmistyneenä paikoillani.
Mitä ihmettä oli tapahtumassa? Mihin oppilaat olivat lähdössä? Oliko minulta mennyt ohi jokin viimeisen viikon harjoituksista tai muista yhteisistä tapahtumista, joihin pitäisi olla lähdössä?
Opettajanpöydältä alkoi kuulua kopsumista, ja valot syttyivät. Seurasin kansanliikennettä huuli ja posket pyöreinä (minulla on iso pää), kunnes alkoi naurattaa aivan kauheasti: oppilaat olivat käyneet jokainen viemässä pöydälleni levyllisen suklaata! Itketti ja hihitytti vuorotellen, hämmästytti, ilostutti, nauratti ja liikutti. Olin rakkautta sydän tulvillaan. Minulla on maailman ihanimpia oppilaita.
Olemme tänä vuonna käsitelleet yhdeksäsluokkalaisten kanssa kansanperinnettä, Kalevalaa ja sananlaskuja. Sitä saa, mitä tilaa. Minä olen tilannut suklaata joka syksy, kun olen kertonut numeron muodostuvan kokeen arvosanasta, kirjoitelmasta, suullisesta esityksestä, tuntiaktiivisuudesta ja siitä, kuinka paljon tuo opettajalle suklaata. Tämän tunnolliset ja pönttöpäät oppilaani olivat panneet muistiin ja päättäneet, että viimeisellä viikolla ennen todistustenjakoa ehtii vielä toimia.
Tänä keväänä tulee tosi monta kymppiä. Lopussa suklaa seisoo.
Kiinnitin jossain vaiheessa huomiota siihen, miten monet oppilaista vilkuilivat harvinaisen usein luokan perällä olevaa kelloa. Tavallisesti he eivät nimittäin vilkuile yhtään minnekään, sillä kuri on ankara ja karttakeppi kova. Istuin itse takapulpetissa haukankatseineni ja petolinnunperineni, joten rekisteröin liikehdinnän muistivihkooni. Yhtäkkiä etupenkin tyttö nousi, ja ajattelin hänen lähtevän vessaan. Tavallisesti siihen pyydetään kyllä lupa, mutta ehkä säännöistä voi pimeässä joustaa ja hätä oli kova. Kuin merkistä kaikki alkoivat kaivella reppujaan ja nousta ylös. Minä istuin hölmistyneenä paikoillani.
Mitä ihmettä oli tapahtumassa? Mihin oppilaat olivat lähdössä? Oliko minulta mennyt ohi jokin viimeisen viikon harjoituksista tai muista yhteisistä tapahtumista, joihin pitäisi olla lähdössä?
Opettajanpöydältä alkoi kuulua kopsumista, ja valot syttyivät. Seurasin kansanliikennettä huuli ja posket pyöreinä (minulla on iso pää), kunnes alkoi naurattaa aivan kauheasti: oppilaat olivat käyneet jokainen viemässä pöydälleni levyllisen suklaata! Itketti ja hihitytti vuorotellen, hämmästytti, ilostutti, nauratti ja liikutti. Olin rakkautta sydän tulvillaan. Minulla on maailman ihanimpia oppilaita.
Olemme tänä vuonna käsitelleet yhdeksäsluokkalaisten kanssa kansanperinnettä, Kalevalaa ja sananlaskuja. Sitä saa, mitä tilaa. Minä olen tilannut suklaata joka syksy, kun olen kertonut numeron muodostuvan kokeen arvosanasta, kirjoitelmasta, suullisesta esityksestä, tuntiaktiivisuudesta ja siitä, kuinka paljon tuo opettajalle suklaata. Tämän tunnolliset ja pönttöpäät oppilaani olivat panneet muistiin ja päättäneet, että viimeisellä viikolla ennen todistustenjakoa ehtii vielä toimia.
Tänä keväänä tulee tosi monta kymppiä. Lopussa suklaa seisoo.
maanantai 27. toukokuuta 2013
Kympin lapsi
Opettajainhuoneen ilmoitustaululle oli viime viikolla ilmestynyt kuulakärkikynällä täyteen kirjoitettu paperi, johon eräs oppilaista oli jaellut itselleen täysiä kymppejä joka aineesta ja tituleerannut itsensä vaatimattomuudenpuuskassaan koulun ylivoimaisesti parhaaksi oppilaaksi. Itse tehty todistus nauratti meitä kahvipöydässä kovasti, sillä oppilas on mukavan reipashenkinen ja hänellä on sopivasti pilkettä silmäkulmassa.
Tällä viikolla kouluissa jaetaan jälleen myös ihan oikeita todistuksia, osalle rastein, osalle sanallisin arvioin ja suurelle osalle armottomin numeroin, ja niitä juostaan joko kilvan esittelemään tai sitten kuljetaan kiertoreitin kautta kotiin ja piilotellaan selän takana tuomiopäivään asti.
Joillekin lauantaiaamun pönötyshetki jäätelöineen on siis riemuisa: Englanninkoe meni putkeen, tuntiaktiivisuus nosti biologian seiskasta kasiin, eikä liikunnanopettajakaan jaksanut vihoitella siitä, että sukset jäivät kahdesti (vahingossa) kotiin. Toisten mieli ei ole yhtä keveä: numerot pysyivät samoina kovasta yrittämisestä huolimatta tai laskivat, kun tuli oltua laiska - tai kärsittyä motivaation puutteesta, kuten opettajia ohjeistetaan asia korrektisti ilmaisemaan. Kun todistuksessa on mustaa valkoisella, tuntuu kotiin vietävä vitonen tai kutonen päättäjäispäivänä yllättävän paljon pahemmalta kuin sen uhka maaliskuussa.
Ensi lauantai on kuin vuosineuvola: lukuvuoden päättäjäispäivänä oppilaan osaaminen ja kehitys mitataan. Suurin osa lapsista sijoittunee keskikäyrän tuntumaan, osa on pysyvästi plussalla tai miinuksella, ja vain toista ryhmää viimeksi mainituista taputellaan päälaelle tyytyväisenä.
Hyvin kasvaa!
Koulussa joku mitataan aina kympiksi. Joku vie stipendit ja joku laudaturit, jopa yksitoista, ja neuvonlatäti hymyilee kilpaa vanhempien ja opettajien kanssa.
Koulutodistus kertoo osaamistasosta eri oppiaineissa, mutta myös käyttäytymiseen kohdistuva arviointi saattaa olla vanhemmille suuri jännityksen kohde, eikä siinä enää huonojen merkintöjen jälkeen paljon liikuntarasti ensimmäisessä ruudussa paina. Ei varmasti ole myöskään helppoa olla kympin tytön lapsi tai puukäsityögurun poika, sillä odotukset ovat korkealla ja sahausjäljen oltava suoraa. Ei ole toisaalta helppoa olla se entinen kympin tyttö tai puukäsityögurukaan: Miten muistaa, että jokaisella on omat edellytyksensä pärjätä? Ettei oma lapsi olekaan taitava? Miten kannustaa, jos itseäkin harmittaa vietävästi? Miten niellä pettymys siitä, että naapurin lapsi oli taas priimus ja oma vain keskiverto?
Kun lapsi saa todistuksen, tuntuu, että saa sen myös itse.
Lauantaina valtakunnan lapset arvioi koulujärjestelmä. Muistetaanhan, että kotona on myös muita mittareita, kuten esimerkiksi lämpömittari. Aurinkoista kesälomaa joka perheeseen, oli todistuksessa sitten seiskoja tai ysejä!
Tällä viikolla kouluissa jaetaan jälleen myös ihan oikeita todistuksia, osalle rastein, osalle sanallisin arvioin ja suurelle osalle armottomin numeroin, ja niitä juostaan joko kilvan esittelemään tai sitten kuljetaan kiertoreitin kautta kotiin ja piilotellaan selän takana tuomiopäivään asti.
Joillekin lauantaiaamun pönötyshetki jäätelöineen on siis riemuisa: Englanninkoe meni putkeen, tuntiaktiivisuus nosti biologian seiskasta kasiin, eikä liikunnanopettajakaan jaksanut vihoitella siitä, että sukset jäivät kahdesti (vahingossa) kotiin. Toisten mieli ei ole yhtä keveä: numerot pysyivät samoina kovasta yrittämisestä huolimatta tai laskivat, kun tuli oltua laiska - tai kärsittyä motivaation puutteesta, kuten opettajia ohjeistetaan asia korrektisti ilmaisemaan. Kun todistuksessa on mustaa valkoisella, tuntuu kotiin vietävä vitonen tai kutonen päättäjäispäivänä yllättävän paljon pahemmalta kuin sen uhka maaliskuussa.
Ensi lauantai on kuin vuosineuvola: lukuvuoden päättäjäispäivänä oppilaan osaaminen ja kehitys mitataan. Suurin osa lapsista sijoittunee keskikäyrän tuntumaan, osa on pysyvästi plussalla tai miinuksella, ja vain toista ryhmää viimeksi mainituista taputellaan päälaelle tyytyväisenä.
Hyvin kasvaa!
Koulussa joku mitataan aina kympiksi. Joku vie stipendit ja joku laudaturit, jopa yksitoista, ja neuvonlatäti hymyilee kilpaa vanhempien ja opettajien kanssa.
Koulutodistus kertoo osaamistasosta eri oppiaineissa, mutta myös käyttäytymiseen kohdistuva arviointi saattaa olla vanhemmille suuri jännityksen kohde, eikä siinä enää huonojen merkintöjen jälkeen paljon liikuntarasti ensimmäisessä ruudussa paina. Ei varmasti ole myöskään helppoa olla kympin tytön lapsi tai puukäsityögurun poika, sillä odotukset ovat korkealla ja sahausjäljen oltava suoraa. Ei ole toisaalta helppoa olla se entinen kympin tyttö tai puukäsityögurukaan: Miten muistaa, että jokaisella on omat edellytyksensä pärjätä? Ettei oma lapsi olekaan taitava? Miten kannustaa, jos itseäkin harmittaa vietävästi? Miten niellä pettymys siitä, että naapurin lapsi oli taas priimus ja oma vain keskiverto?
Kun lapsi saa todistuksen, tuntuu, että saa sen myös itse.
Lauantaina valtakunnan lapset arvioi koulujärjestelmä. Muistetaanhan, että kotona on myös muita mittareita, kuten esimerkiksi lämpömittari. Aurinkoista kesälomaa joka perheeseen, oli todistuksessa sitten seiskoja tai ysejä!
torstai 23. toukokuuta 2013
Torvi mikä torvi
Lapsuuden traumoja on hyvä käsitellä, jotta pääsee elämässä eteenpäin. Näin vanhemmiten, vaikka onkin hyvin nuorekas, tajuaa paljon paremmin sen, mikä on mennyt pieleen. Esimerkiksi siitä olen kovin huolissani, miten kiltti olenkaan ollut - se nimittäin kostautuu nyt! Minusta on selvästi kuoriutunut kapinallinen: esimerkiksi pari viikkoa sitten pukeudun töissä revittyihin farkkuihin. Olin tosin kerännyt sitä ennen kolme vuotta rohkeutta, sillä opettajalla kuuluu olla leveä puolihame ja terveyskengät. Tein asenneharjoituksia ja ostin niittikengät, jotta pääsen tunnelmaan ja osaan olla vakuuttava.
Eräs vakavimmista kiltteystraumoistani liittyy musiikkiin: hain ala-asteella musiikkiopistoon soittamaan poikkihuilua, joka on edelleen mielestäni ihana soitin ja muistuttaa minua. Hoikka se on kuin pajunvarsi ja ääneltäänkin kevyt henkäys. Pärjäsin pääsykokeissa kaiketi ihan hyvin, mutta kun posti toi musiikkiopistosta hyväksyntäkirjeen, paperissa lukikin järkytyksekseni, että minut oli valittu opiskelemaan klarinetinsoittoa. En ilmeisesti vastannut höyhenenkeveää heihoihuilumielikuvaa, vaan olin hieman tankimpi tapaus. Mitä tuubaa se tuollainen touhu on? Ihan hanurista. Haistakoot huilun kaikki vanhat ja asenteelliset harput.
En tiennyt, miltä klarinetti näyttää. Eikä ollut edes Googlea. Minun piti polkea itkien viisi kilometriä vastatuuleen, jotta pääsin kirjastoon etsimään musiikkiensyklopeidoskooppia.
Koska minulla oli varmaankin absolutistinen sävelkorva ja olin kiltti, aloitin tunnit. Muutama ensimmäinen opettaja olikin oikein mukava ja innostava, toisella oli jopa punaiset kengät, mutta kolmannen kohdalla tuli stoppi. En harjoitellut läksyjäni, mutta en kyllä saanut minkäänlaista opetustakaan. Opettajan tyyli onkin näin jälkikäteen ollut sangen kiintoisa, sillä ei hän koskaan mitään opettanut. Minä sain soittoläksyn ja jätin sen harjoittelematta. Menin tunnille, soitin päin persettä. Sain seuraavaksi kerraksi uuden soittoläksyn. Ja niin edespäin. Loistosysteemi, josta vanhempani maksoivat kiitettävän paljon.
Olin torvi.
Jos aikuinen minä haluaisi soittaa poikkihuilua, en todellakaan menisi klarinettitunneille. En ripustaisi huoneeni seinälle julistetriptyykkiä, jossa klarinetin ympärille on ripoteltu vaaleanpunaisia ruusun terälehtiä. En kävisi kerran viikossa teoriatunnilla, kerran viikossa soittotunnilla ja kerran viikossa orkesterissa. En soittaisi klarinettia, vaan tiedustelisin, mitkä ominaisuuteni vaikuttivat siihen, etten ollut muka huilunsoittaja-ainesta. Nykyaikana tuollaisesta kehittelisi hyvin nopeasti anoreksian, jota silloin ei ollut vielä keksittykään.
Tein minä pajusta hilpeän huilun. En koskaan klarinettia.
Eräs vakavimmista kiltteystraumoistani liittyy musiikkiin: hain ala-asteella musiikkiopistoon soittamaan poikkihuilua, joka on edelleen mielestäni ihana soitin ja muistuttaa minua. Hoikka se on kuin pajunvarsi ja ääneltäänkin kevyt henkäys. Pärjäsin pääsykokeissa kaiketi ihan hyvin, mutta kun posti toi musiikkiopistosta hyväksyntäkirjeen, paperissa lukikin järkytyksekseni, että minut oli valittu opiskelemaan klarinetinsoittoa. En ilmeisesti vastannut höyhenenkeveää heihoihuilumielikuvaa, vaan olin hieman tankimpi tapaus. Mitä tuubaa se tuollainen touhu on? Ihan hanurista. Haistakoot huilun kaikki vanhat ja asenteelliset harput.
En tiennyt, miltä klarinetti näyttää. Eikä ollut edes Googlea. Minun piti polkea itkien viisi kilometriä vastatuuleen, jotta pääsin kirjastoon etsimään musiikkiensyklopeidoskooppia.
Koska minulla oli varmaankin absolutistinen sävelkorva ja olin kiltti, aloitin tunnit. Muutama ensimmäinen opettaja olikin oikein mukava ja innostava, toisella oli jopa punaiset kengät, mutta kolmannen kohdalla tuli stoppi. En harjoitellut läksyjäni, mutta en kyllä saanut minkäänlaista opetustakaan. Opettajan tyyli onkin näin jälkikäteen ollut sangen kiintoisa, sillä ei hän koskaan mitään opettanut. Minä sain soittoläksyn ja jätin sen harjoittelematta. Menin tunnille, soitin päin persettä. Sain seuraavaksi kerraksi uuden soittoläksyn. Ja niin edespäin. Loistosysteemi, josta vanhempani maksoivat kiitettävän paljon.
Olin torvi.
Jos aikuinen minä haluaisi soittaa poikkihuilua, en todellakaan menisi klarinettitunneille. En ripustaisi huoneeni seinälle julistetriptyykkiä, jossa klarinetin ympärille on ripoteltu vaaleanpunaisia ruusun terälehtiä. En kävisi kerran viikossa teoriatunnilla, kerran viikossa soittotunnilla ja kerran viikossa orkesterissa. En soittaisi klarinettia, vaan tiedustelisin, mitkä ominaisuuteni vaikuttivat siihen, etten ollut muka huilunsoittaja-ainesta. Nykyaikana tuollaisesta kehittelisi hyvin nopeasti anoreksian, jota silloin ei ollut vielä keksittykään.
Tein minä pajusta hilpeän huilun. En koskaan klarinettia.
tiistai 21. toukokuuta 2013
Poliisihallituksen ratsiassa
Koin tänään jännityksen hetkiä. Ehkä vähän kauhunkin, sillä kyllä sitä voi kuulkaa puskarikollinen jäädä kiinni milloin tahansa. Poliisi voi tulla esimerkiksi vastaan juuri, kun puhuu autoillessa kännykkään tai ajaa viritetyllä mopolla opettajainhuoneen parkkipaikalle. Poliisi voi tulla, kun heittää ruskeaksi kuolleen etupihan kuusen kaupungin puolelle piiloon. Voi se myös kytätä tutkan kanssa Lapin perukoilla, kun sadan kilometrin suoralla päästelee tilanteeseen ja olosuhteisiin nähden ihan tervettä ylinopeutta kello kahdelta yöllä ja kun edellinen vastaan tullut ohitettiin tunti sitten.
On muuten kumma juttu, ettei puhelimeen saa puhua autossa ilman hands freetä, mutta vaikka hampurilaista saa syödä kaksin käsin tai sitten meikata, pestä hiukset ja laittaa permanentin.
Mutta mitä minulle oikein tapahtui? Tuleeko rivistöksi ABBA, ACDC vai yhdentekevä DAA?
Tänään postilaatikolle lenkkeiltyäni olin saada puolihalvauksen, koska
a) minulla on niin huono kunto.
b) tein sen ilman meikkejä ja ohikulkija näki minut.
c) kävin laatikolla rumassa yöpaidassa ja ohikulkija näki minut.
d) siellä oli hyvin huolestuttavalta taholta tullut kirje.
Kirje oli
a) verotoimistosta, sillä olin tilannut uuden verokortin ja laitoin veroprosenttitoivomukseksi, että mahdollisimman pieni.
b) hyväksyntä hakemaani jatko-opintoihin.
c) kutsu taidenäyttelyn avajaisiin.
d) Poliisihallitukselta.
Tässä vaiheessa täytyy sanoa, että jos valitsit viimeisimpään väärän vastauksen, on sinulla luetun ymmärtämisen kanssa jonkinlaisia ongelmia. Ongelmaahan sitä nyt on toki monensorttista jokaisella ja traumojakin iso kasa, joten eipä hätää: Aikaa psykologille vaan, sillä siitä päästään, ellei ole vielä itsetunto-ongelmiakin tai äänet käskevät piiloutumaan kaappiin. Sitten tulee vähän pitempi sessio makuulaverilla.
Ehdin jo miettiä läpi kaikki viimeaikaiset syntini ja olen esimerkiksi
a) pöyräillyt 400 m päiväkotiin ilman kypärää. Useasti. Ja ilman turvavyötä.
b) syönyt salaa yhden suklaalevyn. Useasti. Ja todellakin ilman turvavyötä, sillä se alkoi kiristää.
c) punonut salajuonen opettajainhuoneen puolityhjän puukaapin varalle. Reksi ei tiedä mitään. Vielä. Tämän jälkeen kyllä, sillä joku ilmiantaa minut kuitenkin.
d) käyttänyt töissä varvassandaaleja, vaikka se ei ehkä ole kaikista korrektein valinta. Minulla oli kyllä kynsilakkaa varpaankynsissä, ja sillä saa varmasti jotain anteeksi, vaikka yhden varpaan sohaisinkin heti tuoreeltaan ovenpieleen ja siitä tuli ruma.
En keksinyt kirjettä käsissä pitäessäni, mistä olen saamassa sakot tai vankilaa, mutta se ei estänyt pelottavan tunteen hiipimistä joka puolelle kehoani, kuten esimerkiksi korvakäytäviin. Itkaisin räkäitkut ja kuvittelin itseni selliin virumaan, sillä viimeinenkin lusikka katkeaisi kuitenkin yrittäessäni raaputtaa koloa betoniseinään. Sinne kuolisin eristykseen rottien keskelle parta pitkäksi kasvaneena. Kiva.
Oli melkein pettymys, kun kirjeessä huomautettiinkin vain passini vanhenevan piakkoin ja vihjailtiin minun välttävän ruuhkat, jos toimin hyvissä ajoin ennen kesää. Vaikka onhan sekin melko kova pala, että kun menee uusimaan 10 vuoden passin, tulee kohdanneeksi sen tosiasian, että uuden kuvan henkilöllä on paljon enemmän ryppyjä ja naama on valahtanut.
On muuten kumma juttu, ettei puhelimeen saa puhua autossa ilman hands freetä, mutta vaikka hampurilaista saa syödä kaksin käsin tai sitten meikata, pestä hiukset ja laittaa permanentin.
Mutta mitä minulle oikein tapahtui? Tuleeko rivistöksi ABBA, ACDC vai yhdentekevä DAA?
Tänään postilaatikolle lenkkeiltyäni olin saada puolihalvauksen, koska
a) minulla on niin huono kunto.
b) tein sen ilman meikkejä ja ohikulkija näki minut.
c) kävin laatikolla rumassa yöpaidassa ja ohikulkija näki minut.
d) siellä oli hyvin huolestuttavalta taholta tullut kirje.
Kirje oli
a) verotoimistosta, sillä olin tilannut uuden verokortin ja laitoin veroprosenttitoivomukseksi, että mahdollisimman pieni.
b) hyväksyntä hakemaani jatko-opintoihin.
c) kutsu taidenäyttelyn avajaisiin.
d) Poliisihallitukselta.
Tässä vaiheessa täytyy sanoa, että jos valitsit viimeisimpään väärän vastauksen, on sinulla luetun ymmärtämisen kanssa jonkinlaisia ongelmia. Ongelmaahan sitä nyt on toki monensorttista jokaisella ja traumojakin iso kasa, joten eipä hätää: Aikaa psykologille vaan, sillä siitä päästään, ellei ole vielä itsetunto-ongelmiakin tai äänet käskevät piiloutumaan kaappiin. Sitten tulee vähän pitempi sessio makuulaverilla.
Ehdin jo miettiä läpi kaikki viimeaikaiset syntini ja olen esimerkiksi
a) pöyräillyt 400 m päiväkotiin ilman kypärää. Useasti. Ja ilman turvavyötä.
b) syönyt salaa yhden suklaalevyn. Useasti. Ja todellakin ilman turvavyötä, sillä se alkoi kiristää.
c) punonut salajuonen opettajainhuoneen puolityhjän puukaapin varalle. Reksi ei tiedä mitään. Vielä. Tämän jälkeen kyllä, sillä joku ilmiantaa minut kuitenkin.
d) käyttänyt töissä varvassandaaleja, vaikka se ei ehkä ole kaikista korrektein valinta. Minulla oli kyllä kynsilakkaa varpaankynsissä, ja sillä saa varmasti jotain anteeksi, vaikka yhden varpaan sohaisinkin heti tuoreeltaan ovenpieleen ja siitä tuli ruma.
En keksinyt kirjettä käsissä pitäessäni, mistä olen saamassa sakot tai vankilaa, mutta se ei estänyt pelottavan tunteen hiipimistä joka puolelle kehoani, kuten esimerkiksi korvakäytäviin. Itkaisin räkäitkut ja kuvittelin itseni selliin virumaan, sillä viimeinenkin lusikka katkeaisi kuitenkin yrittäessäni raaputtaa koloa betoniseinään. Sinne kuolisin eristykseen rottien keskelle parta pitkäksi kasvaneena. Kiva.
Oli melkein pettymys, kun kirjeessä huomautettiinkin vain passini vanhenevan piakkoin ja vihjailtiin minun välttävän ruuhkat, jos toimin hyvissä ajoin ennen kesää. Vaikka onhan sekin melko kova pala, että kun menee uusimaan 10 vuoden passin, tulee kohdanneeksi sen tosiasian, että uuden kuvan henkilöllä on paljon enemmän ryppyjä ja naama on valahtanut.
tiistai 14. toukokuuta 2013
Madame Ässän kesähoroskooppi 2013
Nyt on nostettu taas kristallipallo esiin kaapista luurankojen seasta ja hinkutettu kirkkaaksi. Oi, millainen kesä meille onkaan luvassa!
Kuun ja sitä kiertävän Telluksen asennot kertovat, että ensi kesästä on tulossa kaikin puolin hyvä niille, jotka ovat ostaneet Hullujen Päivien tarjouksesta normaalihintaisen vesitrampoliinin ja muistavat kaiken puhaltamisen jälkeen laittaa sen myös ankkurilla pohjaan kiinni. Koska ilmastonmuutos ja runsaat vesisateet ovat kristallipallosta hyvin selvästi nähtävissä, tekee järveen hyppiminen kastumisesta iloisempaa, ja voitte olla tyytyväisiä kaukonäköiseen hankintaanne.
Merkurius on lähestymässä jokaista tähtimerkkiä ja takaa puolestaan sen, että seuranhaku on erityisen tuottoisaa: tulevan suven hyttyssadosta on tulossa huomattava. Kaksoset iloitsevat, sillä he, jos ketkä, ymmärtävät kumppanuuden merkityksen. Heidät nähdäänkin usein istumassa terassilla tyytyväisenä.
Juhannuksen tienoilla tunnollisille neitsyille on luvassa monenlaista seikkailua: perinteiset keskikesän taiat takaavat totuuksia rakkausrintamalla, ja kaivoon kurkisteleminen tuo sopivaa jännitystä hieman tosikkojen neitsyiden elämään. Skorpionit elävät puolestaan hyvin vaarallisesti ja kirmailevat keskiyöllä alasti niityllä, härät laiduntavat ja kalat uivat. Vaaka sen sijaan temppuilee, sillä maan vetovoima vaikuttaa erityisesti juhannuksen jälkimainingeissa yleismielialaa laskien. Biitsiä viistosti lähestyvä Jupiter, pasaatituulet ja hepoasteiden korkea kuitenkin tarjoavat mahdollisuuden jättää jäätelöpallot syömättä, sillä rankkasateiden vuoksi kioskit ovat usein suljettuja.
Jousimiehen ampumakesä on onnistunut, ja hän vangitseekin halutessaan ainakin yhden leijonan. Hyvällä tuurilla ja metsästysinnolla Amorin nuoli osuu mahdollisesti myös oinaaseen tai kauriiseen, ja saalistamisessa kannattaakin pitää silmät auki. Tämä on jousimiehille monien mahdollisuuksien kesä, sillä jos he käyttävät tilaisuutensa oikein, voi verkkoihin tarttua myös kala tai rapu. Rapujen kannattaakin olla loppukesästä erityisen varovaisia: heistä voi tuntua jopa siltä, että he ovat joutuneet saalistuksen kohteeksi. Valppaana kannattaa olla erityisesti niiden rapujen, jotka asuvat ruotsinkielisellä rannikkoseudulla.
Vesimiehelle tämä on onnenkesä. He nauttivat virkistävästä kaatosateesta täysin rinnoin.
Kuun ja sitä kiertävän Telluksen asennot kertovat, että ensi kesästä on tulossa kaikin puolin hyvä niille, jotka ovat ostaneet Hullujen Päivien tarjouksesta normaalihintaisen vesitrampoliinin ja muistavat kaiken puhaltamisen jälkeen laittaa sen myös ankkurilla pohjaan kiinni. Koska ilmastonmuutos ja runsaat vesisateet ovat kristallipallosta hyvin selvästi nähtävissä, tekee järveen hyppiminen kastumisesta iloisempaa, ja voitte olla tyytyväisiä kaukonäköiseen hankintaanne.
Merkurius on lähestymässä jokaista tähtimerkkiä ja takaa puolestaan sen, että seuranhaku on erityisen tuottoisaa: tulevan suven hyttyssadosta on tulossa huomattava. Kaksoset iloitsevat, sillä he, jos ketkä, ymmärtävät kumppanuuden merkityksen. Heidät nähdäänkin usein istumassa terassilla tyytyväisenä.
Juhannuksen tienoilla tunnollisille neitsyille on luvassa monenlaista seikkailua: perinteiset keskikesän taiat takaavat totuuksia rakkausrintamalla, ja kaivoon kurkisteleminen tuo sopivaa jännitystä hieman tosikkojen neitsyiden elämään. Skorpionit elävät puolestaan hyvin vaarallisesti ja kirmailevat keskiyöllä alasti niityllä, härät laiduntavat ja kalat uivat. Vaaka sen sijaan temppuilee, sillä maan vetovoima vaikuttaa erityisesti juhannuksen jälkimainingeissa yleismielialaa laskien. Biitsiä viistosti lähestyvä Jupiter, pasaatituulet ja hepoasteiden korkea kuitenkin tarjoavat mahdollisuuden jättää jäätelöpallot syömättä, sillä rankkasateiden vuoksi kioskit ovat usein suljettuja.
Jousimiehen ampumakesä on onnistunut, ja hän vangitseekin halutessaan ainakin yhden leijonan. Hyvällä tuurilla ja metsästysinnolla Amorin nuoli osuu mahdollisesti myös oinaaseen tai kauriiseen, ja saalistamisessa kannattaakin pitää silmät auki. Tämä on jousimiehille monien mahdollisuuksien kesä, sillä jos he käyttävät tilaisuutensa oikein, voi verkkoihin tarttua myös kala tai rapu. Rapujen kannattaakin olla loppukesästä erityisen varovaisia: heistä voi tuntua jopa siltä, että he ovat joutuneet saalistuksen kohteeksi. Valppaana kannattaa olla erityisesti niiden rapujen, jotka asuvat ruotsinkielisellä rannikkoseudulla.
Vesimiehelle tämä on onnenkesä. He nauttivat virkistävästä kaatosateesta täysin rinnoin.
torstai 9. toukokuuta 2013
Hyvää Helapäätä
Hyvää Helapäätä
Anssi Kela
ja Heikki Hela
kelasivat siimaa ja relasivat.
Eivät tienneet:
helavyö lanteilla ei kala syö.
Syyttivät säätä
ja grillasivat Helapäätä.
Noin. Siinäpä teille oikein kaunis ja herttainen runonpirskahdus helatorstain kunniaksi. Olkaa kiltisti ja grillatkaa vesisateessa!
T. Ässä ja mustapäät
maanantai 6. toukokuuta 2013
Kiinteytyminen on kirosana
Urheilupiireissä naureskellaan hyväntahtoisesti reisien lähentäjä- ja loitontajakoneiden vetkuttajille, sillä oikea voimailija tai tositreenaaja ei sellaisiin aikaansa tuhlaa, vaan pyyhkii hikeä hauiksestaan salin perällä rautaosastolla. Minun mielestäni reisikoneet ovat kyllä oikein mukavia laitteita: saa istuskella rauhassa ja tuumailla, joten mikäs siinä on koipia heilutellessa, kun samalla vähän puolivahingossa myös kiinteytyy. (Kiinteytyminen on kirosana.) Voinen silti ylpeänä tunnustaa, että 15 vuotta sitten minulla oli kotona myös varo-halpaa-kopiota-Thighmaster, jolla vimputtelin villinä menemään. Tiedänkin treenaamisesta aika paljon, kuten esimerkiksi sen, että se on hirveän rasittavaa hommaa. Siksi olenkin nyt tässä jo useamman vuoden yrittänyt pitää sitä vähän niin kuin taka-alalla ja enemmänkin henkistyä.
Olen ollut havaitsevinani fitness-urheilun olevan kovasti muodissa: lihaksia sitä olla pitää ja kyykkyä ja levytankoa ja personal-Juttaa. Eikä siinä mitään, trendejä tulee ja menee niin kuin lihaksia ja massaakin. Minun mielestäni narubikineissä lavalla pullisteleva ja itsensä oranssinruskeaksi suihkuttanut nainen on silti aina ollut oikeastaan vähän ruma. Mutta en minä ymmärrä koiranäyttelyitäkään.
Ei tietenkään ole terveellistä olla ylipainoinen, ja joka tuutti toitottaakin jatkuvasti viestiä siitä, miten kansanterveys sitä ja kansanterveys tätä ja sydän sitä pian pysähtyy jokaiselta ja kuolee kuulkaa pois, syö Beceliä ja Activia auttaa. Jossakin tässä viimeisen vuoden aikana on tullut sellainen olo, että normaali kuntoilijan vartalo ei oikein riitä, vaan pitää pyrkiä johonkin "enempään". Kiinteytyminen ei ole tavoitteena tarpeeksi kova juttu, vaan pitää olla härän lailla raakaa voimaa ja silmätkin kiinni erottuvia vinoja vatsalihaksia.
Ennen ei kannattanut painoa pudottaessa syödä pullaa ja keksiä tai ostaa karkkia. Nyt ei saa syödä leipää, ei jauhoja, ei perunaa, riisiä eikä pastaa, eikä missään nimessä kannata pilata ruokavaliota maidolla. Onneksi sen voi aina korvata vaikka villinä koivun kyljessä kasvaneesta käävästä tehdyllä pakuriteellä, ja teen hautuessa voi poimia gojimarjoja. Etsi nyt niitä perkele lähimetsästä sitten ja syö nälkääsi sammalta, sillä muusia et ainakaan surraa kuin korkeintaan kukkakaalista, jotta edes osittainen synninpäästö tulee, kun siinäkin on vähintään tuhat hiilijalanjälkeä ja muuta syyllisyyspistettä.
Ja banaani. Se on oikeastaan kuolema. Älä vain syö banaania. Syö rahkaa ja vedä raejuustoa, vatkaa ne vaikka sekaisin ja lykkää purkillinen netistä tilattua proteiinijauhetta sekaan ja lusikoi magnesiumia ja rautaa. Eikö sitä pitänyt nostaa?
Ei tässä osaa enää edes kiinteytyä, ja rikki meni Thighmasterkin.
Olen ollut havaitsevinani fitness-urheilun olevan kovasti muodissa: lihaksia sitä olla pitää ja kyykkyä ja levytankoa ja personal-Juttaa. Eikä siinä mitään, trendejä tulee ja menee niin kuin lihaksia ja massaakin. Minun mielestäni narubikineissä lavalla pullisteleva ja itsensä oranssinruskeaksi suihkuttanut nainen on silti aina ollut oikeastaan vähän ruma. Mutta en minä ymmärrä koiranäyttelyitäkään.
Ei tietenkään ole terveellistä olla ylipainoinen, ja joka tuutti toitottaakin jatkuvasti viestiä siitä, miten kansanterveys sitä ja kansanterveys tätä ja sydän sitä pian pysähtyy jokaiselta ja kuolee kuulkaa pois, syö Beceliä ja Activia auttaa. Jossakin tässä viimeisen vuoden aikana on tullut sellainen olo, että normaali kuntoilijan vartalo ei oikein riitä, vaan pitää pyrkiä johonkin "enempään". Kiinteytyminen ei ole tavoitteena tarpeeksi kova juttu, vaan pitää olla härän lailla raakaa voimaa ja silmätkin kiinni erottuvia vinoja vatsalihaksia.
Ennen ei kannattanut painoa pudottaessa syödä pullaa ja keksiä tai ostaa karkkia. Nyt ei saa syödä leipää, ei jauhoja, ei perunaa, riisiä eikä pastaa, eikä missään nimessä kannata pilata ruokavaliota maidolla. Onneksi sen voi aina korvata vaikka villinä koivun kyljessä kasvaneesta käävästä tehdyllä pakuriteellä, ja teen hautuessa voi poimia gojimarjoja. Etsi nyt niitä perkele lähimetsästä sitten ja syö nälkääsi sammalta, sillä muusia et ainakaan surraa kuin korkeintaan kukkakaalista, jotta edes osittainen synninpäästö tulee, kun siinäkin on vähintään tuhat hiilijalanjälkeä ja muuta syyllisyyspistettä.
Ja banaani. Se on oikeastaan kuolema. Älä vain syö banaania. Syö rahkaa ja vedä raejuustoa, vatkaa ne vaikka sekaisin ja lykkää purkillinen netistä tilattua proteiinijauhetta sekaan ja lusikoi magnesiumia ja rautaa. Eikö sitä pitänyt nostaa?
Ei tässä osaa enää edes kiinteytyä, ja rikki meni Thighmasterkin.
perjantai 3. toukokuuta 2013
Nevahööd on out
Ystävänituttavaniratiritiralla mietti taannoin närkästyneenä, miksi ihmeessä uutisten jälkeen tulee erikseen urheilu-uutislähetys. Kuinka se, että joku rämpii suolla ja etsii punavalkoista merkkiä tai kiertää autolla kilparataa ja saa siitä - perhana - naisia ja miljoonia, on niin tärkeää, että se on uutinen? Miksi rinkiä ympäri juokseminen on uutinen? Tai se, että erotellaan tärkeänä, miten joku kirmaa nimenomaan 100 m, 200 m, 400 m, 800 m, 1500 m (logiikka katkeaa) ja kaikista hulluin 42 km 195 m. Kamoon. Auto keksittiin jo monta muutama sata vuotta sitten, ja se oli uutinen.
Eipä kuitenkaan ylitä kirjanpitäjän perjantai uutiskynnystä, vaikka olisi elämänsä kirjaa pitänyt ja siinä lajissa epäilemättä monta kertaa tuskanhikeä vuodattanut ja kredittiäänkin kironnut.
Tosi-tv-ohjelmien myötä kaikenlaisia ammatteja arvostetaan, tai ainakin niiden saloja esitellään meille enemmän kuin ennen. Oma ohjelmansa on koirankarvantrimmaajilla, kokeilla, matkaoppailla, remontoijilla, huutokaupanpitäjillä, kiinteistönvälittäjillä, tatuoijilla, sinkkulaivaristeilijöillä ja maajusseilla. Suurimman siivun markkinoista kattaa kuitenkin julkkisten ja erityisesti wanna-be-julkkisten kirjo, joilla ei ole mitään tekemistä minkään ammatin kanssa - paitsi ehkä hyvässä lykyssä chat-juontajan hommien ja välillisesti lehdistön. Kun tietää, miten muutamasta Bacardi Breezeristä tulee "viidakossa" känniin ja syö välillä superjännässä päiväkisassa pakillisen matoja, niin jo on ura kiitonousussa. Kukapa haluaisi olla nevahööd?
Missä vaiheessa tämä meni tällaiseksi? Ottaisin mielelläni takaisin c-kasetit, Pienen talon preerialla ja Ritari Ässän, joka tosin on melkein sukulaiseni ja menee nyt ihan mainostamiseksi koko touhu.
Meille taviksillekin on toki annettu mahdollisuus. Tosi-tv-ohjelmissa pääsevät nimittäin ihan ilmaiseksi pätemään myös pikkupullukat rakkaineen, kotikokit, visailijat, poliisit, bilehileet, metsurit, rekkakuskit jäällä, autontuunaajat, nuotilleen ja vähän sen vierestä laulajat, talentit, mallikokelaat, peppua pieneksi tanssivat, selviytyjät, Tuurin shoppailijat, morsiamet, sulhaset ja kaupan päälle koko suku. Ollaan iholla, BB-talossa, autiolla saarella ja esiintymislavalla, mennään kuolemaan, naimisiin ja minne vaan. Tv:stä tuttuja naapureita on pian enemmän kuin lähikaupan karkkihyllyllä TV Mix The Voice of Finland Special Edition -pusseja.
Fort Boyard (suom. Linnake) näkyi ranskalaisversiona taivaskanavilta jo yli 20 vuotta sitten. Nyt sinne on pahimpien ruuhkien jälkeen ja ehkä kaikista viimeisimpänä päässyt myös valikoima suomalaisia radiotoimittajia ja Hunkseja, jotka hekin ovat edustaneet itseään jo useammassa laatushow'ssa. Yksi heistä hyppää pian uudessa ohjelmassa uimahyppyjä voltilla kerien ja ottaa mainosten mukaan kisaa ex-vaimoaan vastaan. Kyllä, juuri sen, jonka kanssa hänellä oli pari vuotta takaperin ihan oma ohjelmansa - tai itse asiassa parikin.
Nevahööd on ehkä out, mutta minusta tulee silti mieluummin vaikka kotipullukka.
Eipä kuitenkaan ylitä kirjanpitäjän perjantai uutiskynnystä, vaikka olisi elämänsä kirjaa pitänyt ja siinä lajissa epäilemättä monta kertaa tuskanhikeä vuodattanut ja kredittiäänkin kironnut.
Tosi-tv-ohjelmien myötä kaikenlaisia ammatteja arvostetaan, tai ainakin niiden saloja esitellään meille enemmän kuin ennen. Oma ohjelmansa on koirankarvantrimmaajilla, kokeilla, matkaoppailla, remontoijilla, huutokaupanpitäjillä, kiinteistönvälittäjillä, tatuoijilla, sinkkulaivaristeilijöillä ja maajusseilla. Suurimman siivun markkinoista kattaa kuitenkin julkkisten ja erityisesti wanna-be-julkkisten kirjo, joilla ei ole mitään tekemistä minkään ammatin kanssa - paitsi ehkä hyvässä lykyssä chat-juontajan hommien ja välillisesti lehdistön. Kun tietää, miten muutamasta Bacardi Breezeristä tulee "viidakossa" känniin ja syö välillä superjännässä päiväkisassa pakillisen matoja, niin jo on ura kiitonousussa. Kukapa haluaisi olla nevahööd?
Missä vaiheessa tämä meni tällaiseksi? Ottaisin mielelläni takaisin c-kasetit, Pienen talon preerialla ja Ritari Ässän, joka tosin on melkein sukulaiseni ja menee nyt ihan mainostamiseksi koko touhu.
Meille taviksillekin on toki annettu mahdollisuus. Tosi-tv-ohjelmissa pääsevät nimittäin ihan ilmaiseksi pätemään myös pikkupullukat rakkaineen, kotikokit, visailijat, poliisit, bilehileet, metsurit, rekkakuskit jäällä, autontuunaajat, nuotilleen ja vähän sen vierestä laulajat, talentit, mallikokelaat, peppua pieneksi tanssivat, selviytyjät, Tuurin shoppailijat, morsiamet, sulhaset ja kaupan päälle koko suku. Ollaan iholla, BB-talossa, autiolla saarella ja esiintymislavalla, mennään kuolemaan, naimisiin ja minne vaan. Tv:stä tuttuja naapureita on pian enemmän kuin lähikaupan karkkihyllyllä TV Mix The Voice of Finland Special Edition -pusseja.
Fort Boyard (suom. Linnake) näkyi ranskalaisversiona taivaskanavilta jo yli 20 vuotta sitten. Nyt sinne on pahimpien ruuhkien jälkeen ja ehkä kaikista viimeisimpänä päässyt myös valikoima suomalaisia radiotoimittajia ja Hunkseja, jotka hekin ovat edustaneet itseään jo useammassa laatushow'ssa. Yksi heistä hyppää pian uudessa ohjelmassa uimahyppyjä voltilla kerien ja ottaa mainosten mukaan kisaa ex-vaimoaan vastaan. Kyllä, juuri sen, jonka kanssa hänellä oli pari vuotta takaperin ihan oma ohjelmansa - tai itse asiassa parikin.
Nevahööd on ehkä out, mutta minusta tulee silti mieluummin vaikka kotipullukka.
sunnuntai 28. huhtikuuta 2013
Terveisiä Pillulammelta
Joskus koulussakin voi olla hauskaa, vaikka kidutuskammiohan se normaalisti on ja täydellistä pakkopullaa. Erityisesti äidinkielentunnit ovat rasittavia, sillä mitä elämässä nyt muka tekee luku- ja kirjoitustaidolla? Ei mitään. Kerran vuodessa ope saa kuitenkin vähän riehaantua, ja koska ysiluokkalaisilla oppivelvollisuus alkaa vedellä viimeisiä, on sopiva aika kertoa vähän totuuksia Suomen paikannimistä. Kukapa olisi ajatellut, mitä kaikkea Kotimaiten kielten tutkimuskeskuksessakin miettitään ihan toimistoaikana.
Paitsi etten haluaisi olla sukunimeltäni Nännimäinen tai Kivessilta, Luikku tai Tukeva, en myöskään haluaisi kirjoittaa jatkuvasti osoitetietoihini asuvani Hevonvitunsuolla, Horonkylässä tai Runkunnevalla. Toki voi olla, että luonto siellä on erityisen kaunista, elo idyllistä ja linnut laulavat yötäpäivää, mutten ihan heti kyllä usko ainakaan punastumatta. Jos tilastoja on uskominen, elämä kehä kolmosen ulkopuolella on paljon hauskempaa, sillä suurin osa pervoista paikannimistä sijoittuu Pohjois-Suomen maastoon.
Tässä pieni siivu ihan oikeista suomalaisista paikannimistä. Minne muuttaisit?
- Pallinsaari, Utajärvi, saari
- Pallivaha, Turku, kohouma
- Pallisilmä, Uurainen, vakavesi
- Pallipuro, Rautavaara, virtavesi
- Hevonperse, Kuusamo, koski
- Hevonperseenmäki, Kuopio, kohouma
- Hevonperseenmutka, Suomussalmi, virtaveden osa
- Mulkkuset, Vesilahti, saari
- Mulkkusaari, Sotkamo, saari
- Mulkkuvuori, Keuruu, kohouma
- Tissi, Punkaharju, saari
- Tissinpohja, Heinola, vakaveden osa
- Tissikukkulat, Suomussalmi, kohouma
- Pimppiniemi, Laukaa
- Pillulampi, Posio, vakaveden osa
- Pissisaari, Kolari, saari
- Pervonkallio, Sastamala, kohouma
- Pervonoja, Pori, virtavesi
- Pervonmaa, Loimaa, metsäalue
- Homonlampi, Lapinlahti, vakavesi
- Homosaari, Kalajoki, saari
- Neekerisaari, Liperi, saari
- Perssilmänlammit, Kuhmo, vakavesi
- Persesilmänlampi, Ranua, vakavesi
- Perseenpaistama, Suomussalmi, metsäalue
- Tussusaari, Orivesi, saari
- Tussut, Luvia, saari
- Runkunneva, Vähäkyrö, pelto tai niitty
- Runkausjoki, Tervola, virtavesi
- Runkausvaara, Simo, kohouma
- Terskanperä, Siikalatva, kylä tai kaupunginosa
- Terskanlahti, Rantasalmi, Vakaveden osa
- Peräpukama, Nurmes, pelto tai niitty
- Kusipää, Sodankylä, kohouma
- Satiainen, Isojoki, pelto tai niitty
- Lesta, Ikaalinen, saari
- Nahkahousut, Helsinki, saari
Sillä lailla. Pian alkaa kesäloma. Voisi mennä uimaan vaikka tuohon lähistölle Tussusaareen.
Lähde
torstai 25. huhtikuuta 2013
Jee, vanhempainilta!
Tänään se taas oli, vanhempainilta. Toisinaan pakkaudutaan jumppasaliin kuuntelemaan ostovoimalla eteen pökättyä asiantuntijaluennoijaa, toisinaan mennään suoraan luokkaan ja surman suuhun kuulemaan lapsen opettajaa, joka ei kuitenkaan voi yhteisesti edes sanoa juuri mitään kuin kehua syksystä hieman rauhoittunutta ilmapiiriä tai kannustaa kotiväkeä tarkastamaan välillä jälkikasvunsa läksyreppua ja nukkuma-aikoja. Tätä ennen käytävällä tai tilaisuuden jälkeen parkkipaikalla arvostellaan tietenkin tuttujen kanssa puolisalaa opettajia, toisten vanhempien kasvatustaitoja tai -taidottomuutta, kaikkeen syypäätä rehtoria, ankeita luokkatiloja, olemattomia välituntiaktiviteetteja, kouluruokaa ja koetahtia - ja muistutetaan, etteivät juuri ne kuitenkaan ole paikalla, joiden eniten pitäisi kouluasioista tulla keskustelemaan.
Kannattaa kuitenkin kaiken tuoksinnan keskellä pitää kirkkaana mielessä, että mitä enemmän on äänessä, sitä aktiivisemmalta tulee vaikuttaneeksi. Sitä kuulkaa saattaa päästä aivan vahingossa vanhempaintoimikuntaan tai luokan yhteyshenkilöksi keräämään rahaa opettajan yhteisjoululahjaan, josta ei koskaan olla samaa mieltä (hierontalahjakortti vai Kalevala-koru), mutta jonka hankkimisvastuuta kukaan muukaan ei missään nimessä pysty kantamaan.
Toki vanhempainillassa on rattoisaakin, varsinkin niillä, joiden lapset tuovat kokeista kotiin kymppejä ja kaikki mahdolliset taulukot ovat hymynaamoja täynnä. Silloin hymyilee huoltajakin onnellisena eikä pakene takapulpettiin ja mumise nimeään hihaan. Tällaisessa onnekkaassa jälkikasvutapauksessa oman nimen lisäksi on myös hyvä kajauttaa kuuluvalla äänellä, kenen äiti tai isä on, jotta se kaikille varmasti tulee selväksi. Yläkoulun puolella on kuitenkin parasta pitää mielessä, että lähes jokainen oppilas häpeää syvästi vanhempiaan ja toivoo, että he eivät todellakaan puhuisi koulussa yhtään mitään. Se olisi niiiiin noloa.
Ei ole silti helppoa opettajallakaan. Päivä lasten kanssa, ilta vanhempien. Lapsilla on asiaa, vaikkei kysykään, ja jälkimmäiset eivät puhu mitään, vaikka pyytää. Kerro siinä nyt sitten kierrellen ja kaarrellen Jussi-Petterin ja Amanda-Camillan nimiä mainitsematta, että luokassa on kovasti häiriötä, vihko varastettu ja tupakanpoltostakin jäänyt kiinni koko poppoo, vaikka syytetyt luonnollisesti kiistävät tapahtuman ja vaativat videotodisteita. Kun tiedustelee, onko kenellekään noussut mieleen mitään kysyttävää, voi jo etukäteen olla varma, ettei ole.
Nimettömänä kirjoitettu paperilappu on tosin aina varma vaihtoehto - jo alkaa löytyä epäkohtia. Siksipä se kannattaa unohtaa kokonaan ja toivottaa kaikille hyvää illanjatkoa.
Kannattaa kuitenkin kaiken tuoksinnan keskellä pitää kirkkaana mielessä, että mitä enemmän on äänessä, sitä aktiivisemmalta tulee vaikuttaneeksi. Sitä kuulkaa saattaa päästä aivan vahingossa vanhempaintoimikuntaan tai luokan yhteyshenkilöksi keräämään rahaa opettajan yhteisjoululahjaan, josta ei koskaan olla samaa mieltä (hierontalahjakortti vai Kalevala-koru), mutta jonka hankkimisvastuuta kukaan muukaan ei missään nimessä pysty kantamaan.
Toki vanhempainillassa on rattoisaakin, varsinkin niillä, joiden lapset tuovat kokeista kotiin kymppejä ja kaikki mahdolliset taulukot ovat hymynaamoja täynnä. Silloin hymyilee huoltajakin onnellisena eikä pakene takapulpettiin ja mumise nimeään hihaan. Tällaisessa onnekkaassa jälkikasvutapauksessa oman nimen lisäksi on myös hyvä kajauttaa kuuluvalla äänellä, kenen äiti tai isä on, jotta se kaikille varmasti tulee selväksi. Yläkoulun puolella on kuitenkin parasta pitää mielessä, että lähes jokainen oppilas häpeää syvästi vanhempiaan ja toivoo, että he eivät todellakaan puhuisi koulussa yhtään mitään. Se olisi niiiiin noloa.
Ei ole silti helppoa opettajallakaan. Päivä lasten kanssa, ilta vanhempien. Lapsilla on asiaa, vaikkei kysykään, ja jälkimmäiset eivät puhu mitään, vaikka pyytää. Kerro siinä nyt sitten kierrellen ja kaarrellen Jussi-Petterin ja Amanda-Camillan nimiä mainitsematta, että luokassa on kovasti häiriötä, vihko varastettu ja tupakanpoltostakin jäänyt kiinni koko poppoo, vaikka syytetyt luonnollisesti kiistävät tapahtuman ja vaativat videotodisteita. Kun tiedustelee, onko kenellekään noussut mieleen mitään kysyttävää, voi jo etukäteen olla varma, ettei ole.
Nimettömänä kirjoitettu paperilappu on tosin aina varma vaihtoehto - jo alkaa löytyä epäkohtia. Siksipä se kannattaa unohtaa kokonaan ja toivottaa kaikille hyvää illanjatkoa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)