Ampukaa Aapiskukko

Kuva riipaisevine esittelyteksteineen OAJ Kuopion www-sivuilta.

Tapasin viikonloppuna Aapiskukon, eikä se muuttanut sitä, mitä mieltä olen maskoteista. (Ei ole ihmisen paikka eläinpuvussa.) Ne ovat typeriä. Aapiskukon tai Opetusalan Ammattijärjestön uskottavuutta ei yhtään pelastanut se, että kukko nilkutti kävelykepin kanssa ja että risteilylaivalla sitä (häntä?) piti kepistä huolimatta taluttaa.

Aapiskukko on OAJ:n vaalikampanjoinnin symboli, sillä eduskuntaan tahdotaan opettajia, ja koulutuksen laadusta, määrästä ja tasosta halutaan vaalien pääteema. No mutta, ei siinä muuta kuin Aapiskukkoa kehiin ja sympatiapisteet symbolisesti rampautuneelle koko kansan kukolle! Sillä se jutustelu lähtee käyntiin, tuumaa mainosjaosto. Ja niin lähtee Aapiskukko maailmalle.

Viikonloppuna Aapiskukolla olikin paljon tärkeitä hommia ja reppu täynnä tax free -ostoksia. Kukko kuljeskeli ensin perjantain ja lauantain Educa-messuilla, joskin erehdyin luulemaan sitä jonkin uuden aapisen houkutuslinnuksi. Alakoulun opettajat poseerasivatkin kukon kanssa kilvan valokuvissa, mutta minä pelkäsin sivummalla lähes kahden metrin korkuista helttapäätä. Jännä, ettei minulle yhtään tullut olo, että pitäisi pyrkiä eduskuntaan ajamaan opettajien asioita! Jos ihan totta puhun, ajattelin, että minua hävettää. Niin hävetti muutamaa muutakin messujen jälkeisellä opettajille suunnatulla Educa-risteilyllä, jossa ensin pari tyyppiä soitti nokkahuilua, ja sitten esiteltiin ylpeänä kukko vielä kerran.

(Tässä kukkoasiassa minua muuten kiinnostaa eniten se, kuinka paljon palkkaa Aapiskukolle viikonloppukeikasta maksettiin, vai laitettiinko puvun sisään puoli-ilmaiseksi joku puolustuskyvytön opiskelija? Missä on ollut työhönhakuilmoitus? Millainen ihminen hakee Aapiskukoksi? Epätoivoinen?

Haetaan oppimismyönteistä ja reipasta, mutta silloin tällöin kiekuvaa työntekijää edustustehtäviin. Toimenkuvaan kuuluu nilkuttaminen.

Tarjoamme ennakkoluulottomalle opiskelijalle näkyvää työtä ihmisten parissa. Aikaisempi maskottikokemus ja kävelykepin taitava käyttö katsotaan eduksi. 

Ja mitä lukee myöhemmin CV:ssä? Satunnaiset keikat Aapiskukkona?)

Kuten sanottu, katselimme esittelytouhua laivalla tovin ja häpesimme syvästi sen lapsellisuutta. Eräs viisas ja muutenkin hurmaava vanhempi opettajakollega kiteytti minunkin päässäni pyörivän ajatuksen täydellisesti: "Ampukaa tuo Aapiskukko", kuului nojatuolin uumenista. Näin huumorintajuttomia ovat opettajat. Valitan.

Yläkoulu-FAQ

Minulta, niin kuin varmasti kaikilta muiltakin yläkouluikäisten kanssa työskenteleviltä, kysytään usein, millaista on opettaa nykyajan nuorisoa. Onko se aivan kauheaa? Ovatko ne aivan kauheita? Tottelevatko? Kiroilevatko? Haistattelevatko päin naamaa?

Ja melkein samaan hengenvetoon alkaa menneiden muistelu: Kyllä vaan ennen vanhaan opettajaa toteltiin. Jos ei totellut, tuli karttakepistä sormille tai ripustettiin niskasta naulakkoon roikkumaan. Tukistettiin. Riepoteltiin pitkin pitkää käytävää ja huudettiin, kyllä sitten totta vie huudettiinkin niin, ettei mitään jäänyt epäselväksi. Virsiä opeteltiin ulkoa ja pantiin nurkkaan häpeämään ja jälki-istuntoon seisomaan. Ennen vanhaan opettaja sai sentään pitää kuria!

Nyt loppuu pähkäily siitä, millaisia nykyajan yläkouluikäiset nuoret ovat. Tässä teille UKK eli nuorisolle tutummin ja suuhun sopivammin FAQ. Kaikki nämä kysymykset olen kuullut vähintään kerran, mutta monet ennemminkin useita kymmeniä kertoja.

1. Ovatko ne aivan kauheita?

Eivät ne aivan kauheita ole. Teidän lapsianne ne ovat ja naapurin lapsia. Sukulaisia ja tuttavia. Mukavien vanhempien lapsia. Hyvin käyttäytyviäkin usein, joskus jopa joka päivä. Koska kyse on murrosikäisistä, välillä voi ja pitääkin olla elämässä tärkeämpiäkin asioita mielessä kuin konjunktiot tai sijamuodot, mutta nuoret ovat melko hyviä myös ilmaisemaan sen, että juuri nyt ei jaksaisi. Tänään objekti vaihtui lennossa keskusteluksi uutisista, ja onnistuimme käymään yllättävän kattavasti läpi Ranskan tilanteen, käsitteen satiiri, uskonasiat, Vladimir Putinin taka-ajatukset, raudat rajalla, Viron alkoholipolitiikan, Naton ja EU:n. Ei kauheiden teinien kanssa tuollaista tehdä. (Ja kumpi on tärkeämpää, lauseenjäsennys vai tiedonnälkä, noin niin kuin elämän kannalta?)

Totta kai jokaisessa joukossa on hankalampia ja uhmaavampia yksilöitä, ja heilläkin on hyvät ja huonot hetkensä, mutta niin kai joka paikassa. Miettikää nyt omaa työpaikkaanne: joku tekee aina kaiken tunnollisemmin kuin toinen, joku nopeammin. Joku ratsastaa siivellä tai varastaa huomion. Joku on rasittava hölöttäjä, mutta siksi välillä myös tunnelmanluoja ja hauskuuttaja. Joku unohtaa aina pikkujuttuja, joku huolehtii työstään stressiin asti. Lapsemme ovat yhtä kauheita kuin me itse pahimmillamme ja parhaimmillamme.


2. Tottelevatko nuoret opettajia?

Yleisesti ottaen totta kai. Joillekin se tosin on helpompaa kuin toisille, sillä joidenkin pitää esittää, ja toisten kanssa tehdään tuhat toistoa ennen kuin homma sujuu. Nekin, joille se on vaikeampaa, huomaavat kyllä seinän tulevan pystyyn.


3. Haistattelevatko oppilaat opettajille?

Minulta on yhden kerran kysytty välituntitilanteessa vittuillen ja noin senttimetri kasvojeni edessä, mikä kuningaskunnan johtaja luulen oikein olevani. Vastasin, että prinsessa, merenneito tai My Little Pony. Ei siinä sitten muuta.

Tavallisesti oppilaat eivät siis puhu opettajalle rumasti, sillä sellaista ei luonnollisesti suvaita. Joskus joku saattaa kuulua olevan mulkku, ja siihen voi riittää esimerkiksi se, että on annettu läksyjä tai kielletty jokin asia. Seuraavalla tunnilla sama opettaja ei välttämättä enää olekaan yhtään mulkku.


4. Kuinka paljon teinit kiroilevat?

Aivan järkyttävän paljon. Olen melko varma, että sitä kirosanamäärää ei hetkessä tai oikeastaan koskaan tästä maasta kitketä, niin paljon varsinkin vittua nuoriso viljelee. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki kiroilisivat, mutta nuoret ovat itse olleet sitä mieltä, että kirosanat vain tulevat osana puhetta, eikä sille voi mitään - tai että se ei tarkoita mitään.

Kirosanoista huomauttaminen kuuluu yläkoulussa työskentelevän opettajan jokapäiväiseen arkeen niin käytävillä, välitunneilla kuin välillä luokassakin.


5. Miten te jaksatte niitä?

Huumorilla. Ilman sitä ei tule kyllä yhtään mitään. Eilen kahdeksannen luokan subjektitehtävien vastaukset laadittiin täysin työkirjan ohjailevien esimerkkivastausten vastaisesti tyyliin "karvainen emäntä lypsää lehmiä" tai "hullu opettaja osti oppilaalta Honda Monkeyn". (Tositarina.)

Yläkouluikäinen nuori myös ymmärtää huumoria hyvin, joten nokkelat heitot puolin ja toisin kasvattavat jopa luottamusta nuoren ja opettajan välillä. Välillä ope saattaa jopa servata oppilaan.


6. Mistä tulee motivaatio tehdä töitä pienellä palkalla?

Ei lopullisesti varmaan mistään muusta kuin siitä, että on valinnut alansa oikein. Työ on kuitenkin kieltämättä henkisesti melko kuluttavaa, joten ilman lomia ei kovin moni työtä tekisi. Siinä se tuli: kesä, heinä ja elo - tai ainakin sen ensimmäinen viikko. Kuukausipalkka on matala sen vuoksi, että vuosipalkka jaetaan koko vuoden kuukausilla, eli opettaja saa työssäolokuukausinaan matalahkoa palkkaa, mikä kompensoi yleisesti kadehdittua loma-aikaa. Opettajalla ei ole myöskään vuosilomia: jos hän esimerkiksi sairastuu loma-aikana, sairauslomapäivillä ei voi siirtää tai korvata menettämiään lomapäiviä.

Matala palkka korkeakoulutetulla alalla, jossa työntekijät monesti ovat myös erittäin tunnollisia, on kuitenkin jonkinlainen ongelma. Uskon, että kaikki varmaankin haluaisivat lapsilleen myös miesopettajia, mutta erityisesti heitä vetävät puoleensa oman alan muut ammatit, joissa palkkaus on houkuttelevampi.

On monia ammatteja, joissa koulutus, vastuu tai työn henkinen tai fyysinen vaativuus eivät ole oikeassa suhteessa palkkaan. Kunnioitan esimerkiksi omaan alaani liittyen perhepäivähoitajia ja lastentarhanopettajia todella paljon. Motivaatio mihin tahansa pienipalkkaiseen työhön tulee varmasti siitä, että työ koetaan mielekkääksi.


7. Tietävätkö opettajat heille annetut lempinimet?

Kyllä he tietävät, vaikka oppilaat eivät sitä aina tajuakaan. Toisaalta usein on niinkin, että oppilaat käyttävät opettajasta muodostunutta lempinimeä ihan opettajan omalla luvalla. Kaikki eivät lempinimeä saa, mikä johtuu joko näppärästä omasta nimestä tai siitä, ettei sen tekemiseen riitä ylimääräistä kiinnostusta. Minua kutsutaan yleisimmin tunnilla opettajaksi tai etunimellä, keskenään oppilaat puhuvat minusta usein sukunimellä.

On hyvin harmillista, että jotkut saavat ikäviä liikanimiä. Olennaisinta on aina se, oli nimi mikä tahansa, millä sävyllä puhutaan ja onko tarkoitus loukata.


8. Mikä saa valitsemaan työpaikaksi yläkoulun?

1. Tilaisuus tai ajautuminen: Jos virkoja on auki, niitä luonnollisesti haetaan työpaikan toivossa - oli kysymyksessä sitten yläkoulu tai lukio, joihin aineenopettajan koulutus on useimmin sopiva. Joku voi vain ajautua yläkouluun töihin ja jäädä sinne, vaikka ensisijaisena toiveena olisi joskus ollutkin lukio tai vaikkapa ammattikoulu.

2. Puhdas halu opettaa yläkouluikäisiä. Siinä on nimittäin puolensa, sillä vaikka osa teineistä on haastavia ja työ siten melkoisesti kärsivällisyyttä vaativaa, siinä on tiettyä rentoutta. Ei pidä vähätellä myöskään tulosvastuuta, joka erilainen kuin vaikkapa lukiossa. Siellä ylioppilaskirjoitukset toimivat jatkuvana mittarina oppilaiden, opettajan ja opetuksen tasosta, kun puolestaan yläkoulussa nuorille täytyy saada päättötodistus. Se on iso juttu tietenkin sekin, mutta väittäisin, että helpommin toteutettavissa kuin ylioppilaslakki.

Joillekin yläkoulu sopii työpaikaksi, monelle ei.


9. Millainen ongelma kännykät ovat tänä päivänä oppitunneilla?

Yläkoulun puolella kännykkäongelma on nykyään huomattava, jos sen sellaiseksi päästää. Jos puhelimia ei kerätä pois oppitunnin alussa, on aivan varmaa, että niistä joudutaan huomauttamaan oppitunnilla vähintään kerran, mutta tavallisesti useamminkin tai useammalle. (Monesti tosin katsekin riittää.) On totta, että kännykkään on kasvettu kiinni, ja paitsi pelaaminen, myös viestien lähettäminen on jatkuvaa. 45 minuuttia ilman puhelinta on joillekin todella vaikeaa.

On opettajasta kiinni, miten hän oppitunneillaan kännykkäasian hoitaa. Jotkut keräävät puhelimet oppitunnin ajaksi ns. kännykkäparkkiin, jotkut ottavat sen pois sen jälkeen, kun näprääminen  häiritsee opetusta tai oppilaan opiskelua. Joidenkin ei tarvitse sanoa koskaan mitään.


10. Paljonko punkkua kuluu pelkästään siksi, ettei v-käyrä nousisi liian korkealle?

Joillakin enemmän, joillakin vähemmän. Harvemmin kuitenkaan koulupäivän aikana.


PS. Opettajainhuoneessa ei ole joka välitunti munkkia ja täytekakkua. Ja vaikka olisikin, monet välitunnit opettaja seisoo joko käytävällä tai ulkona oppilaita valvoen.

Hammas hampaasta

Kun lapsilta lähtee maitohampaita, heidän suurimpia riemujaan on paitsi kolo rivistössä todennäköisesti myös aamuinen kolikko tyynyn alla. Vanhemmat (lähinnä äidit) ottavat valokuvia Internetin pullolleen ja kyselevät toisiltaan, montako euroa, yksi vai kaksi, hammaskeijun on sopiva tuoda. Entä onko ensimmäisen ja kolmannen hampaan kohdalla arvonlaskua, tai saako isommasta poskihampaasta vähän enemmän kuin pienestä etuhampaasta?

Minä kysyn jotain muuta: mitä ihmettä tämä Neuvolakäsikirja oikein meinaa? Ilmeisesti tarkoitus ei ole havainnollistaa, miten vinossa suomalaisten hampaat ovat, vaikka siltä tuo painajaismaisen vinttura hammasmyrsky näyttääkin. Tällaiseen kuvaan kuitenkin päädyin, kun etsin tietoa siitä, oliko kymmenvuotiaan ihmisenalun iltamyöhään suusta irronnut hammas jo kertaalleen irti nypätty vai ihan oikeasti vielä maitohammas. Ei sitä koskaan tiedä, mitä poikalapsi saa päähänsä, kun jokin hammas vähän liikkuu.

Sikin sokin sinussa, lauloi jo Neon kakkonenkin.
Kuvalähde: Neuvolakäsikirja, Lapsesi suun terveydenhoito

Mannerheimin Lastensuojeluliitto 1993

Kun tuijotin kuvaa kaksi päivää, ymmärsin siinä olevan puolikkaan suun ja että siellä ne karkeloivat iloisesti, uudet ja vanhat hampaat, maitoiset ja rautaiset. Turkoosit ovat pian lähdössä pois, hei hei, ja valkoiset kärkkyvät pääsyä esiin. Kuvittaja oli päättänyt havainnollistaa tätä riemukasta tapahtumaa, vaikka olen kyllä sitä mieltä, että harvinaisen paska kuva. Piirtäisin itse paremman, jos osaisin.

Eikö teistäkin ole ärsyttävää, kun hammaslääkäri menee kalustoa läpi ja selittää tietoja ylös kirjaavalle hoitajalle, miten ykkönen, kakkonen ja ties mistä poskesta mikäkin on kyseessä ja siihen vielä sitten jotain diagnoosia puolilatinaksi päälle. Kyllä siinä tuntee itsensä tyhmäksi jo pelkästään ne aurinkolasit päässä. (Ajattelin seuraavalla kerralla ottaa omat.) Onhan siinä lajittelujärjestelmässä jokin logiikka, mutta puolustuskyvyttömässä asemassa tupot ja letkut suussaan harvoin ehtii sisäistää kaikkea, kun pääasiassa katselee kattoa, valaisimessa lukevaa tekstiä tai ajattelee kaikkea muuta, kuten esimerkiksi sitä, että missä vaiheessa evoluutiota suomalainenkin hammasrivistö voisi olla aivan automaattisesti suorassa tai että missä vaiheessa sitä samaa evoluutiota hammaskalusto tulisi itkuitta ja kestäisi siinä sitten lopun elämän. Miksi ihmeessä tänä tehokkuutta vaativana aikana kehon pitää nähdä moninkertainen vaiva ja kasvattaa vielä toisetkin hampaat? Mikä ihme siinä on, ettei kerta riitä? Ja olisiko mitenkään liikaa vaadittu, että ne edes tulisivat suorina paikoilleen?

Juu, ei onnistu. Ensin valvotetaan vauvana vanhempia viikkotolkulla yöt rääkyen, käydään välillä terveyskeskuksessa tarkistuttamassa korvat mahdollisen tulehduksen varalta - ja sama homma monta kertaa uudelleen. Sitten menee pari vuotta, jonka jälkeen nypitään kaikki pois ja pusketaan toiset tilalle. Vinoon. (Mikseivät maitohampaat ole koskaan vinossa, kysyn vaan!) No, ei siinä mitään, sanoo hammaslääkäri. Otetaan pari irti, teetetään muotit, pannaan kumilenksut takahampaisiin tilaa tekemään ja kaaret kitalakeen. Tarkistellaan tilannetta ja odotellaan. Pannaan toisenlaiset raudat, kun ensimmäiset eivät tuoneet toivottua lopputulosta. Keskitytään ylähampaisiin ja unohdetaan alahampaat, jotka jäävät sinne siten, miten ovat kasvaneetkin. Hullun hommaa, todellakin. Kerralla vain kunnollinen kalusto suuhun ja sillä selvä, se on säästöä! Ja vielä pieni pyyntö sille evoluutionistipäällikölle: mielellään valkoiset, ei keltaiset. Jos vain saan pyytää.

Jäin kuitenkin miettimään Hammurabin lakia. Eikö puolet siitä toteudu jokaisen kohdalla aivan automaattisesti?


Ps. Sana "hammas" esiintyy tekstissä huomattavan monta kertaa. Etsipä itse sille synonyymi.

Kuka vetää ladun hyppyrimäkeen?

Joululomailinpa tuossa Suomen Lapissa, joka nyt ei tosin ihan mitään syvintä Lappia edes ole, mutta täyttää kyllä minulle varsin mainiosti sellaisen määritelmän. Minulle Helsinkikin on rypäs sen lähettyvillä olevia kaupunkeja, Kannus paikkakunta Itä-Suomessa, ja ala-asteella lukiossa havahduin siihen, että Egypti on osa Afrikkaa, ei suinkaan Lähi-itää. Olen ihan varma, ettette tekään kaikkia näitä kompia tiedä, tai sitten vain esitätte ja valehtelette sen, minkä kerkiätte.

Jos minun pitäisi matkustaa Kairoon, kaartaisin koneella edelleen Afrikan oikealle puolelle. Karttapalloa edestäpäin katsoen, ei Suomesta käsin. Siinä tapauksessa pitäisi ajella ensin alaspäin ja  kaartaa sitten loppuvaiheessa vasemmalle. (Olen varma, että joku ymmärtää. Harva, mutta joku.)

Lapissa minua ihmetytti jälleen moni seikka. Yksi oli se, että kyllä siellä vain aina on lunta, vaikkei muualla olisikaan. Toinen oli se, että kauppojen hyllyillä oli paljon tyhjää, vein esimerkiksi tienoon viimeiset kananmunat, ja kolmas se, miten paljon ympärillä puhutaan venäjää ja parkkeerataan autot päin parkkipaikkojen niitä kohtia, joille ei todellakaan voi jättää autoa. Mutta ei kun sinne vaan, koko päiväksi poikittain muiden eteen ja maasturilla vaikka katolle. Neljäs ihmetyksen aiheeni olikin kaikista suurin ja hankalin: Alueella on hyppyrimäki. On yleisesti tiedossa, että hyppyrimäet ovat hyvin jyrkkiä mäkiä, eikä niistä ihan heti uskaltaisi alas hypätä, sillä jo pelkkä alastulorinteen normaalilla ilmeellä katseleminen on vaativa homma - saati, että lähes pystysuoraa rinnettä uskaltaisi lasketella pulkalla. Niin että kysynpä nyt sitten vaan, miten ihmeessä ne tekevät latu-uran siihen itse hyppyrimäkeen? Varmasti on jokin kone olemassa moiseen, mutta kyllä haluaisin sen nähdä. Onko kenties jonkinlainen kauko-ohjattava minilatukone pistetty mäkeä laskemaan ja samaa uraa takaisin tulemaan? Entä, jos menee vähän vinoon tai tulee takaisinpäin eri kohdasta? Kuka siinä tapauksessa vie uudet lumet mäkeen ja tamppaa entiset jäljet pois? Pystyttääkö se mahdollinen latukone ihan itse pienet männynoksat hyppyrinnoukalle ennen kisaa? Olen televisiosta nähnyt, että sellaiset siellä on. Kuka saa valita oksat ja mistä hän käy ne saksimassa? Kaupungin metsästäkö vai omasta?

Minä kysyn vaan.

Kysyn vain sitäkin, että jos ladun tekee jonkinlainen latukone, kuka sen uran veti ennen vanhaan ja vanhoina hyvinä aikoina? Siitä vaan arvalla, kuka hyppää ensimmäisenä, vai? Hirveä vastuu, sillä jos vähän horjahtaa, niin kaikki vetävät nokalle samaa reittiä, yhtä haparoiden ja kaatuakin voivat. Vai oliko erikseen nimetty laduntekijä, jolle solmittiin köysi vyötäisille, annettiin hitaasti narua nokalle asti ja vedettiin sitten varovasti samaa reittiä takaisin? Oliko tällä kaverilla ne koristeoksat takataskussa? Ellei ollut, kuka sai ensimmäisenä luvan laittaa koristeita ponnistuspaikalle? Eivät ne ainakaan mitään merkkejä ole, sillä olisihan se kummallista, ettei muka huomaisi, milloin mäki loppuu jalkojen alla.

Kyllä häiritsevät tällaiset asiat kovasti. Sekin, että millaisella koulutuksella noihin hommiin pääsee? Ja mitä tekee latumies kesällä? Onko lomautettuna?

En hyppäisi enkä vetäisi latua.

Äkkiä silmät kiinni!

Meillä on ystävieni kanssa usein syvällisiä ja osittain hyvin tieteellisiäkin keskusteluja. Viimeisin melko ajatuksia herättävä pohdinta käytiin jouluaamuna kahvikupillisen ja parin kinkkuvoileivän äärellä, vaikka juuri edellisenä iltana olimme vannoneet, ettei sen ruokailun jälkeen ole enää ikinä nälkä, sillä ei vain voisi olla. Kumoutuipa jälleen sekin olettamus, joskaan kerta ei ollut ensimmäinen.

Sisareni alkoi miettiä, miten hölmö onkaan ihmisen näköaisti ja koko näkeminen ylipäätään: kun katsomme jotain esinettä, tai mitä nyt ikinä katselemmekaan, vaikkapa uutislähetystä televisiosta tai aikakauslehteä parturintuolissa, kuva piirtyy silmämme verkkokalvoille. Kyllä. Varma tieto, näin olen minäkin biologian tunnilla jo ajat sitten oppinut, ja opettajani oli viisas mies. Tästä pääsimme kuitenkin nopeasti hirvittävään ongelmaan: miksi ihmeessä kuva piirtyy verkkokalvolle väärinpäin, ja aivot sitten, tittidii ja tuosta noin vaan huvikseen, kääntävät kuvan meille oikeinpäin? Mitä ihmettä?

Miten voi olla, ettei evoluutio ole aikojen saatossa pystynyt karsimaan moista täysin turhaa välioperaatiota pois? Ehdottomasti tärkeämpi hoidettava asia tämä nyt on kuin vaikkapa jokin umpisuoli tai häntäluu, sillä ajatelkaa nyt aivoparkoja, kun luette tätäkin tekstiä itse asiassa periaatteessa alunperin ylösalaisin. Tai minua, joka siis oikeastaan kirjoittaa muka oikeinpäin olevia kirjaimia, mutta jotka ovat siinä välissä käyneet kääntymässä silmissä väärinpäin, ennen kuin ovat ilmestyneet oikeinpäin ruudulle. Tällä hetkellä te siis luette tätä tekstiä oikeinpäin, mutta kuulkaa:  pikemminkin asia on niin, että sen kummempia ajattelematta luulette lukevanne minun oikeinpäin kirjoittamiani sanoja oikeinpäin, vaikka tämän kaiken välissä aivonne ovat tehneet mielettömästi täysin hullua ja turhaa työtä siinä, että ne ovat kääntäneet joka kirjaimen, tavun ja sanan toisinpäin. Alkaako kuulostaa siltä, että sekoaahan tässä nyt ja tipahtaa kärryiltä ja että äkkiä katse jonnekin muualle, vaikka taululla olevan seinään tai työhuoneen ikkunasta avautuvaan maisemaan, jossa lumihiutaleet tipahtelevat taivaalta ja puun oksat heiluvat tuulessa?

Niinpä. Montako miljoonaa kertaa ne pikku reseptorit ja sauvasolut ja mitä kaikkia tärkeitä kalvoja siellä silmässä nyt onkaan välittävät aivoille ihan vain piruuttaan kaiken väärinpäin? Voi olla varma, että aivoja ottaa päähän: kyllä on ympäriinsä leijuvan räntäsateen oikeinpäin hoitamisessa ihan pirusti hommaa. Kääntäkää jo äkkiä katse pois sieltä takapihaltanne, katselkaa vaikkapa valkoista seinää välillä ja mieluusti koko loppuilta.

Ainahan voi toki laittaa myös silmät kiinni, mutta kas, sitten aletaan kääntää mieli- ja unikuvia. Ei ole ihme, että ihmiset väsyvät ja masentuvat, jos pelkässä silmien lepuuttamisessa tai muka rentouttavassa television katselemisessa on niin hirveästi hommaa. Sitä ei edes kannata alkaa miettiä, miten kuvan käy, kun seisoo käsillään tai roikkuu rekkitangolla. Hulluksi tulee helpommallakin.

Koulujoulukalenterin luukut 22 - 24

22.12.2014

Olin opettanut oppilaille verbejä ja yrittänyt saada kaaliin myös sen, mikä on verbin 1. infinitiivi eli perusmuoto. Olin antanut paljon esimerkkejä (istua, kirjoittaa, maistua), sillä muutama väitti jatkuvasti, että ne menisivät yksikön 3. persoonassa (istuu, kirjoittaa, maistuu). Erääseen kysymykseen vastauksena oli kuitenkin substantiivi "takuu". 
- Hyvä, oikein! kehuin, mutta siitäkös toinen oppilas hermostui. 
- Juurihan sä sanoit, että se ei ole mikään "takuu". Sen pitäisi olla "takua"! korjasi hän kovaan ääneen.

Niin. No.


23.12.2014

Kuulin sivusta, kun kaksi tyttö- ja poikaoppilastani kinastelivat yhteistä askarteluaan tehdessään jostain, eikä ratkaisua ilmeisesti meinannut syntyä.
- Kyllä nyt on niiiiin menkkaa, totesi poika tytölle.


24.12.2014

Sokerina pohjalla ja pisteenä i:n päällä: aina se, joka laukaisee tahattoman vitsin, ei ole oppilas. Näin kävi tässä joulukuussa kollegalleni, joka on, niin kuin opettajat keskimäärin ovat, hyvätapainen ja herttainen.

Luokka oli levoton, ja yleensä uhkailu, lahjonta tai kiristäminen toimivat. Elleivät yksin, niin yhdistelmänä. Katseltuaan touhua jonkin aikaa opettaja ajatteli sanovansa oppilaille, että lähtee ihan pian muokkaamaan joulutodistuksen käytösnumeroita. Kun hän ei kuitenkaan väsyneenä osannut nopeasti päättää, miten asian sanoisi, tuli numeroiden uudelleen rustaamisen tai rukkaamisen, muuttamisen ja muuntamisen nopeasta kombinaatiosta ehkä hieman harhaanjohtava:

- Pian minä kyllä lähden runkkaamaan käytösnumeroitanne! uhkasi opettaja oppilaiden hämmästykseksi.

Että runkuti, runkuti vaan. Näihin kauniisiin ja idyllisiin ajatuksiin loppuu Ässän koulujoulukalenteri 2014. Voikaa hyvin ja tulkaa paksuiksi!

Koulujoulukalenterin luukut 15 - 21

15.15.2014

Oppilas tuli luokkaan, eikä päivä ollut ollut siihen asti mieluinen: koulu oli paskaa, ja opettajatkin olivat (melkein kaikki) paskoja. Luokkakaveri kommentoi kyllästyneenä:
- Älä nyt aina jaksa valittaa. Käy vaikka paskalla, se helpottaa.
- No ei kuule paskata, vastasi elämän murjoma siihen ja istui paikalleen.
- Tästä ei siis tule lasta eikä paskaa, totesi kolmas oppilas kaivaessaan kirjoja repustaan.


16.12.2014

Voisivathan laulut mennä oikeastaan näinkin, tuumivat muutaman vuoden takaiset seitsemäsluokkalaiset annettuani heille valtaa muuttaa tuttuja säkeitä:

- Koulu on taas, koulu on taas, kattilat täynnä puuroo. (Lauletaan useammin kuin kerran vuodessa.)
- Ei itkeä saa, ei meluta saa, reksi voi tulla ikkunan taa. (Kerran ikkunan takana kopistettiin, mutta se ei ollut reksi. Se oli välitunnin aikana eksynyt oppilas, sillä välillä koulunmäellä on hyvin sumuista.)
- Oppilas kouluaamuna: Koulu on, loputon oppilaani sinä, onneton. (Totta! Aamuja! Hajotkaa!)
- Hiljaa, hiljaa, koulun kellot kajahtaa./Kautta avaruuksien, kuuluu kaiku riemuinen. (Ilmeisesti seuraavalla tunnilla olisi äidinkieltä.)
- Koska meillä on koulu, kouluarki lapsien, kyllä rasittaa joulu, aika pyhäpäivien. (Tälle oppilaalle kymppi. Koulunkäynti on ihanaa, eikä sitä pidä lomilla katkaiseman.)


17.12.2014

Oppilailla oli ollut maantiedon koe, ja he saapuivat kinkkisen koitoksen jälkeen kaikkensa antaneina yksitellen viimeiselle tunnille. Koekysymykset puhuttivat kovasti, emmekä aloittaneet tuntia kunnolla, ennen kuin viimeinenkin kokeentekijä saapui käytävän toiselta puolelta.

Tällä oppilaalla otti erityisen koville. Hän heitti reppunsa vihaisena pulpettiaan kohti ja huusi ärsyyntyneenä:
- Joo, ei yhtään vaikeampaa karttatehtävää voinut tehdä! Mistä v*****a mä olisin voinut tietää, missä on Ahvenanmaa! 

Jäimme hiljaisiksi.


18.12.2014

Tämä on vanha juttu, jonka kollegani kertoi ja joka jaksaa naurattaa minua ilmeisesti hamaan loppuun saakka. Kaikkihan muistavat, että kokeessa kirjoitetaan ensimmäiselle viivalle yläreunaan 
Nimi ja luokka: _____________________.
Sen jälkeen kokeessa on usein kohta
Nähnyt:_____________________, johon toivotaan kotiväen allekirjoitusta. 

Erään kerran oppilas oli biologian kokeessa panostanut aivan erityisesti ja täydentänyt jälkimmäisenkin viivan jo valmiiksi.

Nähnyt: kettuja, jäniksiä ja pöllöjä. 

Kyllä oli niin hyvä vastaus, että minä olisin antanut ehdottomasti lisäpisteitä.


19.12.2014

Kansanperinteitä käsitellessämme yhdeksäsluokkalaiset kisailivat arvoituksissa, sananlaskuissa ja muissa visaisissa tehtävissä tytöt vs. pojat -joukkueissa. Eräänä vuonna ensimmäisenä tehtävänä oli keksiä itse jokin arvoitus, ja sellainenhan tuli suoraan ympäröivästä koulumaailmastamme:
- Mikä on sininen puussa?
- Rehtori talvella ilman pipoa.
Toruin oppilaita hieman epäsopivasta vitsailusta, vaikka hoksaavaisiahan he olivat olleet. Rehtorimme on kalju.


20.12.2014

Oppilailta pääsee aina joskus harvoin oppitunnilla pieru. Kerran näin sattui koetilanteessa, mikä on luonnollisesti pierutilanteista noloin, sillä tunnelma on keskittynyt ja hiljainen. Yllättävää kyllä, juuri kukaan ei edes kulmakarvaansa nostanut, vaan kynät jatkoivat sauhuamista. Viimeistä koetehtävää tarkistaessani kuitenkin huomasin, että täysin noteeraamatta asia ei ollut jäänyt. 

Tehtävässä piti muodostaa erilaisia virkkeitä, ja pieraisijan edessä istuva oppilas oli ottanut inspiraationsa lähteeksi yllättävän tapahtuman. (Esimerkeissä oppilaan nimi muutettu):

1. PL
Laurilta pääsi paukku.
2. KL + PL
Koska Lauri pieraisi, opettaja kummastui.
3. PL + KSL
En tiedä, mitä muut ajattelivat.
4. PL + RL
Prinsessat eivät koskaan piereskele, mikä on vähän kummallista.

Olen samaa mieltä. Prinsessat ja hienot naiset eivät piereskele. Ainakaan kovin paljon.


21.12.2014

Sanalistauspelin tuoksinnassa mietitytti jälleen. Aiheena oli ollut listata sarvipäisiä eläimiä, ja pisteitä sai aina niistä vastauksista, jotka olivat oikein ja joita muut eivät olleet keksineet omaan paperiinsa. Sarvipäistä oli saatu kasaan jo kaikki tavallisimmat, mutta vielä oli eräässä jäljellä oinas. Monen suusta kuului pettynyt huokaus, sillä pelissä edelliselläkin kerralla menestynyt oppilas oli jälleen saamassa pisteen. Yksi oppilas kuitenkin tuhahti, pyöritteli silmiään ja kyseenalaisti vastauksen kovaan ääneen:
- Tyhymä! Ei oinas oo mikään eläin, se on se horoskooppimerkki!

Koulujoulukalenterin luukut 8 - 14

8.12.2014

- Se on nyt, opettaja, sillä tavalla, että tällä tunnilla ei tehdä mitään. Näin ollaan tässä porukalla ajateltu, koska äsken oli niin rankka koetunti, että me kyllä jakseta enää mitään kouluhommia.
- Vai sillä tavalla olette ajatelleet. No sittenhän me ei tehdä mitään, sillä saan minä palkkaa siitäkin, että vain istun tässä tunnin paikoillani ja selailen vaikka nettiä. 
- Ai, mitä? heräsi luokka. - Saat rahaa siitä, ettet tee mitään? Ei se nyt kyllä käy päinsä. Alapa äkkiä opettaa jotakin tärkeää!


9.12.2014

Kirjoitimme vuosia sitten kirjeitä, aihetta en enää muista. Päädyimme keskustelemaan siitä, mitä kirjeen perään laitettava P.S. oikein tarkoittaa. Latinasta kukaan ei ollut luonnollisesti koskaan kuullutkaan, mutta eipä sitä sitten enää tarvittukaan, kun erään pään päällä syttyi lamppu: 
- Nyt minä tiedän! Se tulee sanasta PERÄSANAT. 

Niinpä. Perässä olevat sanat, todellakin! Taas lupasin kympin äidinkielestä.


10.12.2014

Oppilaita ne ovat pienet partiolaisetkin. Istuimme iltanuotiolla, ja sudenpennut kyselivät innoissaan meiltä vetäjiltä vitsiarvoituksia. Menimme läpi niin vanhat kunnon Pikku-Kallet kuin hyvin kinkkisetkin arvoitukset, joihin kaikkiin ei enää aikuisen logiikka edes riittänyt. Yhteen kuitenkin toinen meistä vetäjistä keksi vastauksen välittömästi:
- Miksikä kutsutaan keijukaista, joka ei ole koskaan peseytynyt?
- Paskakärpäseksi! kuului huuto kuin tykin suusta. 

Vastaus oli väärä, vaikka meidän mielestämme tuhannen kertaa parempi kuin lasten tarjoama oikea vastaus. En edes enää muista, mikä se oli. Ei ainakaan Hieskeiju, jota minä ajattelin.


11.12.2014

- Ollaanko me, ope, sun mielestä oltu nyt paremmin kuin seiskaluokalla? kuuluu kehuja kaipaavan ääni takapulpetista.
- Joo-o, kyllähän teistä itse asiassa kehitys suorastaan huokuu tänne asti, vastaan pilke silmäkulmassa, sillä kysyjä oli muutama minuutti sitten irrottanut ikkunaverhoista alakäänteen painon ja piilottanut edessä istuvan pyyhekumin kirjahyllyyn. 
- Ei kun ihan oikeasti! Sano nyt, ollaanko me fiksumpia?
- No tuota noin. Hmm. Ette.

Koulumaailma on karu ja aiheuttaa traumoja.


12.12.2014 PUOLIVÄLIN KUNNIAKSI TUPLALUUKKU

Seitsemäsluokkalaisten äidinkielen kokeessa kysyttiin lämmittelyksi verbin aikamuotoja. Kaikki eivät niitä juuri sillä hetkellä muistaneet, sillä eihän sitä nyt aina voi onnistua. Olen kuitenkin opastanut, että on parempi yrittää jotain, kuin jättää vastaamatta. Yritystä olikin:
- Verbin aikamuodot ovat aamu, päivä, iltapäivä ja ilta.


12.12.2014

- Mitä järkeä tässä on? kysyi oppilas, joka kyseenalaisti koko äidinkielen opetussisällön. – Olisi paljon järkevämpää, että olisi vaikka englantia.
- No sitä sä nyt et ainakaan osaa, lohkaisi joku saman tien.


13.13.2014 TUPLALUUKKU MUUTEN VAAN

Harjoittelimme verbin potentiaalimuotoa, joka on oppilaille aina ensin pienoinen järkytys, sillä mitään niin hullua he eivät ikinä ole kuulleet. Yritin havainnollistaa vaikeaa asiaa esimerkillä:
- Ajatelkaa, että Paavo on ollut hammaslääkärissä ja kolkuttelee nyt tuolla oven takana. (Oikean tunnelman löytämiseksi naputtelin samalla pöydänkanteen.) - Mikä on se sana, jota voisitte käyttää, kun mietitte, että ovella todennäköisesti on Paavo, mutta ihan varmoja siitä ei voida olla?
Luokan valtasi syvä hiljaisuus. Kenelläkään ei ollut mitään hajua siitä, mitä yritin selittää. Yritin uudelleen:
- Miettikäähän nyt. Paavo on ehkä tuolla. Miten sen voisi sanoa toisella tavalla? Siellä *piip* Paavo.
Käsi nousee.
- Suattaapi olla.


13.12.2014

Oppilaita vaivasi suuresti seuraavalla tunnilla oleva ruotsin sanakoe, ja annoin lopputunnista viisi minuuttia aikaa kerrata taivutuksia. Seuraavana päivänä ruotsinopettaja lähestyi minua paperipinon kanssa naurua pidätellen ja esitteli en-sukuisen serkku-sanan uskomattomia taivutuksia:
kusin, kusit, kusi, kussut
kusin, kusinen, kusinet, kusinette

Meneehän noissa nyt sekaisin, härregud.


14.12.2014

- Ope, ettekö olekin täällä vain rahan takia? kysyi oppilas minulta kerran.
- Kyllä, ilman muuta.
- Paljonko te oikein tienaatte? jatkoi oppilas utelua, ja koska kaikki muutkin näyttivät janoavan tietoa, aloin selittää oppilaille opettajien palkanmaksun ja taulukkopalkan perusteita.

Selityksen päätteeksi pyysin oppilaita arvaamaan, paljonko opettajan palkka noin suurin piirtein mahtaa olla. Arviot vaihtelivat tonnista viiteen tonniin. Noin parin tonnin arvio sai eniten kannatusta, mutta se ei kaikkia miellyttänyt:
- Ei varmana ole vain kahta tonnia. Kukaan ei olisi meidän kanssa joka päivä niin halvalla!

Koulujoulukalenterin luukut 1 - 7

Ässän käkenä -joulukalenteri tosielämän koululaissutkauksineen avautuu Facebook-sivuillani joka päivä aamuseitsemältä. Tässä ensimmäisen viikon anti.

1.12.2014

Vein kerran joulukuussa omalle luokalleni elokuvatuntia varten yllätykseksi eväitä. Tarjolla oli sipsiä, dippikastiketta, karkkeja ja mehua. Lorottelin tiivisteeseen summanmutikassa vettä, ja hieman laimeaahan siitä sitten tuli.
- Kyllä tämä varmasti köyhälle maistuisi, lohkaisi joku, arvatenkin takarivistä.

2.12.2014

Luokkani ikkunassa ei ole joulukynttelikköä, sillä minulla ei ole ikkunalautaa, lähimaillakaan ei ole pistorasiaa, eikä lasiin teipattu punajalkainen valosarjakaan näyttäisi jatkoroikkineen mitenkään erityisen aistikkaalta. Voivottelin asiaa luokassa. 
- Kyntteliköilläkö ne yrittävät tämän tunnelman pelastaa? kuului oppilas tiedustelevan vieruskaveriltaan.

3.12.2014

Ainekirjoitustunnilla joitakin askarruttavat asiat enemmän kuin toisia ja osa kaipaakin jatkuvasti vahvistusta sananvalinnoilleen. Eräs oppilas oli viitannut tunnilla jo useamman kerran, mutta taas kaivattiin apua:
- Ope, miten kirjoitetaan ”poskiontelo”?
Katsoin kummastuneena oppilaaseen, minua ja muitakin hymyilytti vähän.
- No, olisiko vaikka että ”poskiontelo”?
- En minä nyt sitä tarkoita, huoahti oppilas. - Kirjoitetaanko poskiontelo isolla vai pienellä?
- Pienellä.
- Ja yhteen vai erikseen?
Tuskastunut luokkakaveri vieressä kääntyi opastamaan vastausta etsivää:
- Kuule kirjoita nyt siihen äkkiä, että olit kipeä. K-i-p-e-ä. Yhteen!

4.12.2014

Pelasimme tunnilla sanalistauspeliä, jossa nopeus ja mielikuvitus ovat valttia. Aiheena oli keksiä sanoja, jotka loppuvat tavuun -tus. Sen mikä, ensimmäisenä tulee mieleen, kielsin. Seuraavaksi erään oppilaan mieleen tulikin sitten, Etelä-Pohjanmaalla kun ollaan, jotain samansuuntaista.
- Ristus! huusi innokas pelaaja takapulpetista. 
Voihan toki olla, että lähestymistapa näin joulun alla oli uskonnollinen.

5.12.2014

Tänään tervehdin teitä kuvalla, jonka olen ottanut välituntivalvonnassani. Niin kuin näkyy, koulumme on mukana Liikkuva koulu -hankkeessa. (Kuvan julkaisemiseen on näiden päättömien oppilaiden lupa.)

6.12.2014

Koulumme pihamaalta on lähdetty sotimaan, ja alueelle onkin pystytetty siitä kertova iso muistomerkkikivi. Kerran muistomerkkiä nojaamaan oli asetettu mopedi, jonka omistaja haettiin siirtämään menopelinsä välittömästi sille osoitetulle paikalle.
- Ajattelin vain, että jos lähtö taas tulee, pääsee nopeammin liikkeelle, perusteli isänmaallinen oppilas moponsa sijoittamista.

7.12.2014

Kun joskus kyselin, olivatko oppilaat seuranneet televisiosta itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoa, eräs poika kiteytti perheensä Linnan juhla -tradition tyhjentävästi:  
- Kyllä se on niin, että äiti saa siinä vain yhden syyn lisää ostaa juustoja punaviinin kanssa.

Sama juttu joka joulu

Näin ne joulunalusaika ja -pyhät oikeasti menevät kerta toisensa jälkeen:

- Pakastimessa on valmista piparkakkutaikinaa, josta osa ei koskaan päädy pipariksi asti.
- Jouluvaloista on aina monta lamppua rikki, eikä millään jaksaisi eikä ehtisi lähteä kauppaan etsimään uusia, samankokoisia ja -kantaisia ja -värisävyisiä, sillä vääriä ne ovat kuitenkin ja loppuneet hyllystä ja pianhan se joulu on jo ohi ja näillä mennään nyt vielä tämä kerta.
- Airamin paperivalotähteä eivät osaa kasata kuin hullut tai insinöörit, tai sitten koko vehje vain on susi.
- Joku sanoo, että paperitähtiä on näppärä tehdä itsekin. Aivan varmasti on. Yhtä näppärä kuin himmeleitä.
- Ei pitänyt syödä niin paljon juustoja, mutta minkäs teet, kun oli pakko.
- Ei pitänyt juoda juustojen kanssa niin paljon punaviiniä ja glögiä, mutta joulu on kerran vuodessa vaan.
- Pyhä päätös siitä, että tänä jouluna kokeillaan tehdä kaikki laatikot itse, siirtyy ensi vuodelle.
- Laatikoita on aina liikaa. Kaupasta ostettujakin.
- Rosollia, italiansalaattia ja sillejä on niitäkin liikaa.
- Myös pyhä päätös siitä, että "tänä jouluna syödään kyllä vähän kevyemmin", ei toteudu minään vuonna. Miksi siis yrittää?
- Jouluksi on turha tehdä mitään jälkiruokaa, sillä siinä vaiheessa, kun jälkiruoka olisi ajankohtainen, käydään sohvalle makaamaan ja sulattelemaan neljää lautasellista alku- ja pääruokaa.
- Joulun lahjapaketit on piilotettu niin hyviin piiloihin, että niitä löytyy aina jostain kaapista myös joulunpyhien jälkeen.
- "En minä mitään tarvitse" tarkoittaa, että vaikken tarvitsekaan, ilahdun silti lahjasta, ja ostakaa nyt edes joku minulle jotakin.
- Jos aikuisten sukulaisten kanssa on sovittu, ettei lahjoja hankita, joku hankkii niitä joka tapauksessa. Sitten siinä tuntee heikompi itsensä tyhmäksi, kun ei antanut mitään, jouluja vain toivotti.
- Joulupukin vieraillessa tunnelma on aina vaivaantunut.
- Vaikka kaiken on valmistellut etukäteen, joka jouluaatto on kiire. Siitä huolimatta joulupukkia pitää aina odottaa.
- Sama joululevy alkaa kyllästyttää.
- Valokuvien mukaan on itse aina tosi harvoin jouluna kotona. Miksei kukaan muu koskaan ota valokuvia?
- Suurin stressi ja sovitteleminen on joka joulu siinä, kuka näkee ketäkin ja minä päivänä. Mahdollisuus henkisiin loukkaantumisiin on jouluna suurin.
- Joulu on liian nopeasti ohi. Noin vain se tuli ja meni kaiken valmistelun ja odottamisen jälkeen.

Joulukalenteri Facebook-sivuilla

Kaikki, jotka halajavat etsiä ja löytää, päätynevät omin avuin Ässän käkenä -Facebook-sivuille, joilla kerron päivittäin jonkin oppilaiden menneinä vuosina esittämän sutkautuksen. Välillä ne ovat olleet suorastaan nerokkaita, sillä nuorissa on tulevaisuus. (Koska en itse ole enää nuori, olen onnellinen siitä, että olen hoksannut kirjoittaa hauskimmat jutut aina muistiin kalenterin tyhjään sivupalkkiin.)

Kun koulu tältä lukukaudelta loppuu, laitan tänne kaikki avatut luukut kerralla, ja se on joulu sitten ja Nisse-polkan aika!

Kun on niin paljon tärkeää hommaa

Jokaisella on kokemuksia ryhmätöistä, ja osa on oppinut jo oman roolinsakin niitä tehdessä: on ideoijaa, toimeenpanijaa, puurtajaa, vastuunottajaa, päällepäsmäriä ja jyrääjää, on vetäytyvää, siivellä etenijää, on ärsyttävää vätystä. Niin se vain elämässä menee, että joku tekee hommat ja toinen saa ne anteeksi. Se on maailman laki. Räsänen, kiellä moinen.

Minä olen oppinut itsestäni sen, että tahdon tehdä kaiken mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti pois vaivoista. Kun saan tehtävän, suoritan sen välittömästi tai ainakin mahdollisimman välittömästi ja mieluusti myös perusteellisesti. Poikkeuksen tähän muodostavat aamunavaus, lumenluonti ja nurmikon leikkaaminen. Eilen työntekoni kärsi kuitenkin siitä, että kirjoitelmia pursusi jo korvistakin ja hommia oli jäljellä vielä aivan liian iso pino. Huomasin keksiväni kaikenlaista sijaistoimintaa, mikä lienee monelle tenttiin lukijalle tai vaikkapa siivoamisurakkaan alkavalle tuttua.

Klo 15.30: 68 aineen pinosta on viimeiset kuusitoista jäljellä. Puuduttaa. Yhden ikäluokan oppilaat ovat kirjoittaneet kaikki samasta aiheesta, joten lauseet alkavat kuulostaa samoilta ja sisältö puurolta. Kyllä on tauon paikka jo ennen työn aloittamista!

Klo 15.31: Kiertelen olohuoneessa ja otan kännykällä kuvan kauniista pöytälampusta ja laitan sen Facebookiin. Kaikkien kuuluu saada tietää, miten kiva on Iittalan Lantern-sarja.

Klo 16.35: Homma etenee hitaasti mutta varmasti, enää kolmetoista ainetta jäljellä. Kampaan hiukset, laitan ne poninhännälle. Siivoan vähän vessaa. Jospa kävisi kuvaamassa verhoja ja tyynyjä ihan vain vaikka jälkipolvien iloksi.

Klo 16.50: Heti, kun olen lukenut muutaman kirjoitelman, on kyllä mentävä laittamaan ruokaa. Ihan vain lasten vuoksi, ei sillä, että itse tarvitsisin mitään tai kaipaisin keskeytystä. Mitähän sitä valmistaisi? Tekee mieli jotain mausteista. Pakko laittaa ruoka kyllä jo uuniin. 

Klo 16.55: Muistan, että pitäisi käydä ostamassa vessapaperia.

Noin klo 18: Uuniruoka on näppärä keksintö, sillä samalla, kun särvin valmistuu, luen hulluna aineita ja kirjoitan niistä kommentteja, joista osa ottaa opikseen ja osa vähät välittää. Toisella silmällä luen välillä myös tasa-arvoiseen avioliittokeskusteluun liittyviä kommentteja, joista yksi kuuluu näin: 

"Moni nainen on jo naimisissa porsaan kanssa ja moni mies kanan."

Huudan lapset syömään. Heitä ei aura-punajuurilaatikko juurikaan kiinnosta, mutta jauhelihapihvit ja nopeasti pannulla paistelemani herkkusienikastike uppoavat kyllä. Minä syön kaikkea. Yhdeksän kirjoitelman pino häiritsee rauhallista ruokailuani. Keitän jälkiruuaksi kahvit, vaikka tiedänkin, etten saa sitten nukuttua. Arvelen kuitenkin, että tänään meneekin myöhempään, joten sillä ei ole suurta merkitystä.

Klo 18.45: Vielä tai enää kuusi. Ihan pakko varmaan lähteä käymään kaupassa. 

Klo 20.15: Ostin vessapaperia, kolme heijastinta ja flanelliset pyjamahousut. Espritin yöasut olivat -30%:n tarjouksessa, ja kaupan päälle sai vielä lounaskuponginkin. Kyllä oli hyvä reissu, kannatti lähteä. Alan valmistautua loppuillan urakkaan lakkaamalla varpaankynnet viininpunaisiksi, jotta ne sopivat kivasti uusiin yöhousuihin. 

Luen kirjoitelman kerrallaan ja siunaan mielessäni hyviä kirjoittajia, joiden tekstien korjaaminen on nopeaa. Minua ilahduttaa myös se, miten hienosti teinit ovat suoriutuneet otsikoinnista, eli paasaus on mennyt perille. Moni on kuitenkin vähät välittänyt tehtävänannosta, mistä sitten täytyykin keskustella seuraavaksi. Tehtävänanto on vakava asia.

Opettajakaverit viestittelevät WhatsAppissa tärkeistä asioista. Heitän välillä keskusteluun teräviä ja olennaisia kommentteja ja osallistun erääseen mieltä askarruttavaan ristikkopulmaan, mutta yritän samalla edetä hommissani tehokkaasti. Onnistun yllättävän hyvin, vaikka meinaankin sotkea iltapalavoileivästäni rasvaa yhteen vihkoon. Olisin laittanut kaiken oppilaan syyksi.

Klo 22.15: Tajuan, että olen loppusuoralla mutta että noin yhteentoista menee. Laitan tossut jalkaan. Sinne meni kynsilakka piiloon. Vaaleanpunaiset karvatossuni ovat silti melkeinpä ihanammat, katsokaa vaikka.

Haluaisin silti tällaiset. Tai oikeastaan tarvitsen tällaiset:

Pian pääsen lukemaan kirjaa, joka sai koukkuun heti ensi sivuilta lähtien.

Klo 22.54: The End. Ei enää hetkeen synkkiä ja myrskyisiä öitä, ei romaanianalyysejä, ei oman kielen pohtimisia - paitsi että saan kolme tekstiä vielä ensi viikolla. Ne menevät tottumuksesta jo suurin piirtein silmät kiinni, ja aina voi antaa saman numeron kuin viimeksi. Sellainen oli tämän vuoden yhdeksäsluokkalaisten erään kerran ehdotuskin:

"Mitäs sitä nyt turhia opiskelemaan, annat vain saman arvosanan kuin edelliselläkin kerralla. Eivät ne siitä kuitenkaan mihinkään ole muuttuneet. Miltäs, opettaja, kuulostaa?"

Houkuttelevalta.

Peliä pulla suussa

Olemme olleet koulussa ahkeria ja opiskelleet kovasti kaikenlaista tärkeää, kuten pilkkuja ja ainekirjoitusta ja elämää. Tänään söimme tunnilla pullaa, sillä oppilaat olivat aamupäivällä leiponeet, ja pullapussit houkuttelivat repuissa. Koska minunkin pöydälläni oli viisi sokeripullaa ja neljä korvapuustia, päättelimme, että on suorastaan terveellistä nauttia kätöstensä jälkiä samalla, kun tarkistimme rinnastuskonjunktioihin liittyvää kotiläksymonistetta. Ihan hyvin se meni sokerit rinnuksillakin, ja olimme onnellisia.

Päätimme myös, että opiskeluissa on edetty nyt niin pitkälle, että on aika pelata yhdessä jotain. Minulla on luokassani monta erilaista kieleen ja luovuuteen liittyvää peliä, joita aina silloin tällöin päästään pelailemaan. Tänään oli siihen hyvä hetki. Suosikkipeliksi on ehdottomasti vuosien varrella noussut Rappakalja, joka ensiksi kiinnostaa kaikkia nimen vuoksi, sitten sen, mitä siinä täytyy tehdä. Kyse on huijauspelistä, jossa parhaiten kirjallisia selityksiä eri asioille keksinyt saa muut uskomaan oman selityksensä oikeaksi. Tänään oppilaat valitsivat kuitenkin Piirrä/näyttele & arvaa -pelin. Olenkin havainnut, että melkein oppilas kuin oppilas on liekeissä, kun saa käydä tussitaululla piirtämässä tai kirjoittamassa. Jokin taika siinä on.

Pelin sanonnat ovat erityisen hankalia piirrettäviä, sillä suurin osa niistä on aivan tuntemattomia ja siten vaikeita myös ratkaista. Tähän saatiin kuitenkin lopulta ratkaisu:

Ota pulla käteen ja keksi vastaus!

MATHEMATICS=MATHEMATICS

Valvoin viikolla yhdeksäsluokkalaisten valtakunnallista matematiikkakilpailua (järjestäjänä MAOL), ja ihanpa siinä huvikseni ja urheilumyönteisenä päätin näyttää maan lapsosille, mistä humanisti pissii. Olen myös luonnollisesti mainostanut oppilaille matematiikan numeroni olleen 10, ja laajalla matematiikalla sekä fysiikalla mentiin lukiossakin loppuun saakka. Menestys ei tosin enää silloin ollut ihan samaa tasoa kuin yläkoulussa, mutta sisulla puskin. 

Niin siinä sitten kävi, että juutuin yhteen tehtävään liian pitkäksi aikaa. Tein sille vaikka minkälaisia temppuja ja kaavoja ja yhtälöitä, aika kului ja tuhat laskua oli vielä tekemättä ja miten ne kaikki muka ehtisi janäin keskeneräistä lappua ei kyllä matematiikanopettajalle palauteta. Ajattelin pelastaa kasvoni ja aloinkin korjata seitsemäsluokkalaisten kirjoitelmia. Minä mitään matikkakisaa harrasta, on tärkeämpääkin tekemistä. Itse asiassa pidänkin aineiden kirjoittamista huomattavasti järkevämpänä puuhana, sillä kyllä se on niin, että numerot numeroina ja kirjaimet kirjaimina ja missä tuollaisia nokkeluuslaskuja muka niin kuin oikeassa elämässä edes tarvitaan? 

Laskepa itse ja tule sitten tänne lällättämään, miten älykäs olet ja luomakunnan kruunu ja vain minuutti meni päällään seisoen ja silmät kiinni.

Älä vaan heitä sitä lumipalloa!

Kuten tiedämme, Suomessa kaikki kiva on aina ollut tarpeen ihan vain varmuuden vuoksi kieltää. Koska jokaisella koululla on valtakunnan lakien lisäksi omat järjestyssääntönsä, lasten ja nuorten on muistettava monia asioita, joita ei saa tehdä, ellei janoa rangaistuksia.

Opettajakunta on kautta aikojen valjastettu vahtimaan, ettei lapsi ensilumen tullen tee siitä palloa ja totta vie heitä. Varmuuden vuoksi on hyvä, ettei edes itselleen ilmaan, sillä heittelyä se on sekin ja voihan se ihan hyvin napsahtaa omaankin silmään, jos nyt sattuu olemaan huono kopittelemaan tai vaikka säikähtämään kiinniottohetkellä sitä, että välituntivalvojan haukankatse on tietenkin välittömästi havainnut koulun pihamaalla epäkohdan. Miten ne näkevätkin kaiken? Lumipalloista varoitellaan (sisällä voi olla kivi, pallo voi olla kova ja lentää lujaa, osua poskeen tai silmään tai polveen tai jumppasalin ikkunaan) muistuttamalla, kertaamalla järjestyssäännöt, kuuluttamalla, puhuttelemalla ja antamalla jälki-istuntoja. Ihmisen pitää pystyä ohittamaan ensilumi ja myöhempikin nollakelin sopivan märkä lumi neutraalisti. On siihen varmasti joitain mantrojakin tueksi.

Sekin on tärkeää, että kun lumiaura lykkää koko talven lumet isoksi kasaksi keskelle koulun pihaa, kasalle ei saa kiivetä. Ei saa! Siitä pitää kyllä lapsia rangaistaman! Sieltä voi luistaa alas tai pyöriä jopa ja hyppiessä katkoa koipensa. Joskus joku alkaa töniä muita, kun Kukkulan kuningas -leikissä on sellaiset säännöt. Miten hauskaa se omana kouluaikana olikaan, talven välituntileikeistä parhainta.

Onneksi näillä kaikilla säännöksillä olemme saaneet lumipallojen heittämisen ja lumessa riehumisen tästä pohjoisesta maasta loppumaan. Tänään on monessa pitäjässä pitänyt opettajilla kiirettä. Mahdolliset vahingot, ihan kaikki, on ehkäistävä.

Ps. Kyllä, olen alakoulussa saanut lumipallon poskeeni. Kirpaisihan se, mutta selvisin.

Välituntiväijymisen ABC

Nyt on sillä tavalla, että opettajankoulutuslaitos pitäisi laittaa uusiksi. En ole saanut oppia päähäni tai hyviä neuvoja missään olennaisessa, sillä kertaakaan en ole työssäni tarvinnut esimerkiksi karjalan kielen kurssia. Paljon hyödyllisempää olisi ollut opettaa yliopistossa vaikkapa välituntivalvontaniksejä, sillä niissä velvollisuuksissa tuntee itsensä sitä tärkeämmäksi, mitä enemmän jakaa kaikenlaisia merkintöjä kaikenlaisiin mahdollisiin paikkoihin ja tekee tiettäväksi, kuka määrää.

Opettajankoulutuksessa kurssi Välituntiväijynnän ABC voisi keskittyä alkeisiin, joilla pärjää perustilanteissa. Tämä olisi kaikille opettajaksi aikoville pakollinen suoritus, ja kurssin sisältö voisi olla jotain tällaista:

- Taustatiedot ja teoria: Kartoitetaan opiskelijan perustuntemus laeista ja säädöksistä ennen ja nyt. Onko mikään muuttunut? Onko alaikäisten tupakan polttaminen vähentynyt vuosien saatossa? Onko tupakkalain muutoksilla ollut yhteyttä jälki-istuntojen määrään? Mietitään yhdessä, mitä se yhteiskunnallisesti ja yksilötasolla tarkoittaa, jos oppilas astuu jalallaan ulos välituntialueelta. Keskustellaan pakkasrajasta, jolloin kaikki voivat halutessaan olla sisällä. Myös rankka vesisade huomioidaan. Esitellään eri hiipimistekniikat ja äänenkäyttömenetelmät.

- Käytäntö:  Tuleeko opettajalla olla pipo päässä tai huomioliivi yllä? Tuleeko oppilasta kuulla, vai voiko rangaistuksen antaa vaikkapa ajettuaan autolla ohi ja huomattuaan epäkohdan lennosta? Huomioidaanko oppilaan eriävä mielipide siitä, oliko kädessä tupakka vai sauhuava lyijykynä? Voiko valevalvontakameroita asentaa? Mitä teet, jos oppilas kiipeää katolle hakemaan palloa tai jos myöhästyt valvontasi vuoksi seuraavalta oppitunnilta? Miten siirryt mahdollisimman huomaamattomasti strategisiin väijyntäpaikkoihin? Voitko videoida oppilaita kännykälläsi todistusaineistoksi? Miten toimin uhkaavissa tilanteissa esimerkiksi silloin, kun oppilas ajaa mopolla rinkiä keskellä koulun pihaa tai heittelee lumipalloja? Mitä seuraamuksia voi saada unohtaessaan tai unohdettuaan välituntivalvontansa? Onko joka kerta huomattava kaikki? Onko tupakanpoltosta ja luvattomasta kaupassa käynnistä tai mopolla ajamisesta annettava sama rangaistus? Montako opettajaa tarvitaan valvomaan tiettyä määrää oppilaita?

Jatkokurssi olisi opiskelijoille vapaaehtoinen, mutta suositeltava. Siinä paneudutaan kuvitteellisiin ongelmiin, jotka kuitenkin ovat koulumaailmassa mahdollisia, ja siten ne on hyvä huomioida jo etukäteen. Kurssilla edetään keskustellen ja todellisia esimerkkejä käyttäen.

- Mitä tehdään, jos vanhemmat ilmoittavat, ettei lapsen tarvitse istua tupakanpoltosta saamaansa jälki-istuntoa, kun tällä on polttamiseen vanhempien lupa ja opettajilla luulisi olevan tärkeämpääkin tekemistä kuin kytätä puskissa? Entä jos opettaja on ottanut niskoittelevaa oppilasta hupusta tai repunhihnasta kiinni, ohjannut ulos ja saa kutsun käräjille? Tutkitaan ryhmissä oikeusjuttuja ja pidetään niistä muille kurssilaisille suullinen esitys.

Kyllä olisi lapsen ja opettajan turvallisuus tällaisten kurssien jälkeen taattu. Nyt ei ole. Ihan ilman koulutusta täytyy pihalla seistä, ohjata ja palella. Onneksi meidän koulussamme väijymiseen on myös hyvä liuta kavereita, sillä hengailulta kiellettyä aulatilaakin voi mennä tyhjäämään neljän opettajan voimin, vaikka yksi jäisi vahtimaan ulos pallokoria. Riskipeliä on toki sellainenkin väijyryntäys, sillä aina joku voi vetää toista turpaan pihan vasemmassa nurkassa tai haukkua homoksi pyörätelineillä juuri silloin, kun on kääntänyt selkänsä ja heittelee toisten oppilaiden kanssa koripalloa. Kyllä kuulkaa ihmiset opettajan päivä on tilanteita täynnä!

Paras mahdollinen minä?

Fitness-harrastajan blogiinsa lataamat kuvat (linkki) ovat viime päivinä saavuttaneet Suomen kansan, joka on yhdessä kauhistellut lajissa kilpailevien kisadieettiä ja äärimmäisyyksiin vietyä nesteenpoistoa kehosta. Pahaahan kuvat tekevät, harva voi muuta ajatella, vaikka kuinka puolustelisi kisakunnon olevan hetkellinen olotila.

Olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten lausahdus the best version of me eli paras versio minusta on tullut nopeasti hyvinkin käytetyksi. Mikäs siinä, mikseipä kukaan tahtoisi olla itsestään se onnistunein versio niillä antimilla, jotka on kauhalla tai lusikalla suotu. Määritelmä omasta parhaasta versiosta on kuitenkin päänsisäinen ja jokaisella erilainen: miten helposti sitä ajatteleekaan olevansa parempi versio itsestään muutaman kilon laihempana, ilman luonnostaan raskaita silmäluomia tai mikä monesti jopa olennaisinta, hankkimalla näkyvät vatsalihakset tai hyppyriperseen. (Molemmat!) Jostain syystä sitä aina kuvittelee, että muut katsovat ja arvostelevat uimarannalla juuri itseä, vaikka todennäköisesti suurin osa keskittyy miettimään nimenomaan sitä, miltä itse näyttää muiden silmissä. Ulkoinen olemus on toki ensimmäinen käyntikorttimme, totta, ja vallitsevat kauneusihanteet ovat armottomat.

Liikunnan osuutta hyvinvointiin lähteekään kukaan tuskin kiistämään. Liikkuminen on monelle luontainen ja ilmainenkin tapa huolehtia mielenvirkeydestä, eikä sen näkyvä vaikutus ulkomuotoon varmastikaan ole kenellekään epämiellyttävä lisä. Liikuntaa harrastava on luultavasti myös tyytyväisempi itseensä ja ponnistuksiinsa ja siten iloisempi, elämänmyönteisempi ja energisempi. Onko liikkuva ihminen siis paras versio itsestään? Tarvitaanko jotain lisää? Mistä ja keneltä nämä tarpeet tulevat ja keihin ne osuvat?

Tekstit ja otsikot keskittyvät mediassa tällä hetkellä pääsääntöisesti siihen, miten parhaimman version itsestään saavuttaa fyysisesti. Liikkuminen saatetaankin viedä tasolle, joka on monesti äärimmäistä: kuntosaliharrastus ei ole riittävää, vaan täytyy olla tähtäin. Jollekin se voi olla pelkkä lihasten vahvistuminen, mutta yhä useammalle tavoitteeksi on muodostunut jokin "äärimmäisempi", kuten trendikkäät Bikini Fitness -kilpailut. Juokseminen lenkkipolulla ei riitä, tarvitaan tavoitteeksi maraton tai ainakin puolikas. Tietenkään siinä, että voittaa itsensä ja saavuttaa asettamansa tavoitteet, ei ole mitään väärään.

Vääristyneessä käsityksessä normaalista kuitenkin on, ja nykyään moni asia venytetään äärirajoille tai hifistellään hyvin tarkkarajaiseksi. On vaikea uskoa, että ihmisen kuuluu tavallisessa elämässä esimerkiksi punnita broilerleikkeensä tai jauhelihansa grammalleen tai jättää aina leipä syömättä, kun siinä on runsaasti hiilihydraatteja. Joillekin tietty ruokavalio voi olla tarpeen terveydellisistä syistä, mutta monet ehdottomuudet ovat jonkun toisen luomaa illuusiota siitä, miten pitäisi olla ja elää tai tulla paremmaksi versioksi minästä. Jos itselleen sopivinta elämäntapaa esimerkiksi dieettien suhteen lähtee etsimään, vaihtoehtoja meille ainakin on tarjolla enemmän kuin Painonvartijat.

Olenko paras versio minusta, jos lopetan maitotuotteiden syönnin ja unohdan illanistujaisten juustopöydän? 

Tulenko paremmaksi versioksi minusta, jos ostan kaupasta raejuustoa ja rahkaa ja syön niitä joka päivä yksin ja yhdessä?

Keskustelu parhaimmasta mahdollisesta versiosta itsestään ajautuu helposti siihen, millaista fyysistä ulkomuotoa haetaan tai tavoitellaan. Minä olen tällä hetkellä dieetillä eli rehellisellä suomen kielellä laihdutuskuurilla. Pudotettavia kiloja ei ole montaa, joten projekti ei helpotuksekseni ole valtaisa. Silti ja siksi homman mielekkyys mietityttää:

Jätänkö käymästä mummolassa, jossa isoäitini tarjoaa takuuvarmasti kahvin kanssa pullaa, kakkua ja torttua? Kieltäydynkö niistä, jotta pääsen tavoitteeseeni?

Olenko pudotettujen kesäkilojen jälkeen parempi versio itsestäni? Olenko onnellisempi? 

Olen varmasti, ainakin hetkellisesti silloin, kun saavutan tavoitteeni ja sujahdan juhlamekkooni. Jäytääkö takaraivossani kuitenkin aina ajatus siitä, että ennen lapsia olin vielä siitäkin viitisen kiloa hoikempi? Parempi minä? Hyväksytympi minä? Onnellisempi minä?

Onko parhaalla mahdollisella minällä hyvännäköinen takapuoli farkuissa?

Olenko silloin paras versio minusta, kun olen bikikunnossa tai edes silloin, kun mahdun sujuvasti uuteen juhlamekkooni?

Lienee jo selvää, että vallitseva kulttuuri on jo pitkään ohjaillut meitä ajattelemaan, että parempi versio minusta liittyy enemmänkin siihen, miltä näyttää ja miltä sen jälkeen tuntuu, kuin siihen, miten muuten elämässään voisi olla "parempi" tai ainakin kehittyneempi versio itsestään. Elämäntapakoulutukset ja -oppaat ovat olleet kyllä viime vuosina suositumpia kuin aikaisemmin, mikä kertoo elämän hektisyydestä ja monenlaisesta palapelien osien yhteen sovittamisesta: miten riitän minuna töissäni, miten äitinä tai isänä perheelleni, vaimona tai miehenä aviopuolisolleni, ystävänä, itselleni? Pitääkö minun hidastaa ja jos, niin miten?

Olisiko aiheellista, että Facebookissa suosittujen karkkilakkojen ("en syö herkkuja niin moneen päivään kuin tähän tulee tykkäyksiä vuorokaudessa") sijaan kampanjoisikin itselleen esimerkiksi itsehillintäpäiviä ("en hermostu tai huuda lapsilleni niin moneen päivään kuin tähän tulee tykkäyksiä vuorokaudessa") tai vaikkapa priorisointipäiviä ("en roiku netissä iltaisin, vaan keskityn perheeseeni tai ystäviini")? Jokainen meistä keksii helposti, missä asiassa voisi olla parempi tai mitä kohtaa omissa toimintamalleissaan voisi parantaa. Nyt nämä seikat jäävät autuaasti fyysisten ominaisuuksien varjoon.

Olen alkanut olla entistä varmempi siitä, että paras versio minusta on varmaankin jokin muu kuin kaksi kiloa laihempi.