Perjantaikseni pistelin

Osallistuin tänään leikkimieliseen ja ystävysten väliseen Facebook-runokilpailuun, jonka aiheena on perjantai. Kamut pistivät tulemaan harrasta haikua ja elämäntotuuksia, minä pistin kampoihin ottamalla  soiton sormille ja kääntämällä käyrän polvilleni. Emme tietenkään ole tosissamme toista suohon laulamassa, vaan haaste oli mielestäni ihana osoitus siitä, että jotkut jaksavat ja haluavat lyödä itsensä huvikseen likoon. Olen ylpeä Senjasta ja Hannasta, olette oikeasti ihan mahtavia! Annan teille äidinkielestä kympin.

Alla oleva perjantaista kertova riimittely on täysin kuvitteellinen, huomauttaa toimitus. En ole maanviljelijä, ja lasissani on tänään ravistettua Jaffaa. Jäillä. 

Perjantaikseni pistelen

Runon rustaan ratokseni

perjantaikseni pistelen.

Viisun virkon, sanoiks saatan

perjantain parhaan paljastan.

Mik’ on tunne taaimmainen

viisaus viikon viimeisimmän?

Miks’ mä ootan onnellisna

pitkän päivän päättyväksi?

Mielessäni maiskuttelen

pohdin paljon perjantaita

askelta arjesta auvoon

lempeähän lauantaihin.

Työt on tehty tavalliset

pellot pantu pakettihin

talikot tallin nurkkahan

kuokatkin ovenpielehen.

Perjantaina pyydän luvan

laittaa ladon lukkohon

saranat suuret säppihin

liu’utellen lasketella,

sunnuntaihin sukellella.

Salaisuus on päivän tämän

arjen ankaran päättävän:

vapaahetki vastuhusta

viran velvollisuuksista.

Viinin laitan virtaamahan

juoman julkean juoksemahan

kannun kaadan kurkustani

perjantaipullon pamautan.

Hajaa! Hitatchi!

Judo ja muut itämaiset kamppailulajit ovat aina kiehtoneet minua, eivätkä vähiten sen vuoksi, että yksi lapsuuden suosikkielokuvistani oli karateaiheinen Haastaja. Siinä uudelle paikkakunnalle muuttanut nuorukainen etsii uutta karatesalia ja päätyy monen mutkan kautta opettelemaan uutta tekniikkaa jo edesmenneen mielikuvitustaistelugurun kanssa autotallissaan.

Silloin en ajatellut juonessa olevan mitään kummallista, mutta nyt osaan jo kieltämättä iän tuomalla varmuudella kyseenalaistaa filmin heikot kohdat.

Koska monet itsepuolustuslajit ovat peräisin kaukomailta, suurin piirtein ehkä Japanista ja Kiinasta (kuka noita maita nyt sen kummemmin osaa erotella, samannäköisiä kaikki ja kirjainmerkitkin harvinaisen hankalia), mietin, miten helppo vaikkapa judokisoissa olisi harhauttaa kaveria ja painaa tämä sen jälkeen kanveesiin. Kun tatamilla ensin kiinnittää hetkeksi toisen huomion johonkin muuhun, on kurkipotkulla aidan päältä tai takaperinvoltilla yhdellä jalalla paljon parempi teho. Varsinkin judossa.

Koska kaikissa lajeissa on omat komentonsa, suosittelenkin sanallista silmänkääntötemppua. Ei muuta kuin japanin kieli käyttöön, kyllä se on universaali kamppailulajien kieli.

Vastustajan korvaan voi esimerkiksi kuiskata salaa aishitemasu (minä rakastan sinua). Ihan varmasti menee tyyppi ja hämääntyy muutamaksi sadasosasekunniksi, jolloin ehtii iskeä vyön alle tai vetää siitä. Siinä nimittäin vasta meneekin judoka sekaisin, kun paita tippuu päältä. Ainakin naisten kisoissa, luulisin. Voi myös osoittaa sormella kattoon ja kiljahtaa Fujitsu. Vaihtoehtoisesti myös Toshiba, Sony, Toyota ja Huyndai käyvät oikein hyvin, ja vaihtelu virkistää. Hokkaido, Honshu, Shikoku, Kyushu.

Klassinen yokohama kumahuta toimii erityisesti taistelulajeissa aina.

Kyllä vaan olisi pitänyt alkaa taistelulajien valmentajaksi. Tiesin heti naisten parin oppitunnin mittaista itsepuolustuskurssia käydessäni, että tämä on minun lajini. Kurssilla opetettiin tökkimään silmiin ja harhauttamaan vastustajaa, mutta metodit olivat paljon kuivempia kuin omani. Verbaliikka on tärkeää. Sen tietää hyvä valmentaja.

Uma wa soto de kusa o tabete imasu. Hevonen on ulkona syömässä ruohoa.

Pakkoruåtsi

"Fak juu, hurrikieli", lällättää yläkouluikäinen sälli Ville Rannan sarjakuvassa. Samma på svenska olisikin jo huomattavasti vaikeampi juttu.

Ruotsi on kieli, josta tykkään ihan hirveästi. Ruotsi on myös kieli, jota en ole vielä koskaan puhunut kotimaassani muuta kuin ruotsin tunnilla koulussa tai nyttemmin välituntisin ruotsinopettajan kanssa huvikseni. (Näen säälivät katseenne. Meillä on aika ankeaa opettajienhuoneessa, vaikka syömmekin joka päivä kakkua ja munkkeja ja siinä sitä on pöydässä tårta på tårtaa.) Miten voi olla, että luettuani ruotsia ensin yläasteella 3 vuotta, lukiossa toisen mokoman ja yliopistossa virkamiesruotsit kaupan päälle, en ole kertaakaan joutunut käyttämään sitä kotimaassani? Missä ne suomenruotsalaiset oikein luuraavat? Haluan tutustua. Mennään yhdessä vaikka rapujuhliin tai salkoja pystyttämään.

Itse asiassa valehtelin äsken: yksi suomenruotsalainen tai ehkäpä oikein ruotsinruotsalainen lähestyi minua kerran Helsingissä. Korjaan: Helsingforsissa. Minut pysäytettiin kadulla ja tiedusteltiin reittiä jonnekin, en muista, minne. En tietenkään osannut neuvoa, sillä vain keskusta-alue oli tällaiselle maalaiselle tuttu. En silti mennyt paniikkiin, vaan vaihdoin sujuvasti toiseen kotimaiseen. Jag vet inte, jag är ledsen, förlåt och ursäkta. Hej då!

Ulkomailla eli Ruotsissa olen sentään käyttänyt kieltä enemmänkin: alle kouluikäisenä huusin serkkuni kanssa hotellihuoneen ikkunasta här kommer Pippi Långstrump. Emme silti hypänneet alas. Turkissa puolestaan keskustelin muutama vuosi sitten ruotsalaisten opettajien kanssa. Kyproksella yllätin ruotsalaisen tarjoilijan puhumalla hänen kanssaan, ja lukuisissa rantalomakohteissa olen salakuunnellut naapureitamme heidän tietämättään. Eivätpä naapurit aurinkotuoleillaan aavistaneetkaan, että umpihullu suomalainen finnjävla tajusi lähes kaiken siitä, mitä he keskustelivat. Olof Palmen murhasta ja sen sellaisesta, ovat vissiin tutkimukset vielä hieman kesken.

Allasjumpassa kieli vaihdettiin englantiin, kun olin porukan ainoa suomalainen. En kehdannut huutaa takarivistä, että osaan kyllä ruotsiksi till höger ja vänster ja en gång till allihopa.

Vähän on siis ruotsista ollut minulle hyötyä tähän mennessä, vaikka kielestä niin kovasti pidänkin. Silti: Mistä minä olisin voinut tietää, mitä kristallipallo elämäni kohdalla näyttää? Entä jos olisin lähtenyt opiskelemaan kaksikieliselle seudulle? Entä jos elämäni rakkaus olisi ollut ruotsinkielinen tai vielä pahempaa, ruotsalainen hurri? Mitä, jos ammattini vaatisi ruotsinkielen taitoa? (No, pelasin ilmeisesti tässä asiassa varman päälle.) Ei tiennyt luokkakaverini yläkouluaikoina, että hänestä tulisikin jääkiekon liigavalmentaja. Ei tiennyt kaveri, että Wärtsilän tehtailla Vaasassa hitsatessa tulee paitsi hiki, myös ikävä ruotsintunteja. Ihan suhteellisen paljon näppärämpää on myös saada naapurimaista töitä, jos osaa ruotsia. 

Kun ei sitä elämästä koskaan tiedä. Man vet aldrig. 

Oma orapihlajakruunu

Kuulin kerran sivusta, kun eräs mies kertoi riidastaan naapurissa asuvan äitinsä kanssa. Yhteenotto oli ollut ilmeisesti osittain turhanpäiväinen, mutta läheisestä naapuruus- ja sukulaisuussuhteesta johtuen vähitellen ärhäkäksi kärjistynyt ja väistämätön. Mies oli huutanut äidilleen, että tämä saisi vastedes pitää enemmän huolta omista asioistaan ja painua hyvin nopeasti omalle puolelleen orapihlaja-aitaa ja pysyä siellä!

Mielestäni tuo oli aivan mahtava riita, johon kiteytyy paljon suomalaisuutta:

1) Älä sekaannu muiden asioihin. Ts. pidä huolta vain omista asioistasi.
2) Kunnioita reviiriäni: Rautaa rajalle, muurit kuntoon ja orapihjala-aitaa väliin. Ts. älä sekaannu muiden asioihin ja pidä huolta vain omista asioistasi.

Mikä ihmeen hinku meillä onkin ollut jossain tuolla 70- ja 80-luvuilla kasvattaa talojen väliin piikkipensasta? Äkkiähän se kasvaa ja siitä voi muotoilla vaikka norsun, joten sikäli kiva tietty. Mutta ne viisisenttiset piikit. Mihin niitä kukaan kaipaa, kun harva sieltä aidan läpi nyt ihan oikeasti on salaa tulossa? Kuka haluaa piikkejä nurmikolla kantapäihinsä, kun sinnehän niitä kuitenkin iskeytyy sojottamaan naapurin mentyä leikkaamaan latvat tasaiseksi ja osan oksista tiputtua väärälle puolelle? Varmaan sitä paitsi lykkäsi tahallaan toisten vaivoiksi ne kaikki, se on aina ollut sellainen. Että parempi vaan antaa aidan kasvaa kunnolla siihen väliin!

Elämä Suomessa on usein vähän sellaista kärsimysväritteistä ja -hakuista. On lunta ja pakkasta ja hankeen voi vaikka kuolla, jos on potkutellut yöllä kaverilta kotiinsa, huilannut ylämäessä ja vahingossa nukahtanut. On ollut sotaa ja ryssää ja on jäätynyt koulumatkalla maitopullo reppuun. Karhu on raadellut Alavuden Töysässä ja itsepähän meni metsään sen reviirille, siinähän nyt kärsii nahoissaan, on tuomio lehden keskustelupalstalla. Onni pitää piilottaa. Kerro mieluummin, miten huonosti sinulla menee, niin saat kuulla, miten paljon huonommin keskustelukumppanisi asiat ovat.

Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat. Niinpä. Ja omasta pihasta ilmaiset orjantappurat.

Lukeminen kannattaa aina

Opin lukemaan vasta myöhään ensimmäisen luokan syksyllä, kuten tuolloin useimmin oli tapana. Esikouluja ei ollut vielä kunnolla keksittykään, eikä seurakunnan kerran tai kaksi viikossa kokoontuva kerho ollut ihan sama juttu, vaikka jonkinlainen tehtäväkirja sielläkin oli täytettävänä. Traumoja tosin ehti tuli  siitäkin, sillä muistan, kun meidän piti yhdistää naisille ja miehille kuuluvia esineitä oikeisiin kädenkuviin - siis tyyliin kumman hommaa on imuroiminen ja kumman autoilu. Esineet menivät kyllä oikein, eikä kukaan tädeistä todellakaan kyseenalaistanut sitä, olisivatko kodinkoneet tai matontamppaus sopineet myös miehelle. Tärkeämpää olikin, etten ollut havainnut miehen kynsien olevan hitusen lyhyemmät kuin naisen: niin sitä sitten kumitettiin punaisella vahavärillä piirtämäni viivat pois koko sivulta ja sotkua tuli ja minä olin tehnyt vakavan virheen. Vielä, kun olisin yhdistänyt naisen ja auton, niin siitähän olisi soppa syntynyt.

Siihen maailmanaikaan asiat olivat paljon mustavalkoisempia. Kai me olimme vähän tyhmempiäkin kuin nykylapset, vaikka - totta puhuen - vaikea sitä on uskoa. Joka tapauksessa kaiken sen yhdistelyn ja askartelun jälkeen koulun alkaessa ainoastaan kaksi meidän luokkamme oppilaita osasi lukea. Se ei ole paljon se, kun luokkakoko oli 32.

Oma opettajamme oli sairauslomalla ensimmäiset puoli vuotta, ja jouluun mennessä meillä oli ollut jo kolme sijaista. Siihen nähden oli käsittämätön saavutus, että joka ikinen meistä, silloinen sijaisopettaja mukaan lukien, osasi jo lukea. Sijaisope oli muutenkin eri näppärä, sillä hän oli keksinyt perjantain viimeiselle tunnille viikon kohokohdan: kantelutunnin. Kaikkien tuli kerätä viikon ajalta muistiin välituntien epäkohtia, mikä johti luonnollisesti siihen, että tunnin lopussa kaikki syyttivät toisiaan kilvan jostakin. Minäkin seisoin parhaimman ystäväni kanssa pulpettini vieressä yhden viisiminuuttisen koulun jälkeen, kun emme olleet kuulemma ottaneet eräällä välitunnilla jotakuta mukaan kotileikkiimme.

Kiistän jyrkästi.

Silloin kuitenkin vain seisoin hiljaa, sillä opettajaa pitää totella ja vastaan ei saa sanoa. Tästä katkeroituneena vihaan luonnollisesti tänäkin päivänä kaikki opettajia yli kaiken. Varsinkin sijaisopettajia. En varmasti tee heille kunnon ohjelmaa poissaolojeni ajaksi, pyydän avaamaan jonkin rikkinäisen tiedoston (kun hän on ensin joutunut metsästämään jostain puoli päivää tietokoneeni tunnuksia) ja vihjaan oppilaille, että pulpetit voi aina kääntää vastakkaiseen suuntaan ja esittää, että näin meillä normaalisti. Myös mykkänä voi olla ja esittää tyhmää, ellei satu olemaan luonnostaan. Mykkänä oleminen tosin on yläkouluikäisille aika haasteellista, joten sen kikan paljastan vain parhaimmille.

Vaikka opin lukemaan vasta jouluun mennessä, päästelin ensimmäisen kouluvuoteni aikana menemään 21 kirjaa. Yhtä monta kuin on Viisikkoja. Tykkäsin erityisesti siitä, miten paljon Leo, Dick, Pauli, Anne ja Tim arvostivat hyviä eväitä, mikä näkyi myös lukioaikana penkkaribanderollissamme: "Parhaat eväät ratkaisee!" Aika törkeää tosin, että lauseessa oli noinkin räikeä kirjoitusvirhe. En todellakaan kirjoittanut sitä.

Kiistän vielä jyrkemmin.

Nykyään ollaan huolissaan siitä, ettei nykynuoriso lue, vaan mieluummin pelaa ja turmiolle joutuu. Mitä kirjasarjaa te suosittelisitte yläkouluikäisille? Mikä uppoaisi sekä tytöille että pojille? (Me luimme aikoinaan Sokerihiiren, jonkun Musta ori -kirjan, Hemingwayta ja jotain ihan kauheaa ja tietenkin siten myös traumatisoivaa. Miten opettajat osaavatkin valita aina jotain ankeaa ja tylsää luettavaa?) Muutama hyvä ehdotus minulla on itsellänikin, ei suinkaan ankea tai tylsä, sillä suurin piirtein olen kartalla suosikeista, haasteista ja kiinnostuksen kohteista - mutta kokemuksia kentältä, pliis ynnä pliide: mitä te suosittelisitte, jos saisitte päättää määrärahojen käyttämisestä?

Ei sillä tietenkään, että niitä olisi.

Elämäni aakkoset

Seitsemäsluokkalaiset oppilaani kirjoittivat viime viikolla elämänsä aakkoset, ja osa suoriutui vaikeimmista vierasperäisistä kirjaimistakin oikein mallikkaasti. F niin kuin finnit kuvastivat hyvin aikaa samoin kuin R:n kohdalla äiti ragee, vaikka ihan monessa vihkossa ei hirveän syvällisiin sanomiin vielä päästykään.

Millaiset ovat sinun aakkosesi?

Elämäni aakkoset

A Ainekirjoitus. Mikään ei voi olla kovin paljon jännempää kuin se, että löytää vanhat kouluaineensa ja uskaltautuu niitä lukemaan. Kuinka traaginen olikaan kesäkissan kohtalo (kuoli pois, lumihankeen jäätyi) tai kuinka kesäleirillä oltiin perillä vasta ensimmäisen konseptipaperillisen jälkeen - ja vielä oli koko viikko käsittelemättä. Kun sain taikasauvan -kirjoitelma oli täynnä tärkeitä unelmia, olisinko toivonut kauheasti karkkia ja vähän maailmanrauhaakin, ja eräs hurja hirviöaine oli pelkkää unta ja päättyi herätyskellon soittoon. Luulin olleeni maailman ensimmäinen, joka ratkaisun keksi, ja siitä niin ylpeä, että loukkaannuin verisesti opettajalle ja hänen raksit lopetuskappaleen ylle piirtäneelle punakynälleen.

Adam Lambert. Laulaisi Väinämöisenkin suohon.

B Born to be wild. Kaikkea muuta kuin minä. Minä en ole villi kuin unissani, ja hulluin päähänpistoni on varmaankin ollut jotain luokkaa en mene liikuntatunnilla hiihtämään. Silloinkin olin juuri toipunut angiinasta, enkä olisi saanutkaan vielä lähteä sadan asteen pakkaseen lykkimään. Tein jumppasalissa joitain opettajan antamia tehtäviä ja olin muiden puolesta katkera siitä, että poikien ei tarvinnut moisella kelillä hiihtää.

Blyton, Enid. Minulle oli suuri järkytys ymmärtää myöhemmällä iällä, että Enid oli nainen. Se tosin selitti kaikki ne eväät.

C Celsius-asteiden kuuluisi näyttää ympäri vuoden yli kymmentä. Minä tarvitsen lämpöä. Esi-isissämme on ollut jotain pahasti vialla, kun ovat tänne kurvanneet. Ja jääneet, vielä hullumpaa. 

Colosseum on myös aina ollut minulle jonkin sortin pakkomielle, eikä yhtään vähempää Russell Crowen vuoksi. 

D Olin yläasteella D-luokalla. Muistan, kun istuin ikkunarivissä historian tunnilla ja ajattelin, etten varmaan koko kolmen vuoden aikana tule koskaan kuulemaan, mitä opettaja sanoo. Tämäpä menikin ja kosti meille (kiitos, pojat!) kysymällä kokeessa, mistä hänen tunnilla lukemansa tarina oli kertonut. Minulla ei ollut aavistustakaan. Meillä ei kenelläkään ollut aavistustakaan. Päähenkilö oli intiaani, mutta sillä ei kovin pitkälle pötkinyt, varmaan reservaatissakaan.

E Etanat. Herkkua. Maistoin niitä ensimmäisen kerran Tukholmassa vuonna -99. Viime vuosituhannella. Eipä siitä aiheesta enempää.

F Folio. Näppärää paperia vaikka mihin tarkoitukseen. Meidän piti yliopistossa tehdä pedegogisista opinnoistamme portfoolio, kuten eräs opettajistamme sitä venyttäen kutsui. Jossain vaiheessa sitä fooliota alkoi pursuta niin rankasti korvista, että askartelin kansiooni otsikon (portfolio kapiteelein) kiiltävästä foliopaperista. Se oli kannanotto. Kuten sanoin, born to be wild.

Lisähuomautus: En ole tarvinnut portfoliotani kertaakaan missään, eikä sitä missään kyllä enää olekaan.

G Geronimo. Tämä oli varmaankin se intiaani, josta hissanope harmaissaan luki. Mene ja tiedä, kun samalla pojat vetivät ompelulankaan nenäänsä, kaivoivat sen suun puolelta pois ja vetivät ulos.

H Huumori. Jos elämässä ei olisi hauskoja juttuja, elämässä ei olisi hauskoja juttuja, ja olisi hyvin ikävää sellainen elo.

I Illanistujaiset. Varsinkin ex tempore -illanvietot potkukelkalla paikalle suihkien ja yövaatteet toppavaatteiden alta paljastuen saavat suuren ilon läikähtämään sydämessäni. 

J Jos olisin poika, minusta olisi tullut Johannes.

Järjestelmällisyys. Tykkään siitä, että asioilla on suurin piirtein paikkansa ja että ne asiat pysyvät siellä. Tein juuri miehelle tarrataulukon siitä, että hän osaisi laittaa kahvikuppinsa astianpesukoneeseen. Kaikille se ei ole yhtä helppoa. 

K Koti. Pitäisi vaihtaa parit verhot ja sitä ennen ompeluttaa ne jollakin. Uutta kangastakin saapui juuri Britanniasta. Sieltä ostetaan, mistä halvimmalla saadaan.

L Lapset. Maailman tärkeimpiä, maailman rasittavimpia, maailman hassuimpia ja raivostuttavimpia. Niin kuin meistä jokainen, mutta vielä vähän enemmän.

Loma on ihmisen parasta aikaa heti elämän jälkeen, siitä ei pääse mihinkään. Toiset odottavat arkea ja sen tuomia rytmejä, mutta kyllä minä paljon mieluummin hengailen lomatunnelmissa ja yövaatteissa puoleenpäivään, vaikka sitten Mallorcalla tai Veneskoskella.

Lukeminen on mahtavaa, ja sitä toivoisi ehtivänsä tehdä enemmän. Aiemmin luin järkevästi yhtä kirjaa kerrallaan, mutta nyt jotain on tapahtunut ja minulla saattaa olla useampikin kirja samanaikaisesti kesken. Tämä ei nyt kyllä kerro hyvää tulevaisuudestani.

M Kaksi suurta elämäni unelmaa alkaa M-kirjaimella. Toinen on mökki ja toinen on maailmanympärysmatka. Jonain päivänä molemmat. 

N Neumann. Dingo oli jotain valtavan suurta, vaikka olinkin silloin liian pieni muuta kuin kuuntelemaan bändiä kasetilta. Kaikkia sanoja en ymmärtänyt vuosikausiin, kuten spiidistä tinneriin, joita en kumpaakaan osaisi vetää vieläkään. 

O O on minulle muotona vieras. Olen aina piirrellyt paperillekin ennemmin kuutioita ja suoria viivoja kuin ympyröitä. Minulla on iso ja pyöreä pää, joten ehkä se johtuu siitä.

Opettajuus. Tykkään ammatistani, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Mutta ihan vain lomien takia.

P Entinen sukunimeni alkoi p-kirjaimella. Joskus vieläkin meinaan sanoa sen vahingossa puhelimessa, kun joku vastaa ja sanoo ensin oman koko nimensä. Jokin aivoissani ei ole toipunut tapahtuneesta muutoksesta, vaikka nykyinen sukunimeni onkin oikein mukava.

Q Quupperin testi. (Tiedän kyllä, että sitä ei kirjoiteta q:lla vaan k:lla. Kuupperi.) En ole koskaan juossut, ja jos se minusta kiinni on, en tule kovin nopeasti juoksemaankaan. Johonkin kahdentoista minuutin pintaan ehkä.

R Rakkaus. Tärkeintähän se on, ihan kaikesta.

S Sohvatyynyt. Suuri intohimoni. Niitä on tällä hetkellä jo reippaasti yli 50. Olen ihan terve.

Savunhaju. Parasta. Ei ollut äidin mielestä, kun kotiuduin partioleireiltä ja kaaduin suoraan sänkyyn nukkumaan. Savunmakuisesta Kippari-juustosta sen sijaan en voi pitää. Se oli alakoulussa lähes ainoa ruokailuun liittyvä kauhuni. Ei sekään kyllä ollut kivaa, kun vierustoveri oksensi antoi ylen makaronilaatikkonsa takaisin lautaselle ja opettaja pakotti hänet silti syömään kaikki.

T Tauski. Sinä vain. Lastenkin mielestä Tauski on jotain suurta, kiitos tv-ohjelmien viittausten. Kun kerran näytin heille Tauskin kuvaa lehdestä, he luulivat minun huijaavan.

U Unissani osaan mitä vain, jopa kolmois-axelin ja lutzin, etuperin ja takaperin, vinottain ja vaakana. Toivoisin katkeamatonta unta, jota ei mikään häiritsisi, edes pissahätä.

V Vitutus. "Vitutus on suurin suomalainen voimavara", on Outi Popp aika osuvasti sanonut. Mietin vain, että onko se sittenkin suurin suomalainen, valjastamaton voimavara. 

W W:llä merkittiin Mikael Agricolan aikaan uu:ta. Se Wsi Testamenti. Agricola oli kova jätkä. Melkein yhtä kova kuin Lönnrot, josta juuri kerroin ysiluokkalaisille. Elias se meni ja käyskenteli yhtä pitkän matkan kuin olisi Helsingistä Etelänavalle. Sillä lailla ennen vanhaan.

X X-hyppy. Teen niitä joka päivä. En tee. 

Y Ylenanto. Ei saa kirjoittaa oksentaa, pitää kirjoittaa antaa ylen. Tämän viisauden jakoi yläasteen äidinkielenopettajani. Kiva olla ylenantotaudissa.

Ystävät tulevatkin mukavasti y:n kohdalla tärkeysjärjestyksessä heti ylen antamisen jälkeen. Kyllä kamuja kannattaa muutama olla, voi saada joskus tekstiviestejäkin.

Z Zzz. Lapsena tyhmää, aikuisena ihanaa. Ellei ole loma, lauantaiaamu on viikon paras aamu.

Å Å kuuluu toiseen henkiseen kotikieleeni eli ruotsiin. En osaa ruotsia oikeasti, mutta kuvittelen olevani siinä tosi hyvä ja harjoitutan kieltä puhumalla välituntisin mitä sattuu koulumme ruotsinopettajalle. Lukiosta muistan erityisesti niinkin tärkeän ilmaisun kuin kuta iväg, pinkaista matkaan. 

Ä Äidinkieli. Erikoisalaani heti suklaansyönnin jälkeen. Äidinkieli on maailman tärkein kieli.

Ö Ö-mappiin päätyy tämäkin. 

Ihan hanurista

Viime vuoden lokakuussa kirjoitin tiukkaa asiaa takapuolesta. Meillä on luonnollisesti jokaisella sellainen, tiukka tai tiukahko, melkein tai lähestulkoon tiukka. No, ehkä tiukkuuteen pyrkivä noin niin kuin ajatuksen tasolla heti ensi maanantaista lähtien. Yleisurheilun MM-kisojen ollessa käynnissä ovatkin katseet jälleen tiukasti (hehe) hanurissa: Sitä vain emme olisi olettaneet, että naispikajuoksijoilla on läskiperse. Iltalehden toimittajan Juha Jaakkosen mielestä nimittäin on. Kun juoksee satasen alle 11 sekuntiin, niin tokihan siinä on vähän ylimääräistä kropassa ja rasvaprosenttia väärässä paikassa, on aina ollut. FFFifi kirjoittaa asiasta hauskasti ja osuvasti blogissaan ja ihmettelee, mikä on suomalainen  neuvomaan maailman huippujuoksijoita ja -valmentajia satasen juoksussa.

Niin, kyllä meidät vaikka avantouinnissa tai karhunmetsästyksessä otettaisiin enemmän tosissaan, kun yhteisellä vinkkikipolla oltaisiin.

Jännää muuten, että miesjuoksijoilla ei ole liian lihavaa takapuolta. Mikä juuri niissä naisten takamuksissa aina on vialla? Tahdon ehdottomasti analyysikuvan myös miesten satasen lähtörivistöstä.

Mutta näin pohdin asiaa maallikon kannalta jo viime vuonna, kertaus on opintojen äiti:

Törmäsin tuossa pyllyasioihin, eikä ollut ensimmäinen kerta. Nettiartikkeli Peppu pyöreäksi - opas täydelliseen takamukseen kertoo meille kaikille, miten ihannetilaan pääsee. Ihanne on siis tietynlainen takapuoli: ei littana, ei roikkuva, ei tavallinen, vaan hyppyri, josta jopa Matti Nykänen ja Jens Weissflog voisivat vielä liidellä parisataa metriä silmät sidottuina ja sukset ristissä, ehkä jopa takaperin. Kyllä se vähän niin on, että jos persaus ei ole pyöreä ja terhakas, elämässä on kaikenlaista vialla ja joku voi luoda vaikka ihan säälivän katseen. Sitä paitsi tiedoksenne, että palloperse on seksikäs, ja seksi on asia, jota ilman tämä maapallo ei pärjää hetkeäkään.

Olet sitä, miltä takapuolesi näyttää.

Lihastohtorin artikkelista huokuu ammattitaito ja asiat on esitetty vakuuttavasti - ja mikä parasta, se on kirjoitettu pieni pilke silmäkulmassa. Kuitenkin lähtökohta, että täydellisen perseen pitäisi olla pyöreä, pistää tällaisen maallikon ärsyyntymään. Eikö ole jonkin sortin pakkomielle, että elämä pyörii takapuolen ympärillä: tulevat niskatkin kipeäksi siitä ympäri hyörimisestä ja menee kauheasti rahaa hierojalle. Lihastohtori lähestyy toki asiaa terveellisesti saliharjoittelun kautta ja neuvoo, "miten kehittää näyttävä hyppyrimäkiprofiilin sisältävä lihaksikas takamus oikeanlaisella harjoittelulla ilman plastiikkakirurgiahömpötyksiä". Niin. Kaiken lähtökohtahan on se, että ihmisellä kuuluu olla hyppyrimäen näköinen perse. Tahtoisin kyllä hieman erittelyä siitä, puhutaanko K90-mäestä vai kenties liitomäestä. Olisi kauheaa, jos pönkisi painoja reisi piukeana ja saisikin vääränmallisen mäen, vaikka jonkin Lahden hyppyrimäen, kun tähtäisi Bischofshofenin Paul-Ausserleitner-Schanze-mäkeen. Vaikka pahintahan on, ellei treenaa takapuoltaan ollenkaan: ahterisi kertoo elämästäsi totuuden. Ei niillä muilla arvoilla niin väliä olekaan. Sitä paitsi jos sattuu tykkäämään lenkkeilystä (sellaisiakin ihmisiä kuulemani mukaan on), se pilaa perseen ja sitä myötä elämän.

Voi perse. Perse, perse, perse.

Koska asia on vakava ja painaa varmasti meidän kaikkien selkäperseisten ja alemmuuskompleksisten mieltä kovasti, haluan muistaa kaikkia iloisella ja takapuolihenkisellä rallilla. Mietitään nyt tänään oikein kovasti hanureitamme, jotka epäilemättä ovat vääränlaisia.

Miksei lentokone tipu jne.

Katselin viime keväänä tai joskus menneisyydessä Hyvät ja huonot uutiset -ohjelmaa, jossa tuli puheeksi lentokoneiden pysyminen ilmassa. Naispanelisti pohti, miten on oikeastaan aika käsittämätöntä, että siellä se vain pysyy ja liitää ja kyllä vain aina jännittää, koska tipahdetaan. Juontaja Hyppönen alkoi siinä tomerana selittää kaikenlaista turvallisuudesta, siivistä, nosteesta ja sen sellaisista tuiki tärkeistä, yleissivistykseen kuuluvista fysiikan laieista, mutta nainen pysyi pää kenossa ja herttaisen yksimielisenä itsensä kanssa siitä, että eipä kuule voi ymmärtää. Että ihan turhaan selität, en tajua.

Minä niin nyökyttelin sohvalla. Hyppönen aloitti alusta ja yritti selittää selvemmin. Nainen hymyili, katsoi silmiin ja sanoi, että ihan sama, mitä tämä siinä selittää, sillä ei vain voi pysyä ilmassa tuollainen kuin taikavoimin.

Sama on kuulkaa laivojen kanssa. On se nyt kumma, ettei muka uppoa pohjaan. Tai miten kulkeutuu muka ääni puhelimenluurista toiseen lankaa pitkin - ja vielä käsittämättömämpää, ilman lankaa. Siinä on aivan turha alkaa selittää mitään satelliiteista ja ykkösistä ja nollista ja koodaamisesta, sillä kamoon: jos minä puhun kotipihallani puhelimeen, piruuttani vielä kuiskaten, niin ääni ei vain voi kuulua Kiinaan asti tai Paraguaihin. Ensiksi mainittuun on järjen mukaan helpompi kaivaa lapiolla, Paraguaista en ole varma.

Tekstiviesti on jotenkin käsitettävämpi juttu, sillä kun oikein kuvittelee, kirjainten voi melkein nähdä siirtyvän lentämällä paikasta toiseen. Kun on niitä nostejuttuja ja kaikkia.

Mutta entäs jokin mikroaaltouuni sitten? Aaltoja tulee jostain uunin katosta, ja sitten ne lämmittävät juustovoileivän, mutta kananmunaa pitää varoa, sillä se räjähtää, ja voipaketin folio syttyy palamaan samantien. Mitä ihmettä? Olen vieläkin vakuuttunut, että syöpä niistä tulee meille kaikille ja kaataa hautaan ja että koko mikroaaltouuni on ollut siten hirvittävä virhe.

Kun olin alakouluikäinen, meille ostettiin suvun ensimmäinen mikro. Silloin luulin sitä vielä mikroautouuniksi, mutta onneksi jossain vaiheessa tajusin ja säästyin useammilta häpeällisiltä tilanteilta. No, koko suku tuli kuitenkin illalla katsomaan, kun lämmitimme mukissa vettä. Ja jälleen yksi Jumalan ihme, vesi mukissa kuumeni! Alle minuutissa!

Eilen törmäsin hyvin arkipäiväiseen, mutta hankalahkoon asiaan. Lapset pohtivat, miksi mustissa vaatteissa on auringonpaisteella kuumempaa kuin vaikkapa keltaisissa. Niinpä. Mistä ne auringonsäteet muka tietävät, että hei, tässäpä on nyt mustaa kangasta, poltetaan tähän kohtaan menemään oikein kunnolla ja että siitäs saa, ihmispolo. Että tuossa vieressä on samaa kangasta, mutta valkoisena, ei osuta siihen yhtä lujaa.

En sitten alkanut selittää asiaa pohtiville lapsille mitään, sillä en jaksanut. Olisin toki tiennyt.

Kontaktimuovihelvetti

On se koulujen alku ihanaa aikaa ja tuikesilmää täynnä, joka keittiössäkin iltaisin, kun äidit valjastetaan päällystämään alakouluikäisten ja välillä varmasti vähän vanhempienkin, pilalle paapottujen lasten oppikirjoja. Onhan sitä nyt raskaampaakin puuhaa keksitty, on toki ja pois valitus minusta, mutta jos miehet muovittaisivat yhtä paljon kuin naiset, homma olisi hoidettu pois aikajärjestyksestä jo ajat sitten:

a) Kirjat tehtäisiin kalliilla ja kunnolla, ja ne kestäisivät kauemmin kuin hätäisen lukuvuoden tai puolet.
b) Koululaitos saisi enemmän rahaa kirjojen hankkimiseen.
c) Oppilaat tekisivät puukäsitöissä harjoitustyönä vanerikannet ja naulaisivat siihen jonkin kivan kuvion. Vaihtoehtoisesti melkein mitä vain voi myös hitsata.
d) Kirjoja ei käytettäisi ollenkaan, sillä mitäs niillä tekee.
e) Muovitus ulkoistettaisiin jollekin järjestölle.
f) Muovitus ulkoistettaisiin vaimolle.

Ai niin, mutta viimeksi mainitussa tilanteessahan nyt ollaan muutenkin. Kirjojen päällystäminen on akkojen hommaa. Melkein voisi sikariksi pistää, jos uskaltaisi, kun vierestä katselee rouvan aherrusta: Kun kuuluu huuto, tulee kupla takakanteen. Kun kuuluu kovempi huuto, etukanteen. Kun vimmastutaan, ettei ikinä enää päällystetä yhtään kirjaa ja että itse saa lapsi homman hoitaa, sen on koulukin ja tämä ei ole mikään hotelli tai palvelutalo, on kirja ja elämä pilalla, vaikka kupruja olisi yrittänyt hinkata viivottimella suoraksi tai puhkoa hätäpäissään nuppineulalla ojoon. Vähemmästäkin masentaa ja loppuu koulumyönteisyys.

Illemmalla muovinroippeita löytyy housuntakamuksesta ja kantapäästä, ja yksi leikattu kulma on tarttunut niin lujaa pöytälevyyn, että se pitää rullata irti juustohöylällä. Oikeastaan syksyisin pitäisikin varoitella paitsi keltanokista liikenteessä myös ärtyneistä äideistä kaupan kontaktimuovihyllyllä.

Minulla olisi kontaktimuovien kanssa pelleilyyn ja nimenomaan sen lopettamiseen mahdottoman hyvä ehdotus. Herra EU, et mitenkään viitsisi kuunnella siellä takapulpetissa? Ennen muinoin oli olemassa vihkojen muovisia suojakansia - ja on niitä vieläkin, minä tiedän, sillä kurkistin kansliassa toimistotarvikeluetteloon. Näppäriä olivat sellaiset, ja minulla oli ala-asteella punainen ja vihreä, olisiko ollut keltainenkin suojus, ja vihko se vain sujautettiin parissa sekunnissa kansiinsa. (Sen jälkeen siihen tietenkin liimattiin uskottava määrä kimalle- tai samettitarroja tai kirjoitettiin mustalla tussilla WASP.)

Herra EU, hullumpaakin olet määrännyt kuin samankokoiset, universaalit oppikirjat. Pistä pannen direktiivi, jotta samankokoinen olkoon niin matematiikan kuin äidinkielenkin kirja, Johdatus uskontoon ja ydinfysiikkaan. Minä lupaan alkaa valmistaa kirjoihin irrotettavia ja vaihdettavia muovikansia. En tiedä vielä, miten, mutta aina niitä uinuvia koneita jostain tehtaannurkasta löytyy.

Minä niin tiedän, että äidit kautta maailman tukisivat minua tässä joka syksy.

Kurkistus sisimpääni

Täti-ihminen on reipas ja haluaa minun vastaavan kaikenlaisiin tärkeisiin kysymyksiin, mutta minäpä en tunnetusti ole mikään helppo tapaus. Olen ottanut kunnia-asiakseni olla sen verran punk, etten koskaan ainakaan osoita haasteita eteenpäin, sillä kapina se on pienikin kapina ja on aivan sama, onko mitään syytä kapinoida. Mielellänihän minä tietenkin teille kaikkea kertoilen, sillä minut on opetettu vastaamaan, kun kysytään. Se on sellainen maailman sääntö. On myös kiva jutella itsestään, mikä nyt sekin on yksi tyypillinen lainalaisuus. Kiitos siis, Täti. Tulin iloiseksi.

1. Mikä on mieluisinta kesäpuuhaa?
Ärsyttää heti koko ensimmäinen kysymys, koska kesä on jo loppunut. Ohi on. Sen tietää siitä, että pitää laittaa reppu selkään ja lähteä kouluun ja varoa ekaluokkalaisia ja mopoautoja matkallansa. En vastaa siis mitään. Teroitan lyijykynän, kun lyijytäytekynäkin on mennyt ja hukkunut jonnekin kesän aikana. Järveen tai mereen, en tiedä vielä.

2. Mikä tekee kodista kesäkodin?
Syystyynythän nyt pitää vaihtaa ja musta matto.

3. Dekkari vai chick lit?
Kanaa otan. Akat yleensä ottavat, vaikka kuinka selaavat ruokalistaa edestakaisin.

4. Millainen on unelmiesi kesäloma?
Mistä noita nyt piisaa? Enää yhdeksän ja puoli viikkoa syyslomaan.

5. Tämän kesän kohokohta?
No okei, antaudun. 10-vuotishääpäivähän se oli kaikkine superromanttisine juttuineen, joita miehillä on usein tapana vapaaehtoisesti järjestää. Seuraavaan on taas aikaa, jos oikein osaan äkkiseltään laskea, niin jotakuinkin kymmenen vuotta.

6. Tämän kesän suosikkiasusi?
Mekko. Kaikenlaiset mekot.

7. Missä kesätapahtumissa olet käynyt?
Postilaatikolla ja rantasaunassa ja markkinoilla ja konsertissa ja kesäteatterissa ja tosi useasti myös neljällä jääkaapilla.

8. Oletko kesä- vai talvi-ihminen?
En ollenkaan ymmärrä talvi-ihmisiä. Voisivat muuttaa vaikka Suomeen.

9. Yksi asia, joka tekee kesästä kesän?
Aurinko on luultavasti se tärkein tekijä noin niin kuin vaikka miltä kantilta katsoo.

10. Kaunein kesäruno?
Kevät tuli
lumi suli
puro sanoi
puli puli.


Eikä tässä vielä kaikki! Lisää!

1. Paras kirjasitaatti tai lentävä lause?
"Ruotsissa pyörien soittokellojen ääni on iloisen keskusteleva, Suomessa sama kello käskee jalankulkijaa painumaan vittuun hortoilemasta siinä pyörätiellä." (Miika Nousiainen, Vadelmavenepakolainen.)

Naurattaa joka kerta.

"Opettaja on kaunis, sekä hyvin ystävällinen sekä-että pitää oppilaistaan." (Eräs oppilasta vuodelta 2011 lainaten.)

Tässä on sekä-että kauneutta, ja totuutta.

2. Huonoin kosmetiikkatuote, jota olet kokeillut ja jota kehotat kaikkia välttämään?
Selluliittigeeli. Ei lähde.

3. Minkä vaatteen tai asusteen tai kengät olet ostanut viimeksi?
Rannekorun Roomasta. Tosi aito.

4. Turhamaisuusasteesi?
Tosi korkea. En mene postilaatikkoa pitemmälle yövaatteissa.

5. Paras jalkarasva?
Hätätapauksessa kuiviin kantapäihin voi varmaankin laittaa vaikka voita. Kapina kuin kapina, rasva kuin rasva. Mutta ei margariinia, se on pahaa.

6. Erikoisin paheesi?
Ava-kanava ma - to klo 22 - 23 ja Remontoijat.

7. Paras lastenohjelma?
Vanha Peppi Pitkätossu -tv-sarja.

8. Kumpi on tärkeämpi keksintö, modernit kuukautissuojat (tamponit, ohuet terveyssiteet, kuukuppi vai pyykkikone?
Minua hieman loukkaa pyykkikoneen puolesta, ettei sitä ole ollenkaan tarkemmin eritelty sulkuihin niin kuin moderneja kuukautissuojia. Siksi valitsen pyykkikoneen.

9. Girls vai kulttuuri- tai tiededokumentti?
Enää pitäisi tietää, mikä on Girls.

10. Naiseuden/naisellisuuden korostaminen vai häivyttäminen?
Kun on irtoripset, näyttää oksennustaudissakin kauniilta ja paranee paljon nopeammin.

11. Milloin viimeksi kävit hammaslääkärissä/suuhygienistillä?
Kutsu käy automaattisesti vuosittain. Reikiä on nolla.


Eikä tämä vielä tässä! Iloksenne voin todeta, että lisää paljastuksia on luvassa ja vielä samalla hinnalla.

1. Oletko yksinäinen tänään?
En ollenkaan. Tunti vielä, ja Remontoijat-ohjelma alkaa.

2. Kuinka syvää on rakkautesi?
Kuin Lapuanjoki.

3. Kuka päästi koirat ulos?
Naapuri. Yksi kissakin tuossa on maannut portailla vaivoiksi asti.

4. Mistä tunnet sä ystävän?
Meri sen selvittää.

5. Onko tämä tosielämää vai onko tämä fantasiaa?
Pelkkää faktaa nyt, kun koulu alkaa.

6. Olemmeko ihmisiä vai olemmeko tanssijoita?
Jotkut ihmiset tanssivat peppunsa pieneksi, minä en ole onnistunut.

7. Kuka haluaa elää ikuisesti?
James Bond, mutta veikkaan hänenkin jossain vaiheessa kyllästyvän ainaiseen pakoon ja lasketteluun vuoristossa.

8. Miten voimme nukkua, kun sänkymme ovat tulessa?
Paha on sellainen tilanne nukkumisen kannalta.

9. Miksi minä en voi olla sinä?
Kai siinä jotain siittämisellä ja geeneillä on tekemistä.

10. Oletko koskaan nähnyt sadetta aurinkoisena päivänä?
Olemme, minä ja ystäväni Mikko Alatalo.

Elämän kannalta

Yläkoulu se on vekkuli paikka. Kun astuu ovesta sisään, voi nopeasti aistia jännittävän ja jossain määrin hämmentävänkin ristiriidan: porukka makaa laiskana käytävillä tai valuu penkeillä, mutta silti sopiva säpinä on aina taattu, aamullakin. Käytävän penkillä voi istua apaattisena ja haluttomana, kirota aikaista aamuherätystä, ensimmäisen tunnin äidinkielen lauseenjäsennyskertausta, matematiikan geometrian koetta tai biologian pöllönhuutoja. Voisiko keskipäivän hiihtolenkki vähempää kiinnostaa? Tai uskontotunnin esitelmä? (Jonka takia niin väsyttääkin, sillä hullu on se, joka mitään etuajassa palauttaa tai suunnittelee, kun viimeisenä yönä on aikaa monta tuntia.) Mormonit, moraalit, moreenit ja  molekyylit – kuka niistä selvillä pysyy?

Epäolennaista noin niin kuin elämän kannalta. Kamoon.

Nopeasti, siellä maassakin, on kuitenkin havaittavissa jo kovasti touhua: Santulla on uusi mopo (Derbi), pitää kopioida ruotsin tehtävät (heja) ja nyt se ope jo tulee (joisi nyt vielä lisää kahvia). Hei, Jesse lintsaa, soita sille! Eikö se tajua, että pian tulee taas kakea? Missä on vihkoni, lainaa ope kynää! Etkö ole muka korjannut meidän eilisiä kokeitamme? Mikset ole? Ei kai me nyt taas kirjoiteta jotain ainetta? Mä en ainakaan kirjoita! Miksi pitää? Ei kiinnosta. En mä osaa. No et tule neuvomaan. Mitä tänään on ruokana, ei kai vain puuroa? Olisipa pyttipannua, se on parasta, ei kun pinaattilätyt.

Päivän kuluessa opitaan paljon uutta ja erityisesti kerrataan vanhaa, sillä on kovin haastavaa muistaa, mikä on välituntialue (kerrataanpa vielä), mihin riisutaan takit (naulakkoon), minkä ikäisenä saa polttaa tupakkaa (ei saa), miten pulpetissa istutaan (katse eteenpäin), mikä on työrauha (välillä en tiedä) ja miten se annetaan vai annetaanko. Sitä paitsi kiroilen jos huvittaa, saatana, enkä varmasti pysähdy kuuntelemaan. Minä menen nyt! Tiedän oikeuteni, älä koske minuun. Äläkä korota ääntä, sinunhan pitää olla minulle esimerkkinä.

Kaikesta levottomuudesta ja reppujen paiskinnasta huolimatta suurin osa yläkoulun sakista on hellyyttävää. Ihan oikeasti. Nuoret ovat pieniä isoja, joilla on kova ääni ja paljon asiaa. Tarpeeksi tarkasti kun kuuntelee, myös pieni ääni - mutta paljon asiaa. Välillä niin paljon, että välituntirajoja rikkomaan pitää suorastaan ajaa, kun tyypit notkuvat luokassa seurustelemassa, vaikka juuri niitä piti sinne muka väkisin ohjata. Mikä kännykkä sulla ope on? Katsotaanko ensi tunnilla Muumeja? Katsottaisiin nyt! Miksei katsota? Koska sitten katsotaan? Joonas ja Jenni muuten hinkkas toisiaan vessankopissa, tiesittekö? Hei, me käytiin, kuule, eilen hevosilla maastossa, enkä mä sen takia ehtinyt tehdä kunnolla läksyjä, kun meni niin myöhään ja sitten mä luin sängyssä kirjaa ja mun kaverilta tuli vielä viesti, kun se kysyi, mennäänkö huomennakin. Moneltako sä  meet, ope, tavallisesti nukkumaan? (Nimet muutettu, myös open.) Pian sitä sitten taas avataankin luokan ovea uudelle porukalle, joka välillä opiskelee ja oppii, välillä ”vain keskustelee” ja oppii tietämättään. Pukee ylleen näytelmävaatteita ja esiintyy luokan edessä edes tajuamatta tekevänsä itse asiassa jotain hyvin tärkeää. Laskee prosenttilaskuja, tuleva kaupanmyyjä, tai vihaa kemiaa, kosmetologintaimi. Niin iso, niin pieni. Auki ja kiinni yhtä aikaa.

Opettajan ihan paras hetki on se, kun näkee lampun syttyvän tai kuulee oivallushuudon. Hei, nyt mä tajusin! On tulevaisuudessa toivoa. Sitä notkuu käytävillä jatkuvasti. Meitäkin ne lykkäävät sairaalaan käytävillä, syöttävät vanhainkodissa ja muistelevat – hyvällä tai pahalla. Se kannattaa opettajankin pitää mielessä: se, miten oppilaisiinsa suhtautuu, voi olla verrannollinen siihen, miten entistä opettajaa joskus palvelutalossa kohdellaan.

Aika olennaista, noin niin kuin elämän kannalta.

Ruutuässäilyä

Muistatteko Ruutuässä-ohjelman? (Oiva nimi, pisteet siitä. Muuttivat sen paremmaksi alkuperäisen Ruutuysin jälkeen.) Siitä on toki aikaa jo noin sata vuotta, joten en minäkään oikeasti voi muistaa, enhän ollut edes syntynyt silloin. Videoilta olen mummolassa katsonut, niin kuin moni muukin teistä nuorista. No, Pulkkisen Jorma se siellä otti puheluita vastaan ja paljasti kuvasta ruudun kerrallaan. Mitä nopeammin kuvan idean sai selville, sitä parempi oli palkinto. Jos nyt siihen aikaan mitään palkintoja jaettiin edes, hyvä mieli onnistumisesta riitti ja pääsy televisioon edes äänenä langan päästä, ja terveisiä sai lähettää niin paljon kuin kerkisi.

Matkustinpa tässä muutama päivä sitten pitkin maailmaa, laukussani oli leipää ja piimää vaan ja törmäsin Ruutuässän kaltaiseen kuva-arvoitukseen. Kuvassa on lentokoneen tuolinselkämyksen lokerotasku, jossa on turvaohjeita ja muuta tärkeää vaikkapa nyt maahansyöksyn tai vuoreen törmäämisen varalta. Lokerossa on aukko. Aukosta näkyi mainos. 

Hei, Jorma Pulkkinen. Minä todellakin näen kuvassa etumuksen ja takamuksen. Mitä voitan tai paljonko? Terveisiä kaikille tutuille!

*   *   *
Kello on jo kymmenen, ja nukkumaanmenoaikanne on mennyt jo ajat sitten. Tiedän silti, ettette ole millään saaneet unta miettiessänne, mikä kumma kuva-arvoituksen takaa oikein loppuviimein paljastuu! Mutta ei hätää: annan avun ja helpotuksen. Antakaa te puolestanne minulle anteeksi kuvien olematon laatu, sillä ne on otettu kovassa kiireessä heti, kun kännykän uskalsi laittaa päälle koneen laskeuduttua onnellisesti kiitoradalle ja ihmisten hätäillessä jo matkalaukkuja lokeroistaan. Vierustoveri hieman sivusilmällä ihmettelikin, mitä vieressä tapahtuu.

Pylly muuttui hetkessä joksikin muuksi, kun mainoslehden kansikuvan otti pois lokerosta. Tadaa! Osta hajuvettä!

Seuraava pysäkki: Karjalanpaisti

Maailman metroasemilla on tyypillisesti paikkaa kuvaavia nimiä, ja hyvä niin: helpompi on matkailijan jäädä antiikin ihmeitä katselemaan Colosseum-pysäkillä kuin vaikkapa Flaviumilla, joka amfiteatterin alkuperäinen nimi oli. Äkkiä siitä huristelisi ohi tai jopa ali, ja harmittaisihan sellainen niin että itku pääsisi, ja ostamatta jääneestä jääkaappimagneetista jäisi mökötys päälle loppuelämäksi ja ylikin. Nykymatkailija voisi tosin osata hypätä raiteilla myös Gladiaattori-asemalla tai Russell Crowe the Maximus -pysäkillä, ja yhtään en itsekään pistäisi pahakseni, jos Russelin-poika siellä vähän päivystäisi ja jakaisi haarniska yllä kuulokkeita opastetuille kierroksille ja leijonahäkeille. Osallistuisin. Ihan pitäisin lujasti kädestä kiinni, etten vain eksyisi.

Sitä minä vain, että oikeastaan ovat aika mielikuvituksettomia nuo pysäkkien nimet. Italiassakin voisi ihan hyvin olla metroasemia, joiden nimet tulisivat joistain muista heille tyypillisistä tai tunnetuista asioista. Ajatelkaa nyt, miten helppo olisi muistaa, että hotellia lähin metro lähtee asemalta nimeltä Spagetti. Tai että pitää hypätä pois Quattro Stagionella, jos huristelee vahingossa Tagliatellen ohi.

"Seuraavaksi Lasagne, sitten Parmesaani." Järjestyskin olisi sangen sopiva.

Meillä Suomessa olisi kansallisromanttisesti tärkeää pitää edes joitain perinteitä yllä ja nimetä linja-autoasema Läskisoosiksi, talvisotaan lähteneiden muistomerkki Suolasilliksi, keskusaukio Karjalanpaistiksi ja suihkulähde Muikkukukoksi. Ei sen aina tarvitse niin vakavaa olla. Tampereen Tammelantori on esimerkiksi äärettömän tylsä. Mustanmakkaran keskusaukio se vasta olisi jotain. Kylä näi o!

Nimellä on väliä. Jos missä tahansa maailmalla nimeäisi jotkin maastonkohoumat Pamela Anderssonin kukkuloiksi, niin turistivirta olisi ehtymätön.

Kesä numeroina

Tässä vaiheessa kesää, kun heinäkuu alkaa pian vetää viimeistä viikkoaan, tulee ahdistus siitä, miten nopeasti kaikki, eritoten loma, on sujahtanut ohi ja syksy tulee ja halla vie sadon. Mitä kaikkea jäi tekemättä, vai oliko puuhastelua sopivassa suhteessa rentoutumiseen nähden?

Kun kesää alkaa tosissaan miettiä ja laittaa asioita paperille, niin eipä se niin huono kesä ollutkaan! Ei ollenkaan. Vettäkin satoi paljon vähemmän kuin viime kesänä, mikä nyt ei ole ihme, kuten ei sekään, että osui Tampereelle katsomaan kesäteatteria kesän ainoana tulvapäivänä.

Listaapa kesäsi numeroina, niin saatat yllättyä! Varsinkin, kun listaa saa jatkaa elokuun loppuun asti.

Tässä minun kesäni tähän mennessä:

0 soittoa puhelinmyyjiltä
1 vesipuisto
1 huvipuisto
1 veistosnäyttely
1 valokuvanäyttely
1 eläintarha
1 konsertti
1 kihlajaiset
1 rippijuhlat
1 hautajaiset
1 rapujuhlat
1 veneretki
1 telttayö
2 nimipäivät
2 tivolikäyntiä
2 ulkomaanmatkaa
2 kesäteatteriesitystä
2 markkinat
2 naku-uintia
3 kertaa poliisilaitoksella
3 rakennusprojektia
3 kiloa
4 ihanaa juhannusvierasta
4 synttärit
5 luettua kirjaa
5 kuhaa virvelillä
7 lavallista liuskekiviä
10 vuotta naimisissa
10 metrilakua
21 ruokalajin ravintolaillallinen
24 asteinen järvivesi
31 timanttia
35 yötä mökillä

sekä

läjä kantarelleja
tuhannen kitkettyä rikkaruohoa
miljoona kertaa tulet grillissä, nuotiossa ja saunassa.

Voi v

Päättele keskenäsi -teksti esitteli taannoin meille kaikille perusälykkäille, matemaattisesti lahjakkaille ja muutenkin hyville tyypeille alakoulun tokaluokan matematiikankirjasta kinkkisen lisätehtävän. Matikkakisassa puolestaan sai testata osaamistaan ysiluokkalaisten valtakunnallisessa kilpailussa, jossa minun kiinnostukseni kokeeseen tyssäsi jo ensimmäisessä laskussa. Jottette luule, että olen oikeasti tyhmä, paljastettakoon, että yläkoulussa keskiarvoni oli 9,8 ja olin vastaavassa matikkakisassa toinen, eikä siihen maailmanaikaan ollut keksitty vielä edes laskimia tai lunttaamista, sudet vaanivat koulumatkalla suksitellessa ja maitopullo jäätyi tuohireppuun. No, elämä muuttuu, kehitys kehittyy ja vauhti hiipuu. Jokaisella on omat tähtihetkensä, minulla ne menivät jo. 

Jos on matematiikankirjan tekijällä ollut tohtorinhattu silmillä, niin jotenkin on päässyt äidinkielen tokaluokan oppikirjaa kirjoittavalta tädiltäkin Kalevala-koru heilahtamaan silmien eteen, tai ainakin permanenttikiharat olisi ollut syytä leikata otsalta lyhyemmiksi. Toki voi olla, että väsy on painanut kirjantekijää yömyöhään raskaan rupeaman päätteeksi - tai sitten väsy painoi minua, kun selailin loppukirjan tehtäviä. 

Huomaatko? Jo on melkoiseksi mennyt.

Maanteiden kuningas

Välillä pitäisi johtaa sekä tätä maailmaa että autoletkaa heinäkuussa. Sellaisessa useasti junnanneena olenkin tehnyt havaintoja, joista voi vetää karkeita yleistyksiä, mutta eli päteviä johtopäätöksiä kaikenlaisista autonkuljettajista. Aina eikä joka kerta tilastoja ja tieteellisiä merkintöjä tehdessäni mukana ei ole ollut ruutupaperia ja kynää - vaikka jos joku poliisi lukee, niin enhän minä oikeasti tietenkään tee muistiinpanoja tiellä ajaessani. Ojassa kyllä.

Huomautettakoon tässä välissä, että olen tunnollinen kuski ja tosi hyväkin. Erityisalaani on peruuttaminen suonsilmästä.

Havaintojeni mukaan maa kantaa päällään ainakin kuudenlaisia kuskeja. Tunnistatko itsesi?


1) Varovainen kuski

Varovaisella kuskilla ei ole kiire minnekään tai hänen ajotaitonsa ovat jo sellaiset, että hän ymmärtää körötellä edellytystensä mukaisesti. Varovaisen kuskin takana on aina jono, joka luonnollisesti pyrkii ohi noin kahtakymppiä muuta liikennettä hitaammin ajavasta ajoneuvosta. Määritelmän mukainen kuski pyrkii ajamaan siis turvallisesti, mutta aiheuttaakin liikenteeseen vaaratilanteita.

Tähän ryhmään kuuluvat myös ylivarovaiset kuskit, joilla ei kuuluisi olla korttia ollenkaan. Eikä olekaan, jos autossa on kolmio, ja vieressä istuu autokoulunopettaja.

Varovainen kuski ei häiriötekijöitä minimoidakseen laita tai edes osaa laittaa autoradiota päälle, tai hänellä on siinä vielä kasettisoitin. Siellä laulaa Reijo Taipale. Myös Yle Puhe kelpaa.

2) Tunnollinen kuski

Tämä kuski ajaa täsmälleen rajoitusten mukaisesti, mutta mieluummin vielä pikkuisen alle, ettei poliisisetä tule ja korjaa tai omatunto tahraannu. Kun tiellä on kahdeksankympin nopeusrajoitus, hän ajaa silloin 78 - 80 km/h, mutta viisari ei missään tapauksessa värähdä milliäkään yli.

Tunnollinen kuski kuuntelee mielellään kilometrejä taittaessaan Iskelmäradiota tai Novaa ja soittaa mielellään muita tiellä liikkujia auttaakseen liikennetiedotuksia suoraan lähetykseen.

3) Pikkupunkkari

Pikkupunkkari on tietoinen nopeusmittarin virhemarginaalista ja sopeuttaa ajonopeutensa siihen. Tämä tarkoittaa, että kuski ajaa kahdeksankympin alueella n. 85 - 90 km/h. Yleispätevä ohjenuora on tavallisesti se, että yksi lisäkymppi ei vielä haittaa mitään, vaan on pikemminkin vakio ja oikea etenemisnopeus. Pikkupunkkari joutuu usein ohitustilanteeseen.

Pikkupunkkarin etuliite "pikku" tulee siitä, että kuski on pohjimmiltaan ihan kunnollinen tyyppi, eikä aja ylinopeutta taajama-alueella tai muutenkaan sitä koskaan roimasti. Pikkupunkkarin radiossa soi yleensä poppi ja rokki.

4) Nasta lautaan -kuski

Tällä formulakuskilla on raskas kaasupoljin. Ei tarvitse edes olla kiire, vaan hän ajaa ylinopeutta säällä kuin säällä, paikassa kuin paikassa. Erityisesti isommilla teillä tämä kuljettaja on aina jonon kärjessä, eikä todellakaan katsele mittariin edetessään paikasta A paikkaan B. Koska nasta on laudassa, myös hänen puskurinsa on usein ärsyttävästi edellä ajavan perässä - muttei kauan.

Kun nasta on laudassa, siihen sopii rokki.

5) Vakionopeuskuski

Jotkut välttelevät nopeusrajoitusten noudattamista hieman erikoisemmalla tavalla, joka vaikuttaa siltä, kuin kuskilla olisi koko ajan vakionopeudensäädin päällä. Liikennemerkeillä tai nopeusrajoituksilla risteyksissä ei ole väliä, vaan koko tienoon halki päästetään samaa kahdeksaakymppiä.

Radiossa soi jotain ponnetonta.

6) Holtiton kuski

Holtiton kuski ajaa miten sattuu. Köröttelee tukkona, kun saisi painaa kaasua, ja ajaa ylinopeutta silloin, kun pitäisi himmata. Kun ohittaa hiljaa ajavan holtittoman kuskin, hän päättääkin ajaa sen jälkeen lujempaa ja roikkuu perässä kiinni. Jos hän ajaa satasen alueella kahdeksaakymppiä, niin kahdeksankympin alueella on aivan loogista ajaa yhdeksääkymppiä.

Holtiton kuski on sen verran arvaamaton, että hän ei myöskään todellakaan vilkuta kiertoliittymästä poistuessaan. (Oikeastaan sieltä poistuestaan eivät vilkuta ketkään muut kuin tunnollinen kuski ja pikkupunkkari.) Autossa soi tai ei soi.



Maanteillä on omasta mielestään monta kuningasta.

Jokaisessa meissä asuu pieni rikollinen

K-kaupassa oli poliisi. Olin hetkessä varma, että hän oli tullut minua hakemaan, sillä miten rikolliseksi sitä voikaan itsensä maitohyllyllä tuntea, kun muutaman metrin päässä kermajuustojen kohdalla seisoo pamppuhousu ja ihan varmasti vilkuilee suuntaani syrjäsilmällä. Siinä käy nopeasti mielessä, että on joko ajanut ylinopeutta parkkiruutuun tai jonkun yli, pistänyt jonain hämäränä hetkenä ostoslistansa takana piimäpurkin hihaansa tai tehnyt vähintäänkin veropetoksen unissaan. Kyllä näkyy harjaantuneelle silmälle naamastani kauas, että olen syyllinen melkein kaikkeen, kuten esimerkiksi siihen, että ostin ehkä vähän turhaan nettikaupasta uuden sohvatyynyn, vaikka se olikin totuuden nimissä täydellinen tulevaa makuuhuoneen remonttia ajatellen ja kaiken lisäksi alennuksessa. Sieti ollakin.

Ei ihme, että nyt tultiin hakemaan. Mies ei vielä tiedä remontista, mutta kyllä vihikoirat nuuskivat ja poliisi tietää.

Yritin laittaa kaikki näyttelijäntaitoni peliin ja harkitsin sydän jännityksestä pamppaillen muka Valion ja Pirkan maidon välillä, sillä maidon litrahinnan ja päiväyksen vertailuun kuluu helposti minuutti pari ja sitä antaa itsestään vastuullisen kuluttujan ja kunnon kansalaisen kuvan. Tutkin keskittyneesti ostoslistaani, jossa luki mansikoita, mutta en todellakaan lähtisi enää etenemään takaisin poliisisedän suuntaan. Nytkin hän aivan selvästi vilkaisi minuun päin, miehet vain eivät hallitse silmiään ja tajua naisten aina rekisteröivän kaiken, mutta esitin, etten huomannut. Ei totta vie, kyllä nyt tuli lähtö.

Melkein itku tuli, kun ajattelin rikostaustaani: olen varmasti kopioinut laittomasti oppikirjan sivuja, olen näyttänyt elokuvia luvatta muuallakin kuin öljynporauslautalla, olen nauhoittanut kasapäin c-kasetteja kaksipesäisellä soittimella jo lapsena. Pahuus huokuu minusta ja valuu käytävällä tuskanhikenä kohti konstaapelia.

Huomasin ostavani paniikissa vispikermaa koko suurtaloustonkan, vaikka mökillä ei ole ihan heti tarvetta vatkata koko metsänväelle vaahtoa. En kehdannut laittaa pakkausta enää takaisin, sillä epäröintini paljastuisi, ja voisihan sitä nyt itse asiassa pitää vaikka lettukestit sukulaisille. Tai mies saisi pitää, sillä minä olisin kaltereiden takana. Saisivat lapsetkin enemmän lettuja, joskin vähemmän mansikoita.

Makaronien kohdalla poliisi meni ohi, mutta pysähtyi lähelleni tonnikalojen viereen, pitäähän epäiltyä pitää silmällä. Olisiko paras vain suoraan tunnustaa, että kyllä, olen ajellut myös kännykkä korvalla ja ehkä huonolla tuurilla ohitustilanteessa on saattanut hetkeksi, mutta ihan vain hetkeksi, nousta nopeus yli sallitun rajan. Lieventävänä asianhaarana täytyy kyllä ottaa huomioon, että muuten olen hyvin tunnollinen ja aika herttainenkin hyvänä päivänä. Voisin tehdä vankilassa käsitöitä ja pääsisin varmasti hyvällä käytöksellä aikaisemmin pois, jos pitäisin vaikka jotain lukupiiriä tiistaisin.

Etenin etsivä tiukasti kintereilläni kassalle, jossa pikkulapsi tapitti häpeilemättä hänen vyölle köytettyä pistooliaan. Minäkin tuijotin ja mietin, että jos nyt juoksisin, niin miten hyvä konstaapeli olisi noin niin kuin ylipäätään ampumaan maalitauluja, rosmoja ja hirviä. Ilmeisesti poliisi aisti ajatukseni, sillä hän otti askelia kohti minua. No niin. Siinä se nyt sitten oli. Onneksi saan vielä soittaa yhden puhelun. Rehtori saisi ruveta etsimään lapsille uutta opettajaa. Poliisille en kyllä puhuisi mitään ilman asianajajaani, se on varma.

Pamputtaja vaihtoi donitseineen kassajonoa ja tuli aivan liki. Kylmä hiki nousi näytellessäni huoletonta ja alkaessani maksaa ostoksiani. Pääsisinkö vielä vapaaksi? Lompakko ei löytynyt laukun pohjalta, kun olin kauhuissani ja sitä peitellessäni pakannut kermasäiliöt ja muut hätäostokseni sen päälle.

Parkkipaikalla huokaisin helpotuksesta ja ajattelin, että eipä kyllä ollut mitenkään erityisen komea poliisi ja varmasti olisivat olleet käsiraudatkin liian löysällä. Sitä paitsi minulle tulee takapenkillä matkapahoinvointia. Että keskittykööt todellisiin rikollisiin, kuten vaikkapa keskellä yötä Lapissa kuudenkympin alueella seitsemääkymppiä ajaviin kriminaaleihin.

Los Feria

Pian kärisee pekoni Hispaniassa ja lasissa on päivänvarjo, hypin palmusta palmuun ja heilutan hulluna viuhkaa. Eviva el bimbo ja muchas gracias!

Aion imeä pillillä paljon vaikutteita kulttuurista eli maistella sangriaa ja pitää siestaa. Ette itsekään keksisi parempaa ohjelmaa!

Ime parsa pirtelönä

Ennen vanhaan pirtelöä tehtiin juhlaherkuksi tai lauantain jälkiruuaksi: pantiin kulhoon maitoa, jäätelöä ja kaakaojauhetta, joskus jopa banaania, mansikoita tai limsaa, ja suristeltiin ainekset kuohkeaksi juomaksi. Ai että! Mitä vaikeammin tavara tuli pillistä läpi, sen parempaa oli pirtelö.

Jäätelöä pirtelölasissa ei ole ollut kuitenkaan hetkeen muualla kuin hampurilaisravintoloissa, sillä jäätelö lihottaa ja tappaa pois. Nykyään ei juoda pirtelöitä, vaan surautetaan smoothieita, joista ei edes tiedä, mitä ne ovat suomeksi. Sama koskee kuppikakkuja, jotka ovat ilmeisesti aivan eri leivonnaisia kuin muffinssit, muffinit tai vuokaleivokset. Niitä ei tosin juoda, ainakaan vielä, sillä siihenkin voi tulla muutos. Odottakaa vaan.

Minua ihmetyttää nimittäin tämä survomisen tarve kovasti. Blenderiin heitellään pinaattia, kääpää, jauheita ja öljyä, eikä ole proteiinipirtelössä jäätelönpaloja.

Mistä lähtien meistä tuli vanhuksia? Mikä vika on haukkaamisessa? Miksei voi ottaa keitettyä kananmunaa kouraan ja syödä sitä sellaisenaan, tai paistaa kyljystä pannulla? Miksi pitää tunkea tavaraa sheikkeriin ja imeä se pillillä kuin hampaaton vanhus? En ole koskaan oikein hyvin ymmärtänyt perunamuusiakaan.

Mitä tapahtui ruualle?

Kyllä se on niin, että parsa pannaan lautaselle. Ei kuulu meidän parsaa pillillä imemän.

Täytettä tisseihin

Täytettä tisseihin


Mun pitäisi olla timmimpi ja hoikka
mun pitäisi olla kauniimpi.
Mun pitäisi saada pitemmät ripset
naamakin roikkuu jo pahasti.

En tahtoisi olla näin kauhean vanha
mä tahtoisin olla nuorempi:
en tahdo mä ryppyjä silmäkulmaan
oon siten mä paljon rumempi. 

Henkinen ikäni on vielä nuori
oi, tuntisinpa mä aina niin.
Ärsyttää vaan kun ulkokuori
peittyy jo iän muutoksiin.

Mun pitäisi jaksaa rasvata naama
ja ikää vastaan taistella.
Mun pitäisi jaksaa aktiivisesti
nuoruuttani tavoitella.

En tahtoisi vanheta päivääkään enää
mun pitäisi näyttää samalta
kuin kuvassa, apua, jo vuosikymmen sitten
tiara kivasti ohimolla.

Mä tahtoisin olla sitä ja tätä
mä tahtoisin ajan pysäyttää.
Ei mainoksissakaan ole kellään
selluliittiä perseessään.

Mun pitäisi hyväksyä itseni näin
mun pitäisi olla armollinen.
Mun pitäisi saada tällainen olla,
mut miksi mä tunnen vain vitutuksen?

Onneksi aina on naapuri-Viro,
sinne voi lähteä retkelle.
Laivalla yli ja lääkärille
heti voivat antaa pistoksen.

Kireyttä kaipaan mä kroppaani tähän
siihen saa apua kirurgilta.
Turha on jumpata, juosta, tehdä
vatsoja olohuoneen matolla. 

Pannaanpa tilaukseen rasvaimu,
naamankin kyllä voi kiristää.
Tisseihin täytettä ja huuliin samalla,
nuoreksi muutun mä pikavauhdilla. 

Juhannustaiat 2.0

Kaikki muistavat varmaan ainakin yhden perinteisen juhannustaian, kuten sen, että alasti pitää sinun riisuman ja niityllä keskiyöllä kirmaaman tai että kaivoon kurkkiessa näkee vedenpinnasta aviopuolisonsa, ellei sitten satu olemaan vahingossa silmät kiinni. Moni meistä on myös joskus kerännyt seitsemän tai kolmetoista erilaista kukkaa ja säilönyt ne yöksi tyynyn alle siinä toivossa, että sulhanen se sieltä sitten uniin paukahtaapi. On vain hirmu harmillista, ellei oikein koskaan muista aamulla uniaan.

Eivät ole enää muutenkaan ihan tätä päivää tuollaiset. Etsipä nyt jostain juhannuksena kaivo, niin äkkiä on mennyt koko yö vaeltaessa, tai juoksepa kaupungin niityllä alasti, niin syyte napsahtaa ja linnaa samantien. Olen myös varma, että kukkien poimiseen liittyy nykyisin jokin direktiivi, joka kieltää laittamasta erilaisia kukkasia samaan maljakkoon.

Juhannustaiat ovat ilmiselvästi päivityksen tarpeessa.

Ensinnäkin: Vesi kuin vesi, ei sen tarvitse kaivossa olla. Kaivo on sitä paitsi säädösten mukaan varmastikin liian vaarallinen työympäristö hääriä keskellä yötä pikkutuiterissa. Sinne kun tippuu ilman kypärää ja turvaverkkoa, niin huonosti käy ja vakuutus ei kata. Monissa kaivoissa on kaiken lisäksi betonikansi päällä, eikä sitä nyt urheilemaan keskellä yötä ruveta.

Toiseksi voi miettiä, kannattaako satsata alasti niityllä juoksemiseen, kun omasta pellosta ei ole tietoakaan ja pelkona ovat sakot irstastelusta ja kotirauhan rikkomisesta. Sitä paitsi jos juoksee vahingossa vinoon ja tippuu ojaan, menee jalka poikki ja loppukesä pilalle.

Kolmanneksi kehottaisin poimimaan kukat etukäteen. Juhannusyönä on kuitenkin niin paljon kaikenlaista tärkeää tekemistä, että siinä unohtuvat kukat penkkeihin ja tienvarsiin, eikä tule nähneeksi unta ollenkaan. Jos on näppäränä tyttönä tai poikana laittanut rehut tyynyn alle jo edellisenä iltana, on bonuksena kaksin verroin paremmat mahdollisuudet puolison kohtaamiseen. Ja voi ne kukkaset kaupastakin ostaa, jos sattuu viettämään juhannusta urbaaniolosuhteissa.

Nuotiolla makkaraa paistavat ja juhannuskokkoja polttavat mökkiläiset voivat vanhan kansan mukaan ennustaa tulevaa myös liekeistä. Ei kuitenkaan hätää rokkijuhlissakaan: festarikansa voi tavoitella tunnelmaa tuijottamalla hitaiden biisien aikana sytkää, jonka liekin läpi voi ennustaa itsensä ihannoimansa bändin jäsenten kanssa backstagelle. Tarpeeksi kun ottaa vauhtia aidan yli hyppäämiseen, harhauttaa silmänkääntötempulla järjestysmiehet ja juoksee lujaa, voi näky aivan hyvin toteutua.

Unohdetaan siis turha kikkailu kaivojen kanssa, eikä istuta talon katolla hajareisin tai päivystetä koko iltaa veden ympäröimällä kivellä prinssin saapumista, vaan nautitaan juhannuksesta vihtoineen, joita kukaan ei ole muistanut tarpeeksi ajoissa veistää ja siinä meni taas sekin juhannussauna aivan pilalle.

Erityisesti kannattaa muistaa, että kaivo ei ole ainoa paikka, jonne voi hukkua.

Palaa lomaltasi!

Kesä on vielä alussa ja juhannuskoivutkin kasvattamatta, mutta pian pitää taas tehdä vakavia päätöksiä. Ennen kuin lomanvietoltaan huomaakaan, on se aika vuodesta, jolloin pitää palata takaisin Ruotsista. Jos on huolimaton ja skippaa laivan varhaisen lähtöajan, saa heittää hyvästit myös lomarahalle. Se olisi kyllä kovin ikävää ja suorastaan huutava vääryys.

Minä olen sekä itse että henkilökohtaisesti sitä mieltä, että lomaraha on sangen hupaisa juttu: saan oikein erityisen kiitoksen siitä, että olen viettänyt kesälomaa ja että viitsin tulla sen jälkeen takaisin töihin. Rankkaahan se toki on, ja mieluusti lomailisi pitempäänkin, mutta ylimääräinen tonni on tietenkin aina tosi kiva kannustin lähteä takaisin karttakepin varteen roikkumaan. Mikäs siinä siis, mutta en minä kyllä mitenkään erityisesti koe ylimääräistä rahaa ansainneeni makaamalla laiturilla, käymällä lomamatkalla, syömällä jäätelöä, valvomalla pitkään, nukkumalla myöhään ja hengailemalla puutarhassa. Se, että olisin keksinyt jonkun työyhteisöä hyödyttävän kaavion, rei'ittänyt koulun papereita tai käynyt lomapäivinä kastelemassa opettajainhuoneen kukkaa ja silittelemässä tiiliseinää, olisi jo eri juttu. En toki tarkoita, että töitä pitäisi lomalla harrastaa, mutta aina niitä hulluja löytyy. Hänelle sitten viiri käteen ja diplomi seinälle. Vuoden kesälomatyöntekijä.

Minä en vain ymmärrä, mitä järkeä lomaltapaluurahan maksamisessa on.

Niin kuin yleisesti on tiedossa, lomarahan katsotaan juontavan juurensa vuodesta 1971, jolloin metallimiehet lakkoilivat ja saivat sovittua itselleen erillisen lomaltapaluurahan. Pomot tahtoivat Ruotsiin loma-ajaksi töihin karanneet työntekijänsä takaisin Suomeen, ja siitä maksettava palkkio ajateltiin hyväksi kannustimeksi. Asia on muotoiltu hienosti myös siten, että työntekijöille haluttiin turvata taloudellisesti parempi lomanvietto, eli hangattiin vielä vähän lisää työnantajan hyvästä tahdosta kiiltävää kruunua ja sovinnon kättä. No, olihan pomo kieltämättä kiva, kun antoi rahat Linnanmäen-reissuun ja kaupanpäälle vielä tötterötkin koko perheelle. Oli vain harmi, jos loman sattui pitämään vaikkapa vasta syyskuussa ja huvipuisto oli jo kiinni.

Nykyään lomaltapaluuraha taidetaan kuitenkin maksaa jo lomalla ollessa, joten sen puoleen ei edes haittaisi, vaikka lähtisi muualle ja jäisi sinne.

Koska olen suuri matematiikan ystävä, en malta olla ajattelematta, miten paljon rahaa säästettäisiin johonkin muuhun, jos lomaltapaluurahoista, saavutetusta edusta, luovuttaisiin. On niitä kai sairaaloitakin, joita pitäisi kunnostaa ja laitteiltaan ajanmukaistaa. On niitä kai teitä, jotka ovat kovasti kuoppaisia ja kouluja, jotka homehtuvat. Maailmanrauhakin olisi kiva juttu ja Burger King Etelä-Pohjanmaalle.

Lyhyet laiturinnokasta, osa 2

Laiturinnokassa on hallaa, tuulee, sataa, myrskyää ja lentää ulapalle, mutta hirveästi on kaikenlaisia olennaisia mietteitä tässä taas pieniin aivoihini putkahdellut ja sieltä luonnollisesti myös nopeasti karannut.

- Yksi niistä on ihmislaji nimeltä automyyjät. Siinä sitten on helppo homma: ei tarvitse välttämättä edes tervehtiä, kun istuu vain kopissa, potkaisee autonrengasta asiakkaiden lähdettyä ja katoaa taas tunniksi Toyotan taakse kyykkimään. Ei autokauppiaiden tarvitse ainakaan autoja kaupata, se on huomattu.

Se on kuulkaas autokauppiaat niin, että jos nainen tulee liikkeeseenne, hän tulee sinne ostamaan auton. Naiset lähtevät kyllä mielellään kääntelemään alennusvaatteita ja vähän siinä sivussa normaalihintaisiakin ja ostavat sitten jälkimmäisiä, mutta eivät todellakaan lähde kovin huvikseen autokaupoille. Naiselle pitää sanoa välittömästi päivää ja antaa kättä tai tassua ja myydä hänelle hieno auto. Missään tapauksessa ei rumaa, sillä sellaista hän ei halua. Hieno, hyvänvärinen, sopivanhintainen ja juuri sen merkkinen, kun nainen pyytää. Siinä on ihan turha mennä pakkaa enää sekoittelemaan. Suu vain kiinni ja huoltokirjaa käteen, tai mitä sitä nyt on tapana kaupantekohetkellä ojennella. En tiedä. Ei ole kukaan tullut koskaan sanomaan edes päivää.

- Rautakaupatkin ovat suhteellisen tylsiä. On tuhatmiljoonaa poranterää, ovenkahvaa, siimaa, sahaa ja letkua, mutta ei sinne kyllä kovin pitkäksi aikaa jaksa hengailemaan jäädä. Laattavalikoimaa voi vilkaista, samoin tapetteja ja saunan lämpömittareita, mutta sitten äkkiä pois. Ymmärrän ehkä hieman miesten tuskaa, kun heidät pakotetaan naisten mukaan vaatekaupoille. On silti miehen tehtävä välillä niin tehdä, jos hän rakastaa naistaan. Naisen sen sijaan ei tarvitse astua rautakauppareviirille, ellei hän tahdo.

- Kesäteatteri se on hupaisa keksintö. Mennään oikein ulos katsomaan näytelmää, vaikka kaduilla on puolen metrin tulva ja lämpötila laskenut alle kymmeneen. Sitten vain viltti ympärille ja pipo päähän, kun on kerran kesäteatteri.

- Yksi kauheimmista ammateista olisi kyllä uusiin tiloihin remontoitavan hotellin viemäröinnin suunnitteleminen, hyttisiivooja tai jokin sellainen, missä sama homma pitää aloittaa aina vaan alusta ja uudelleen.

Vähän niin kuin pilkkusääntöjen opettaminen, sillä ei niitä koskaan kukaan viikkoa kauempaa muista. Käsi sydämelle: muistatko muka itse?

Koulu on yhteiskunta pienoiskoossa

Muistan, kun pyrin vuonna 1999 opettajan pedagogisiin opintoihin ja vuorossa oli soveltuvuutta mittaava haastattelu. Kysymykset olivat osin sellaisia, joita haastattelutilanteessa osaa odottaa, mutta yritettiinpä siellä myös lyödä ihan kunnolla luu kurkkuun.

"Millaisena näet koulun ja yhteiskunnan suhteen?" kysyä pamautettiin yhtäkkiä kesken vahvuuksien ja heikkouksien.

Samalla, kun aloin reippaasti selventää asiaa, josta minulla ei juuri sillä hetkellä ollut aavistustakaan, ehdin sadasosasekunnin verran levitoida, katsella itseäni kattokruunusta ja miettiä, miten ihmeessä pääsen rakentamaan vastaukseni järkevästi loppuun.

Jostain laskeutui henki päälleni.

"Opettajat kasvattavat luokassa tulevia linja-autonkuljettajia, sairaanhoitajia, ehkä isejä ja äitejä, kansanedustajia, tietämättään ehkä tulevan presidentinkin. He kasvattavat samassa luokassa kuitenkin myös murhamiehiä ja alkoholisteja." 

"Koulu on yhteiskunta pienoiskoossa."

Minusta tuli opettaja. Omaksi onnekseni ja oppilaitteni suruksi en ollut sen miehen haastateltavana, joka kysyi kaikilta, miksi he halusivat suuntautua opettajaksi. Jos nimittäin oli erehtynyt vastaamaan sen olleen unelma-ammatti jo pienestä asti, oli saanut välittömästi lähtöpassit.

Minä olisin vastannut niin, koska se on totta.

Tämän kesäloman alussa olen joutunut ensimmäistä kertaa tosissaan ajattelemaan sitä, miten totta haastattelussa antamani vastaus oikeasti onkaan. Heti ensimmäisenä lomapäivänä luin monien tavoin, miten 20-vuotias ja 17-vuotias nuori *) ovat epäiltynä murhasta ja törkeästä ryöstöstä. Jälkimmäinen heistä on vasta jokin aika sitten yläkoulusta päässyt.

Lapsi. Jonkun lapsi.

Mutta myös jonkun opettajan oppilas. Joku siitä joukosta, jonka näki tunnillaan kolme kertaa viikossa. Joku, jonka kanssa on teki yhdessä töitä, jonka kanssa kenties nauroi, jota ohjeisti ja jonka ainekirjoituksia luki ja korjasi seitsemännestä luokasta lähtien. Joku, istui tulevaisuuden kansanedustajan vieressä, tulevaisuuden terveydenhoitajan vieressä, tulevaisuuden kaupan kassatädin vieressä. Joku, joka oli koulussa monen kaveri.

Minun on ollut aivan hirveän vaikea suhtautua uutiseen, joka Etelä-Pohjanmaan Alavutta on ikävän koulunpäättäjäisjuhlinnan jälkeen ravistellut. Nuoria on syytetty ja epäilty vuorotellen, ja huhut ovat asettaneet joitakin hyvin epämiellyttävään asemaan. Ensimmäisissä uutisissa niin sanomalehdissä kuin televisiouutisissakin illan kulku ja jopa siihen osalliset olivatkin vielä hieman hukassa, mutta pääosin tapahtuma on kuitenkin ollut käsittämätön. Kauhea, turha, julma ja käsittämätön.

Uutinen on saanut pienellä paikkakunnalla kasvot, se on enemmän totta kuin mikään valtakunnallisen uutiskynnyksen ylittänyt uutinen koskaan.

Kun katson seuraavan kerran elokuussa uusia seitsemäsluokkalaisia, jo tuttuja kahdeksasluokkalaisia ja peruskoulunsa viimeistä vuotta aloittelevia ysejä, en haluaisi ajatella, millaisiin tulevaisuuksiin ryhmä jakautuu. En haluaisi kokea vastaustani todeksi.

Haluaisin pitää kaikki yhdessä koossa.




*) Toinen 17-vuotias vapautettiin tutkinnassa murhasyytteistä.

Lyhyet laiturinokasta, osa 1

Olen ollut näin kesäloman aluksi harvinaisen hiljaa, mutta koska maailmassa on yleensä tasapaino, käenpojat ovat ohitelleet kassajonossa ja huutaneet kilpaa minunkin edestäni. En tiedä, mikä niitä oikein tänä kesänä riivaa, sillä siellä ne hyppivät pitkin puunlatvoja ja kukkuvat hereillä yöt ja päivät. Toki osa niistä saattoi olla oravia, mutta noin niin kuin suurin piirtein. Laiturinnokassa on luonnon äänistä huolimatta mukavaa, kun muistaa välillä imeä pillillä juomaa ja hyppiä pari settiä puolivoltteja vesitrampoliinilla. Ehkä jo loppukesästä lantionpohjalihakset ovat kunnossa ja Tenat saa jättää kauppaan. Hankalat ne bikineissä ovatkin.

Koska kesällä rima ei ole korkealla, eikä muutenkaan, sillä hyppään nykypäivänä korkeutta enää alle metrin, kerron riemuksenne esimerkkejä siitä, mitä kaikkea laiturilla maatessani mietin ja kuinka henkevää puuhaa rentoutuminen on.

- Siskoni esitti jokin aika sitten ajatuksen, jota jäin tiukkana hortonomina pohtimaan pitemmäksikin aikaa eli ainakin kymmeneksi minuutiksi: Miksi ihmiset kylvävät nurmikkoa, jota pitää hosua jatkuvasti takaisin kotiin ajamaan, ja vaikka olisi kotonakin kaiket aikaa, ei se heinän puskeminen suinkaan kenenkään suosikkipuuhaa ole.

Miksi ihmiset eivät viisauksissaan kylvä takapihaansa täyteen sammalta? Miten mukava paljaalle jalalle olisi sammalmatto, eikä huolenhäivää sen leikkaamisesta olisi! Kaikki maailman Kekkilä-markkinoijat: yhtykää ja tehkää maailmasta ja pihapiiristä parempi.

- Mikä saa mökkinaapurin istumaan 8 h päivässä laiturilla onkimassa? Pikaliima? Hänen poikansakin tulee usein mukaan, ja siinä istuvat tyypit koko päivän puhua pukahtamatta ja onkivat. Kerran saivat kalan, mutta eivät he puhuneet silloinkaan. Onneksi me pidimme elämää yllä viereisellä vesitrampoliinilla. Sitä paitsi turhaa on onkiminen, kun kalastaminen käy niinkin, että heittää veteen uppopumpun hyrräämään. Ei tarvitse kauan odottaa, kun hauki tulee ja ottaa sen kanssa matsin.

- On aivan eri asia uida uimapuku tai bikinit yllä kuin kahlata veteen merenneitona alasti. Miten kangaskaistale tissien päällä ja naru persauksissa voivatkin olla niin kahlitsevat? Jos ihminen tahtoo olla todella vapaa, hänen pitää mennä uimaan alasti, nakuna ja ilman rihman kiertämää.

- Miesten täytyy usein puuhailla mökillä jotain. Pitää kaataa pari puuta ja tehdä polttopuita, vaikka niitä on jo pari liiteriä pullollaan. Pitää korjata laituria tai laajentaa terassi, naulata aita tai tervata soutuvene.

Kyllä siinä on pohjimmaltaan kyse laumanjohtajuudesta ja reviirin merkitsemisestä: mitä isompi patio, sitä kovempi isäntä.