Pillereitä nuppiin

Ette ehkä usko, mutta olen ajatellut viime päivinä paljon. Kun koulupäiväni esimerkiksi alkoi tiistaina kello kaksitoista, jo sitä ennen raksutti päässäni monenlaisia asioita. Ei minua ole turhaan opettajaksi valittu. Ehdottomasti tärkeimpänä mietteenä oli se, että pitäisi saada ommeltua uuden joulupöytäliinan reunakäänteet ja sitä ennen etsiä ompelukone, sillä on huomattavasti helpompi päästellä päärmettä kyseisessä järjestyksessä. Minulla on hieno ompelukone. Kuin uusi. Siskoni osti sen pyyynnöstäni Hulluilta Päiviltä noin kymmenen vuotta sitten, eikä kilometrejä ole kertynyt kovinkaan montaa. Väri on valkoinen, peli on kolaroimaton ja kaasu pohjassa on ajettu vain puolatessa.

Kuten jokin kerta mainitsin, olen haka ompelemaan: yläasteella päräytin tuosta vain lepakkohihaisen Amerikan lippu -collegen, ratsastusmalliset kesähousut, t-paidan, kaksiosaisen juhlapuvun, baseball-takin ja ihan viimeisen päälle hienon pillerihatun. Ellette tiedä, mikä se on, olette alaikäisiä ja voitte kysyä äideiltänne tai Arja Korisevalta. Olimmekin Arjan esikuvan mukaisesti tuohon aikaan melkoisia kapinallisia: meillä oli käsityöluokan oveen oma koputuskoodi ja salasana ja viritimme pillerihattuihimme rivistön hakaneuloja.

Sitä lähemmäs punkkariutta emme koskaan päässeet.

Emme tosin edes uskaltaneet yrittää, sillä vessat olivat välituntisin niin täynnä piikkitukkien tupakansavua, ettei kukaan muu uskaltanut sinne mennä. Pidättelimmekin sujuvasti koko päivän. Toista se on nykyään, kun nuorison rakko ei kestä yhtä oppituntiakaan, vaan jatkuvasti vingutaan lupaa käydä vessassa ja käydään siellä sitten salaa niistämässä. Ei ennen vanhaan. Silloin räkää ei ollut vielä keksittykään.

Idyllinen aamuompeluprojektini tyssäsi siihen, että punaista lankaa oli liian vähän. Ei auttanut muuta kuin polkaista auto käyntiin ja lähteä Ostosparatiisiin, jonne sovin ajaessani myös lounastreffit. Jos tätä lukee joku poliisi, niin en tietenkään puhunut kännykkään samalla kun ajoin. Se oli joku muu. Luulisin, että naapuri. Ostin ompelulangan, ja niinhän siinä kävi, että kassalla ostosten summa oli 116 euroa. Kun ostosten maksamisen aika tuli, ei korttini kelvannutkaan. Eipä kelvannut kenenkään muunkaan kortti, ja syy pitkiin jonoihin selvisi. Kyllä minä niin ajattelin, että itse pitäisi tätä maailmaa johtaa: kaivoinkin takataskustani megafonin ja latelin kansalle sekä tilannetiedotteen että toimintaohjeet, jaoin aiheutuneesta harmista kahvilipukkeet ja rauhoittelin itkeviä lapsia. Minulle taputettiin ja kiitoksia sateli. Jotenkin niin se meni.

Itse pääsin pälkähästä soittamalla prinssille, joka saapui kolmessa minuutissa minua pelastamaan. Jotain olen tehnyt tässä elämässä oikein.

Olen minä ajatellut tässä paljon muutakin, kuten sitä, että joulu se tulee ja lanttulaatikot ovat nylkemättä, kuusi kasvattamatta ja lahjapaketteihin tulevat risut valitsematta. Kauheasti on kaikenlaista tässä vaivoina. Pistän yhden pillerin päähän ja toisen suuhun, kyllä se siitä.