Spaganjeja ja tanssijaisia

Näin tänään kauniita lukiolaistyttöjä tanssiaispuvuissaan ja nuoria herrasmiehiä frakeissaan, ja iskihän siinä alemmuuskompleksi sitten saman tien, vaikka sangen nuori ja vetreä olen vielä itsekin. Pikkujouluissakin tein yllytettynä spagaatin, ja sinne kuulkaa meni melkein puoleen väliin asti venyttelemättä, väärällä jalalla ja Sisu poskessa, joskin hintana oli takareiden revähtymä. Olen tehnyt spagetin viimeksi ala-asteen kuudennella luokalla, joten eihän siitä nyt mitenkään kauhean pitkä aika ole. Muistan, kun söin koulun jälkeen kotona makkaraa, jota olin mikrottanut oikein kaksin kappalein, ja pari poikaa luokaltani tuli rimpauttamaan ovikelloa. Makkarat lautasellani vähän hävettivät, mutta reippaana tyttönä söin ensin kaiken ja seurustelin vasta sitten.

Pojat halusivat nähdä, kun teen sgapaatin. Vedin yhden ensin keittiössä ja sitten vakuudeksi vielä pihalaatoilla. Pojat antoivat minulle tunnustukseksi Dingo-tarroja, mikä oli siihen aikaan suurin rakkaudentunnustus. Jukka ja Hannu, muistan teidät aina. Te varmaankin Itikan käristemakkarani.

Että meikäläinen se on jumppakärpästen sukua. Kun yläasteella piti kerran tehdä jokin urhohyppy tai kuolemanvoltti pukilla, potkaisi edelläni oleva liikunnanopettajaa päähän niin, että tämän silmälasit lensivät kaaressa jonnekin. Varmaan volttimonttuun tai kiipeilyköyteen tai johonkin kuperkeikankulmaan, kuka noista nyt tietää. Voi harmi sentään, mitä menikin tekemään. En päässyt ollenkaan esittelemään voltintekotaitojani, sillä toki olisin sellaisen mielelläni pamauttanut oikein vauhdin kanssa tulemaan. Puomilta minun piti kuitenkin silmälasien löydyttyä alas tulla, ja huomio, arabialaisella, joten niinhän sitä tultiin suorin vartaloin, nilkat ojossa ja hyvin suurella kierteellä kyljykselleen maahan asti. Jumppamaikkamme ei ollut telivoimistelutaustansa vuoksi aina ihan selvillä siitä, mihin tavallinen (lahjakas) nuori on kykeneväinen. Keihästä heitin kyllä hyvin. Ei mennyt korvan läpi. Olisi voinut mennä. 

Mutta kovin olivat aamulla siis sorjat nuoret ihmiset kauniita ja hoikkia ja elämä yhtä edessä kuin minullakin oli joskus. Siihen maailmanaikaan pantiin jonkun sukulaisen vanha tanssiaismekko ylle, vuokrattiin puku kaupunginteatterista tai ommeltiin Singerillä itse. Harva meni ja vuokrasi, saati arvasi, että tulevaisuudessa on olemassa suihkurusketuslaitteita ja että ihan voi joku muukin meikata kuin itse. Minun äitini meikkipussista löytyi oranssihtavaa luomiväriä, ja sitä antaumuksella sivelsin. (Ylioppilaskuviin löysin samaisesta meikkipussista vihreää kajalia. Sitä siis sillä kertaa.) Yhtään en myöskään tanssiaisia varten laihduttanut tahi kynsiä lakannut, sillä ei sellaisia puuhia ollut vielä keksittykään. Kaikesta huolimatta taisin olla ihan onnellinen, vaikka valokuvat vähän hävettävät ja tanssipartnerini vadelmantuoksuinen huulirasva oksettaa vieläkin. 

Entinen oppilaani muutaman vuoden takaa haki minua kuitenkin kaikista puutteistani huolimatta tänään tanssimaan. Eivät ne varmaankaan ihan kalkkista hakisi. Todellakaan eivät, vaikka kuinka istuisi about eturivissä ja viran ja esimerkin vuoksi pakotettuna. Sitäkään ei tässä tämänpäiväisessä tapauksessa lasketa, että kyseessä oli sukulaiseni. On ehdottomasti keskimääräistä parempi tyyppi hän. Menen ylioppilasjuhliinkin, jos reiteni on parantunut.