Tervepä terve, imperlatiivi!

Jotkin asiat äidinkielessämme ovat harmillisen vaikeita. Eräitä näistä ovat aikamuodot, joita tavataan myös monessa muussa kielessä yllättävän usein. Kuulemani mukaan oppilaat ovat kuitenkin monesti sitä mieltä, ettei niitä ole opetettu ikinä, tai jos on, ei niitä tarvitsisi olla olemassakaan, sen verran turhia ovat ja vaivoina pyörivät. Samoin minä ajattelen esimerkiksi matematiikan tunneista, joilla ratkaistaan avaruudessa akselinsa ympäri pyörähtelevien kappaleiden tilavuuksia.

Verbin aikamuodot opetetaan ensimmäisen kerran alakoulussa, ja sen jälkeen niitä vielä kertaillaan seitsemännen luokan alussa. Kahdeksannella oletus on, että homma on jo hallussa. Mutta ei ole. Kuka niitä imperlatiiveja nyt muka pistoja tai kokeita kauemmin muistaa? Paras vastaus aikamuotoja kysyttäessä on kuitenkin ollut seuraava: "Aikamuotoja ovat aamu, iltapäivä, päivä ja ilta." Mitenkäs tuon nyt menee kiistämään?

Myös sukukielet tuottavat joskus hankaluuksia, sillä kielisukulaisryhmämme ovat pieniä, hieman tuntemattomia, siten vaikeasti muistettavia ja muutenkin monen kiinnostamattomuusalueella. Viro ja karjala menevät useimmiten kaikilla oikein, mutta läheisiksi kielisukulaisiksemme on mainittu monen monta kertaa paitsi saksa, venäjä ja mandariinikiina myös vappa, veppä, vitja, vetjä, vamma ja inkeriini.

Hauskimmista vastauksista mieleeni on jäänyt myös täydennystehtävä, jossa luovuudesta ei saa lisäpisteitä, mutta kyllä opettajan mieltä enemmän arvaukset lohduttavat kuin tyhjät rivit.

Suomen kansallisrunoilija on __________ __________ __________. Hänen tärkein teoksensa on myös kotipaikkakuntaammekin koskettava ___________ ___________ ___________. Se alkaa runolla ____________.

"Suomen kansallisrunoilija on En Kyllä Muista. Hänen tärkein teoksensa on kotipaikkakuntaammekin koskettava Pelastakaa sotamies Ryan. Se alkaa runolla Tervepä terve."

Aivan mahtavaa. Luovuus on aina hyvästä, ja tuo oppilas pääsee elämässään pitkälle!

Paras juttu on silti oppilaiden kertoma tositarina siitä, miten eräs heistä oli seitsemännellä luokalla erehtynyt biologian kokeessa tarkoituksesta. Kokeessahan on heti ensimmäisenä ylhäällä tyhjä viiva oppilaan nimeä ja luokkaa varten. Siihen sitten vain nimi, ei siinä mitään, hihat ylös ja
tehtäviä eteenpäin. Kun opettaja oli kotona ottanut laukustaan koepinkan ja alkanut niitä korjata, oli oppilaan nimen vieressä "Nähnyt"-kohdassa lueteltu viivalle luontohavaintoja.

Nähnyt: kettuja, pöllöjä, ilveksiä (eläintarhassa).

Politiikka ei ole syypää sun hymyyn

Minulla oli eilen syntymäpäivä, onnea onnea, ja luulen, että olen nyt kasvanut aikuiseksi. Se on melkoisen kova väite, mutta on minulla sille pätevä perustelukin: nuoruuden ja aikuisuuden välillä on politiikka. En ole suinkaan alkanut yhtäkkisesti harrastaa sitä valveutuneesti, liittynyt puolueeseen tai osallistunut mihinkään muuhunkaan poliittisesti värittyneeseen, aktiiviseen toimintaan, mutta silmäni ovat vuosien varrella pikku hiljaa avautuneet. Vielä nuorena aikuisenakin politiikka on monelle kaukainen asia, eikä se kosketa itseä yhtään mitenkään, mutta aikuisena huomaa ihmettelevänsä, mihin kaikkeen aivan kummalliseenkin asiaan vedetään poliittinen kanta mukaan.

Otetaan nyt esimerkiksi vaikkapa Cheek. Hän on monen aikuisen mielestä kokkari-räppäri*, koska pukeutuu hyvin, ajaa kalliilla autolla, laulaa menestymisestä ja piru vie vielä menestyykin. (Monen mielestä rap-musiikki ei ole oikeanlaista, jos ei ole ensin tappanut jotakuta, elänyt asuntovaunussa poliisia paossa, vetänyt huumeita suoneen yhdessä äitinsä kanssa, kuulunut pahamaineiseen jengiin, tapellut pimeillä syrjäkaduilla ja ollut muutenkin elämänkoulun kulkija, sillä yhteiskunta on mätä.) Nuori joko tykkää Cheekistä ja hänen musiikistaan tai sitten ei välitä siitä, mutta ei hommaan politiikka mitenkään kuulu.

Aikuisten mielestä politiikka onkin syypää kaikkeen paitsi sun hymyyn.

Nettilehdet ovat päivittäin täynnä uutisia, joita voi kommentoida ja joista keskustellaan usein hyvinkin kiivaasti. En tiedä, olenko koskaan nähnyt pitkää keskusteluketjua, joka ei jossain vaiheessa päätyisi ytimeen: kaikki (rappeutuminen) on valtaapitävien syytä. On aivan sama, mikä aihe on, sillä raiskauksista päästään maahanmuuttajiin ja puoluepolitiikaan, jalkapallosta urheilun tukemiseen ja puoluepolitiikkaan, koululaitoksesta määrärahoihin, arvoihin ja puoluepolitiikkaan, jonkun menestyksestä kateuteen ja puoluepolitiikkaan, karhuista ja susista EU:hun ja puoluepolitiikkaan, perunankasvatuksesta lakeihin ja puoluepolitiikkaan. Ei todellakaan ole väliä, mistä keskustellaan. Vuodesta toiseen yhteistä on kuitenkin se, että pieleen menee hallituksella ja itse pitäisi olot ja maailmanrauhat järjestää.

Nuoret ovat klikkikansaa, peukuttavat, osallistuvat ja jakavat. #näinvaikutat. Tällaisiin toimenpiteisiin kuluu aikaa noin sekunti, joten jos lakia viilataan vuosia, politiikka ei vastaa nuoren käsitystä siitä, että asioihin pystyy vaikuttamaan. Teiniviikselle ei tule mieleenkään, että puoluepolitiikka saattaisi olla vaikuttamassa aika moneen arkipäivän asiaan, kuten vaikka siihen, miten nopeasti pääsee hammaslääkäriin tai missä palavat katuvalot bileistä yöllä kävellessä. Onneksi ongelmia varten on keksitty nettiadressi, kliketiklik, ja maailma on nopeasti parempi paikka.

Kyllä se kuulkaa niin on, että vaikka mitä äänestää, niin pieleen se menee joidenkin mielestä kuitenkin. Aina. Olisi varmasti tullut asfaltti kotitielle jo sata vuotta sitten, jos vallassa olisi ollut jokin muu kuin Keskusta. Olisi varmasti Suomessa nolla maahanmuuttajaa ja koko kansa läpeensä onnellinen, jos vallassa olisivat Perussuomalaiset. Olisi varmasti loppunut saastuminen ja tuho, jos vallassa olisivat Vihreät. Olisi varmasti suomenruotsalaisilla vielä paremmin asiat ja falleralleraa, jos vallassa olisi RKP. Olisi varmasti nöyrä Suomen kansa enemmän rakkauden asialla, ainakin oikeanlaisen rakkauden, jos vallalla olisivat Kristillisdemokraatit. Olisi varmasti tarpeeksi sairaanhoitajia ja vanhuksilla hyvä olla, jos vallassa olisi SDP. Olisi varmasti enemmän taistolaishenkeä ilmassa ja kansa toimiinsa sitoutunutta, jos vallassa olisi Vasemmistoliitto. Olisi varmasti kaikki hyvin vuonna 2014, jos vallassa olisi Muutos 2011.

Kansallisella Kokoomuksella onkin jo Cheek, joten mitäpä sitä enemmän kaipaamaankaan.






* Nuorille selvennykseksi, että kokkari ei viittaa bileisiin vaan Kokoomus-puolueeseen.

Timantteja roskalavoilta

Moni tykkää kierrellä säännöllisesti kirpputoreilla. Vaikka ajatuksena olisikin vain kuluttaa muutama lauantain kaatosadetunti, aina sitä vähän elättelee toivetta, että eteen tupsahtaisi aarre. Aikakauslehdissä esitellään jatkuvasti kauniita koteja, joihin perheen mies pelastanut roskalavalta silmät kiinni ohi kävellessään kansainvälisesti tunnetun design-klassikon tai kuusi signeerattua Kukkapuro-tuolia, ja rouva on löytänyt lähikirppikseltä jonkun firman hylkäämän ison toimistopöydän, jonka ympärille koko perhe tykkää kokoontua tekemään läksyjä, vaihtamaan kuulumisia, keskustelemaan ajankohtaisista ilmiöistä ja pelaamaan Monopolia.

Olen hyvin hämmästynyt moisesta tuurista, sillä kun viimeksi tänä viikonloppuna kävin tutustumassa mökkipaikkakuntamme kirpputoritarjontaan, en tiennyt, pitääkö suurimmalle osalle roskaa itkeä vai nauraa. Toisen romu ei varmasti ole kovinkaan monen muunkaan aarre, eikä huonokuntoisesta ja ikivanhasta esineestä tai vaatteenrievusta voi pyytää lähes uuden hintaa. Ei vain voi, vaikka hulluhan luonnollisesti on vain se, joka maksaa.

Tein paljon havaintoja heti sen jälkeen, kun olin toipunut ulko-oven vieressä roikkuneesta vanhasta pesäpalloräpylästä, joka oli melkein puhki kulunut ja huusi vuosikymmenten hikeä. Hinta 13 euroa. Pallo olisi kuulunut kauppaan, mutten löytänyt sitä.

- Vaatteet olivat suurimmaksi osaksi sellaisia vanhoja rytkyjä, jotka kuuluisi leikata matonkuteiksi tai polttaa. 70-luvun froteehaalari, hinta 35 euroa. Parhaat päivänsä nähneet pinkit plyysitohvelit, sauma purkaantunut, 4 euroa.

- Miksi kenenkään pitäisi ostaa jonkun parempiin suihin tyhjennetty alkoholipullo? Näin lukuisia tyhjiä glögipulloja ja ainakin kuusi eriväristä, kissanmuotoista likööripulloa. Hinnat vaihtelivat 2,5 eurosta kymppiin.

- Miksi kenenkään pitäisi ostaa jonkun tyhjä tax free -karkkirasia? Hinta 8 euroa.

- Miksi kenenkään pitäisi ostaa jonkun mauton 80-luvun julistetaulu, jossa on puolialaston nainen oranssissa auringonlaskussa. Hinta 8 euroa. Ruma maalaus, 250 euroa. Katutaiteilijalta ostettu kiinalaismerkkipahvinpala kehystettynä, 8 euroa.

- Miksi kenenkään pitäisi ostaa jonkun vanhoja ja itse tehtyjä kukka-asetelmia, joihin on pystytetty Johan-puutulppaani ja liimattu erivärisiä muovihelmiä koristeeksi? Hinta 3,50 euroa.

- Miksi kenenkään pitäisi ostaa jonkun vanhoja huonekaluja, jotka ovat jo valmiiksi rikki tai puhki kuluneita? 1980-luvun kulahtanut, reikäinen ja kuviokankainen pikkurahi 20 euroa. Järkyttävän ruma ja huonokuntoinen sohva, 70 euroa.

- Vanha lasitavara ei ole aina arvokasta. Merkitön, yksittäinen jälkiruokakulho 3 euroa. Maljakko 15 euroa.

- Toisaalta kaikki, missä lukee Iittala, Arabia tai Muurlan lasi ei tarkoita sitä, että niistä tulee pyytää kohtuuttomia.

- Miksi kenenkään kannattaisi ostaa käytetty ja hyvin naarmuuntunut paistinpannu, 10 euroa?

- Jonkun kaupan loppuunmyynnistä ostetut keramiikkakalat, rumat, kaupan hinta takana 3 euroa/kpl. Kirppishinta 8 euroa/kpl.

- Miksi kaikki maksaa 8 euroa?

- Tavaran arvoa tai laadukkuutta ei paranna se, että niiden hintalapussa lukee myyjän kuvailu: "Todella kaunis, itse askarreltu seinäteline vaikka papereille."

Minulle tuli sellainen olo, että olisi pitänyt itsellä olla laukku täynnä valmiiksi kirjoitettuja palautetarralappuja, joita olisi voinut lätkiä tuotteisiin myyjälle terveisiksi:

Älä naurata.
Kamoon.
Voi hyvää päivää.
Jotain rajaa.
Et ole tosissasi.
Ihan varmaan menee kaupaksi. 
Millaisessa todellisuudessa mahdatte elää?
En pysty lopettamaan nauramista.
Polta tämä!

Olen avoimesti kateellinen teille kaikille, jotka teette kirpputoreilta löytöjä. Tiedän, että teitä on, ja etteivät kaikki suomalaiset kirppikset tai kierrätyskeskukset ole vain ylihinnoiteltua romua täynnä. Mitä te oikein olette löytäneet? Astioita, merkkivaatteita, hyväkuntoisia urheiluvälineitä, lapsuuden muistoja? Vähän aikaa jo nimittäin harkitsin Sony Walkman -korvalappustereoita (nekin 8 euroa), mutta tajusin, ettei minulla ole enää nauhoittamiani kasetteja.

Tapetaan se innokkuus!

Työpaikka sosiaalistaa nopeasti tavoilleen ja kokemus tuo varmuutta, kuten Osuuspankki mainoksissaan toteaa. Muistan, kun aloitin työt äidinkielenopettajan sijaisena ja pääsin puikkoihin joulukuussa, sopivasti yhdeksäsluokkalaisten Kalevalan ja kansanperinteen aikoihin. Olin luonnollisesti virtaa täynnä, ja aikaakin oli ennen lapsia vaikka mihin: kas, päätimme kunnianhimoisesti tehdä Pohjolan häistä videon. Kun kyselin koulun kameran perään, sain ikimuistoisen vastauksen.

On täällä sellaisia ennenkin tehty.

Suomennettuna sama kuuluu: Äläpä meille ala, untuvikko! Kaikkea keksimääsi on jo aikaisemminkin kokeiltu ja joko hyväksi tai huonoksi todettu. Rauhoitu, noviisi, tiedä paikkasi. Kyllä se into tuosta vielä laantuu.

Uutena työntekijänä tekisi mieli räjäyttää kaikki epäkohdat, jotka luonnollisesti kirkuvat ulkopuolelta tulevalle silmille huuto- ja kysymysmerkkeinä. Miksei asioille tehdä mitään? Eikö toisenlaista toimintamalla voisi edes hetken aikaa testata? Ovatko kaikki jämähtäneet paikoilleen? Miksi pitää olla niin muutosvastarintainen ja jopa luovuttanut?

Vanha konkari, pitkään uraa tehnyt ja nähnyt saattaa tässä välillä huokailla. Untuvikko ei voi tietää, että monenlaista on kokeiltu hyvällä ja huonolla menestyksellä. Joillakin asioilla on perinne tai historia, josta uudella ei voi olla tietoa. Hänellä ei myöskään voi olla kokemusta niistä lukuisista kerroista, kun ongelmakohdista on keskusteltu erilaisten ratkaisumallien löytämiseksi. Ja kyllä, monenlaista on myös testattu. Monta kertaa. Uudelleenkin. Välillä vanhassa vain on aivan oikeasti vara parempi.

Uusi, varsinkin nuori työntekijä on kuitenkin yleensä ennakkoluuloton ja tarmoa täynnä, ja hän saattaa - työpaikan käytänteistä vielä kunnolla edes tietämättä - työntää lusikkansa hämmentämään montaa soppaa. Välillä se on tervetullutta, sillä uudet näkökulmat voivat osoittautua kokeilemisen arvoisiksi ja parhaimmillaan jopa toimiviksi, ja ongelmakohdat voivat löytää ratkaisun tai ainakin saada paremman. Joitakin asioita kuitenkin tulee oppia kantapään kautta kollegan neuvoista huolimatta.

Into ja palo omaan työhön on hyvästä, mutta myös maltti ja tarkkailu. Usein kokemuksella on syvä rintaääni, ja vanhat keinot ovat parempia kuin pussillinen uusia.

Minä tein vuonna 2000 Pohjolan häistä videon, joka oli amatöörimäisyydessään niin huono, etten milloinkaan voisi esittää sitä nykyisille oppilaille häpeämättä. En kehtaa katsoa sitä itsekään. Olen kuitenkin iloinen siitä, että minulla oli silloin rohkeutta ja intoa tarttua aivan tuntemattoman luokan kanssa hommaan, jonka tiedän nyt olevan monen porukan kanssa jopa mahdotonta. Ymmärrän kuitenkin nyt, miten ärsyttävältä olen varmasti ihan tietämättäni vaikuttanut. Opettajuudessa on onneksi se hyvä puoli, että luokan oven sulkeuduttua - tai vaikka se olisi aukikin - opettaja saa tehdä työnsä hyvin itsenäisesti ja päättää itse, miten minkäkin ryhmän kanssa asiassa etenee. Tärkeintä on, että hoitaa oman tonttinsa hyvin ja luottaa siihen, että niin tekevät muutkin. Kyllä se ruotsinopettaja varmasti osaa ruotsia paremmin kuin itse ja matematiikan tunnilla työskennellään siten, kuin siellä sopivaksi katsotaan.

Tsemppiä kaikille työuraansa aloittaville! Olkaa innokkaita, kokeilkaa siipiänne, testatkaa toimintamallejanne. Onnistukaa, epäonnistukaa, oppikaa! Muistakaa samalla, että polkupyörä on jo keksitty ja että kollegat vanhemmasta päästäkin mitä todennäköisimmin seuraavat aikaansa ja alaansa.

On täällä ennenkin kaikenlaista tehty. Nyt ymmärrän.

Töissä saa ja pitää

Välillä töissä saa, välillä pitää. Kumpaa enemmän?


Jos on töitä, siellä pitää käydä ja tehdä paljon hommia tai olla tekevinään. Siellä on kopioitava, kokoustettava ja koputettava oveen. On soiteltava, raportoitava, palaveerattava ja palveltava, autettava, neuvottava, ratkaistava, opetettava, ohjeistettava ja koulutettava. Töissä pitää kehittää ja kehittyä, uudistaa ja uudistua. Pitää luoda kontakteja, istua kuuntelemassa ja kuunneltavana, juoda kahvia ja syödä pullaa. On viestittävä, keskusteltava, ymmärrettävä ja luettava rivien välistä. On kuuluttava tiimiin ja ammattiyhdistykseen. Töissä pitää luoda kontakteja, ylläpitää suhteita, hoitaa asiakkuuksia ja verkostoitua.

Töissä pitää käydä, olla ja mielellään pysyä. Pitää joustaa, venyä, ymmärtää, myötäillä, ehdottaa ja ottaa yhteen. Pitää neuvotella ja tehdä kompromisseja. Pitää jättää sanomatta, niellä harmituksensa, kiehua raivosta, sietää pettymyksiä ja epäoikeudenmukaisuutta. Töissä pitää pitää puolensa. On oltava luova, innovatiivinen, innostunut ja innostava, taitava, sosiaalinen, mielellään kielitaitoinen. Pitää nauttia työstään. Pitää olla ammattitaitoa, -ylpeyttä, kokemusta ja vastuuntuntoa. Pitää tehdä käsillään ja ajatella päällään. Töissä on oltava ripeä ja nopea, valita kiireellisyysjärjestys, sammuttaa suuri tulipalo ja tukahduttaa alkava. Töissä pitää olla haasteita.

Töissä pitää myydä työnantajalle oma vapaa-aikansa. On leimattava kellokortti tullessa ja mennessä, ahdistuttava maanantaista ja odotettava perjantaita. On komennettava, otettava vastaan komentoja ja toteltava esimiestä. On tehtävä tulosta ja töitä palkkansa eteen, on odotettava bonuksia ja kiitosta. On pelättävä puhuttelua, varoitusta ja YT-neuvottelua ja potkuja.

Töissä pitää jaksaa.


***

Töissä saa tehdä paljon hommia tai olla tekevinään. Siellä saa kopioida, kokoustaa ja koputtaa oveen. Saa soitella, raportoida, palaveerata, palvella, auttaa, neuvoa, ratkaista, opettaa, ohjeistaa ja kouluttaa. Töissä saa kehittää ja kehittyä, uudistaa ja uudistua. Saa luoda kontakteja, istua kuuntelemassa ja kuunneltavana, juoda kahvia ja syödä pullaa. Saa viestiä, keskustella, ymmärtää ja lukea rivien välistä. Saa kuulua tiimiin ja ammattiyhdistykseen. Töissä saa luoda kontakteja, ylläpitää suhteita, hoitaa asiakkuuksia ja verkostoitua.

Töissä saa mielellään pysyä. Saa joustaa, venyä, ymmärtää, myötäillä, ehdottaa ja ottaa yhteen. Saa neuvotella ja tehdä kompromisseja. Saa jättää sanomatta, niellä harmituksensa, kiehua raivosta, sietää pettymyksiä ja epäoikeudenmukaisuuksia. Töissä saa pitää puolensa. Saa olla luova, innovatiivinen, innostunut ja innostava, taitava, sosiaalinen, kielitaitoinen. Saa nauttia työstään. Saa olla ammattitaitoa ja -ylpeyttä, kokemusta ja vastuuntuntoa. Saa tehdä käsillään ja ajatella päällään. Töissä saa olla ripeä ja nopea, valita kiireellisyysjärjestyksen, sammuttaa suuren tulipalon ja tukahduttaa alkavan. Töissä saa olla haasteita.

Töissä saa myydä työnantajalle vapaa-aikansa kohtuulliseksi katsomaansa hintaan. Saa leimata kellokortin tullessa ja mennessä, ahdistua maanantaista ja odottaa perjantaita. Saa komentaa, ottaa vastaan komentoja ja totella esimiestä. Saa tehdä tulosta ja töitä palkkansa eteen, saa odottaa bonuksia ja kiitosta. Saa myös pelätä puhuttelua, varoitusta ja YT-neuvottelua ja potkuja.

Töissä saa jaksaa.

Nakkivene imee vettä

Koulussa kuulee kaikenlaista, välillä jopa jankutukseen ja kyllästymiseen saakka. Korokkeella ovat olleet esimerkiksi Osama bin Laden, Seppo Taalasmaa, Timo Soini ja yhtenä uusimmista nakkivene. Kyllä. Nakkivene. Jos viimeisimmän kohdalla lyö aivoissa tyhjää, voi katsoa YouTubesta videon, joka selventää nakkiveneen etymologiaa ja avaa nuorten nykyistä sielunelämää.

Kun nakkivene toistui eilen keskusteluissa useamman kuin kymmenen kertaa, se jäi yllättäen mieleeni pyörimään koko loppupäiväksi. Onhan se toki aika hauska sana, jos on tosi väsynyt ja hokee sitä vaikka opettajainhuoneessa koko välitunnin putkeen. On siinä rehtorilla ihmettelemistä, kun menee ja demonstroi nuoria ja vastaa hänen kaikkiin kysymyksiinsä olkapäitä kohottaen sanalla nakkivene.

- No, millainen lehtori Ässän päivä on ollut?
- Nakkivene.
- ? Jaahas, mikäs sinulla nyt on?
- Nakkivene.
- Nyt en ymmärrä yhtään. Mikä tämä juttu on?
- Nakkivene.

Pitääpä itse asiassa käyttää heti huomenna. Laitan myös oppilaat opettelemaan eilisen kunniaksi kirjoittamani korkealaatuisen, osittain rimmaavan runon ulkoa ja lausumaan sen luokan edessä päällä seisoen. Jos oikein onnellisesti käy, varhennettu syysloma alkaa samantien!

Nakkivene imee vettä

Oppilaita pakoon

soudan Hankoon

nakkiveneellä

itse tehdyllä

hyvin täytetyllä.

Olin vankina luokassa
ja opettajainhuoneessa.
Oppilaat valitti,
en jaksanut, rasitti.
Aloin parkuu
et tahdon karkuun.

Niinpä Hankoon,

oppilaita pakoon 

soudan Hankoon.

Nakki mastoon!

Joo, mä oon sun ope
vastuuton.

Pullein purjein

nakkisämpylällä kaikin maustein

livun merellä
ulapalla tyynellä
hyvällä mielellä.

Vedestä tulee aaltoinen.

Tahtoisin oluen,

mut ei, en saa!

Mä olen kapteeni

ja katseen luon eteeni.

Keikkuu jo venheeni.

Oppilaita pakoon
soudan Hankoon
nakkiveneellä
epäterveellisellä 
vehnäsämpylällä. 

Pian pohja turpoaa

ja vene uppoaa.

Ei, ei saa
sinappi liueta
ketsuppi karata
ja vettä liata.

Aallot lyövät,
veneeni syövät.
Kaikilla voimilla
kellun mä nakilla,
peruutan takaisin pakilla.

Nakkia nakersin
ja sillä peruutin
koulun pihalle
parkkiruudulle
tutulle paikalle.

Hankoon
oppilaita pakoon 
yritin soutaa Hankoon.
Nostan maljan nakkiveneelle
vettä imeneelle
pohjaan uponneelle.

Kehu ei haise

Positiivinen palaute on äärimmäisen tärkeää. Minulle opettajana olemisen tärkeimpiä hetkiä ovat paitsi oppimisen ja hoksaamisen tuomat kirkastumiset kasvoilla, myös ne kohtaamiset, jolloin voin yhdellä pienelläkin kehulla nostaa oppilaan puoli metriä pidemmäksi tai saada tunnustuksen tuoman, vähän sellaisen salaisen tyytyväisyyshymyn vilahtamaan kasvoilla. Koen itsekin onnistumista ja saan hyvän mielen pitkäksi aikaa erityisesti silloin, kun joku, jolle kehuja ei erityisemmin ole sadellut, onnistuu, tekee jonkin tehtävän poikkeuksellisen hienosti, ylittää itsensä, tuo luokkakeskustelussa esiin tietämyksensä asiasta tai hoksaa ihmetellä jotain olennaista, mistä viriää itse asiassa se tärkein oppimisen muoto: keskustelu. Juttelemme tunneillani paljon. Kaikesta. Uutisista, tapahtumista, ilmiöistä ja kokemuksista. Pidän sitä opeista olennaisimpana, sillä terve kiinnostus asioihin, kuunteleminen, puhuminen ja osallistuminen ovat taitoja, joita elämässä tarvitaan joka päivä loppuun asti.

Ei sillä, etteivätkö pilkut olisi lähellä sydäntäni myös, mutta silti.

Joskus kehumisen vaikutusta ei näe välittömästi, vaan opettajaa turhauttaa, kun mikään ei muutu - ei hyvällä, ei pahalla, eikä vielä kerran hyvälläkään. Hyvän siemen on silti järkevämpi kylvö kuin moittimisen siemen. Ehkä ahaa-elämys tulee vasta myöhemmin. Ehkä se vie edes jonain hetkenä eteenpäin, tuntuu hyvältä ja jakaa hitusen hyvää eteenpäin.

Myös opettaja kaipaa joskus kehuja, sillä ei niitäkään ihan joka päivä jaella. Ne ovat niin tärkeitä, että kun kaappeja siivotessani löysin muutaman pahan päivän varalle säästämäni, käsin kirjoitetun lappusen, minulta pääsi itku. Toinen palautepaperi oli kollegoilta, toinen vuosien takaiselta oppilaalta.

Sain hyvän muistutuksen siitä, miten kauniista ja kannustavista sanoista voikaan tulla hyvä mieli. Tämän vuoden suurin tavoitteeni olkoonkin se, että pyrin nostamaan erityisen hyvin esiin oppilaiden onnistumiset. Isommat ja pienemmät, välillä jotkin vähän olemattomatkin, jotka joillekin ovat tavallisia ja itsestään selviä. Kehu kantanee pidemmälle kuin todistuksen joulunumero.

Takapulpetin Jeminajaninajasmin

Syyslukukauden alussa pääsee aina testaamaan muistiaan, mikä on onneksi näin nuorena opettajana vielä ihan helppoa. Paljon vaikeampaa olisi, jos mittari kääntyisi jo lähemmäksi neljääkymppiä, niin kuin eräällä hyvin tuntemallani äidinkielenopettajalla on lähivuosina käymässä. Rauha hänelle.

Olen ottanut tavaksi opetella uusien oppilaiden nimet (noin 35 - 80) heti ensimmäisellä tapaamiskerralla, ja onhan se välillä haasteellista. Jos lapsi on siinä onnellisessa asemassa, että hän on esikoinen, tabula on sukurasitteista ja historiasta rasa. Jos sen sijaan kyseessä on perheen toinen, kolmas, keskimmäinen tai jälkimmäinen, tulee Joonasta helposti aina Eero tai Kristasta Katja. Vaikka kuinka yrittää, niin sieltä se isomman sisaruksen nimi vain putkahtaa. Ongelma on onneksi paljon helpommin selätettävissä, jos Joonalla on isosisko. Jännä juttu.

Uskokaa pois: opettaja ei silti tarkoita pahaa, vaikka kutsuu lasta vuosikaudet väärällä nimellä. Se on automaatio ja aikaisemman oppimisen tulos, mikä on sinänsä aivan positiivista. Miettikääpä vaan siellä kotonakin, miten helposti yhtä lasta kutsuessa tulee luetelleeksi ne kaikki muutkin - ja yleensä ikäjärjestyksessä. Jaakkopetripasimikäsänytoot. 

Haluaisin ehdottomasti kuulla, kun suurperheen vanhemmat kutsuvat pienintään syömään.

Sukunäkö ei yhtään helpota paletin hallitsemista, vaikka onkin näppärä nähdä ulkonäön perusteella jo kaukaa, kenen lapsi käytävällä on tulossa vastaan. On jotenkin hirveän hellyyttävää katsella pulpetin äärellä pientä kopiota lapsen isästä tai äidistä. Nuoret eivät kuitenkaan juurikaan pidä siitä, että asian sanoo ääneen. No, onhan se supernoloa. Olla nyt isänsä näköinen, kun isät ja äidit ovat maailman hävettävimpiä ihmisiä.

Kaksoset ovat oppilaina erityisen haastavia. Minulla on ollut neljät, enkä ehkä milloinkaan ole voinut olla täysin varma, kumpi on kumpi. (Tässäkin auttaa hieman, jos toinen on tyttö ja toinen poika, eivätkä kaksoset ole sinnepäinkään identtisiä.) Opettajaraukka yrittää tehdä muistisääntöjä: toinen istuu edessä, toinen takana - mutta kumpi? Siihen auttaa luonnollisesti istumajärjestys, mutta mistä opettaja voi olla varma, jos kaksoset ovat kujeiluun taipuvaisia ja vaihtavat välillä paikkaa? Jollakin parilla voivat olla jakaukset eri suuntaan, joillakin on ehkä jossain kohdassa arpi, mutta ei siinä nyt joka kerta ole aikaa alkaa toisen vasenta otsolohkoa tutkia. Kaksoset lienevät erityisen hankalia tunnistettavia esimerkiksi liikunta- tai kotitaloustunnilla, kun häärätään ulkona tai luokkatilassa vapaammin. Asiaa auttaisi edes pikkuisen, jos kaksoset eivät joka päivä pukeutuisi samanlaisiin vaatteisiin, sillä niilläkin voi tehdä nopeasti muistisääntöjä: Jaakolla on keltainen paita (Jake), Tuomaksella punainen (Tupu).

Vaikeassa tilanteessa yksi hyväksi havaittu keino on nyökätä lapselle vastausvuoro tai huitaista vähän kädellä sinne, kenen toivoo vastaavan. Näin voi jättää nimen aluksi sanomatta ja miettiä sitä pari sekuntia pidempään. Hyvässä lykyssä oikea etunimi on vastauksen aikana jo kulkeutunut aivoista suuhun.

Vanhemmat voisivat myös ristiä lapsiaan omaperäisemmin Spiruliinoiksi ja Hiawathoiksi, sillä kun luokassa käy päivän aikana sata oppilasta, on äärettömän hankala erottaa joka kerta toisistaan kaverukset, jotka näyttävät suurin piirtein samoilta, pukeutuvat samantyylisesti, istuvat vierekkäin ja joiden nimet ovat Jemina, Jamina, Janina, Jenniina, Janniina, Jasmin ja Jessica. (BFF.) Tai sitten voitaisiin tehdä niin, että oppilailla olisi opettajan päättämä äikkänimi samaan tyyliin kuin englannin tunneilla ala-asteella. Minä olin Diana, ja voi sitä wanna-be-prinsessan ylpeyttä. Äidinkielessä nimet olisi nostettu kansanperinteestä, ja siellä sitä istuisi silmät kiiluen parikymmentä Kanervaa ja Kullervoa.

Joskus luokalla on myös monta samannimistä, ja siitähän soppa syntyy. Minun luokallani oli aikoinaan kolme Johannaa. Opettaja ratkaisi asian siten, että nimesi heidät Johanna ykköseksi, Johanna kakkoseksi ja Johanna kolmoseksi. Lapset keksivät näppärämmän ja toimivamman keinon ja kutsuivat heitä lempinimillä. Siihen opettaja ei jostain syystä voinut taipua, mutta melko nopeasti myös numerotäsmennykset tippuivat kyydistä. Lempinimet lienevät hengissä vieläkin.

Mutta kyllä se niin on, että tästä kaikesta puuttuisi vielä koulupuku.

Kesä 2014 numeroin

Ei se ole äidinkielenopettaja eikä mikään, jolla eivät ole numerot hallussa. Olen opiskellut aikoinani, tuossa muutama vuosi takaperin, laajan matematiikan ja fysiikan, mikä näkyy arjessani jatkuvasti. Nyt minun on esimerkiksi hirvittävän helppoa laskea, ovatko kaikki oppilaat paikalla ja että kuinka moni on verhon takana tai vielä vessassa, montako vihkoa sitä laittaa jonon päästä jakoon tai mikä sivu tulee edellisen jälkeen. Ei ole turhaan kuulkaa matematiikkaa opiskeltu!

Koska integrointi on matemaattinen termi, jolla ei tee mitään, mutta joka jo pitkään ollut koulumaailmassa päivän sana, harrastan sitä luonnollisesti oppitunneilla tosi usein. Eniten yhdistän äidinkieleen biologiaa, jossa olen aivan erityisen hyvä: harakka on hieno herra ja varis vanha herra, siilillä on piikit ja linnulla höyhenet. Jokseenkin siten. Tänä syksynä aloitimme äidinkielen tunnit muutaman ryhmän kanssa kuitenkin perinteisesti (jo viime vuodesta asti) numeroin. Koska en vaadi oppilailta mitään, mitä en itse osaisi, tein tehtävän tämänkin kesän osalta myös itse.


Kesä 2014 numeroin


1 opittu uusi sana. Kuntta. Aivan hirveä, ei hirveämpää juuri ole, paitsi ehkä orvaskesi tai koira. Käytin ensimmäiset viikot protestina kuntasta sanaa metsänpohjamatto, mutta pakko myöntää, että se on päivittäiskäytössä ikävän pitkähkö.

1 huvipuistolaite, jossa oli kymmenen vapaapudotusta pimeässä. Meinasin sekä kusta housuihini että kuolla.

1 vesipuisto, jossa olisin halunnut pukeutua säkkiin tai kuolla.

1 maailman kuuluisin hymy

2 kertaa pesäpalloturnauksessa kirjurina. Olin surkea, mutta kehityn varmasti nopeasti. Lomakkeet ovat ihan selvästi miesten tekemiä ja jotenkin epäloogisia. Teen ehkä ensi turnaukseen itse uudet ja paremmat ja koristelen ne esimerkiksi tarroin.

2 markkinat, joista toisilla oli lämmintä 25 astetta ja toisilla 40.

3 ulkomaanmatkaa kuukauden sisään

3 kirpputoria. Ostin Juoksuhaudantien hintaan 0,50 euroa.

5 kesäkiloa, ainakin. En todellakaan mene puntariin.

5 litraa maahan lorotettua piimää. Homma tuntui hullulta, mutta näyttää toimivan. Otin kahta erilaista piimää, kun en osannut päättää, onko rasvaton gefilus, asidofilus, kefiiri vai talouspiimä parasta. Missä on normaali piimä? Ihan tavallinen, konstailematon, normaali piimä?

10 uutta ja tarpeellista sohvatyynyä

13 tuntia kotiinpaluuta

15 yötä kotona

16 värikästä, käsintehtyä marokkolaista laattaa, joista ihan pian tulee pöydälle kansi. Pöytää ei vielä ole.

20+ itsestä otettua, pilalle mennyttä kesäselfietä. Parasta on asettaa itsensä kuvan nurkkaan, niin ei peitä koko vuoristoa tai monumenttia.

21 tilattua kirjaa, joista olen lukenut vasta yhden.

30 astetta järvessä ja tuplamäärä uintikertoja. Lähinnä kelluin, sillä se oli sellainen luontainen olotila.

40 yötä kesämökillä. Parasta.

40 istutettua tuijaa, ja kaikki vielä hengissä.

402 yhtäjaksoisesti noustua kierreporrasta

10 000 aseteltua kiveä tai ainakin 5000.

639 600 litraa järvestä kunttaan ja muihin istutuksiin pumpattua vettä. Ihan itse laskin, koska olen nero. Se, että järven pinta näytti kaikesta huolimatta nousseen ja tuli aaltoja, johtui siitä, että hyppäsin laiturin päästä pommilla.

Varmasti kesässä oli paljon muutakin, mutta kyllä kesä 2014 tullaan muistamaan lähinnä matkustelusta ja kuntan kastelusta. Jos se tämän kaiken vaivannäön jälkeen menee ja kuolee, tapan sen.

Paljas ja pers

Elokuu meinaa päästä yllättämään, mutta ei hätää: näillä kauniilla riimeillä pääsee takuuvarmasti fiilikseen. Jos ei muunlaiseen niin sääliin ja myötähäpeään. Minulla ovat selvästi nyt runopäivät meneillään, joten kaivoin kaapista kolmen luurangon vierestä pari vanhaa, täällä ennen julkaisematonta riviä. (Tuopa kuulosti mukavan pätevältä.) En oikeasti ole mikään runoilijaluonne, jos nyt satutte vahingossa luulemaan. En ollenkaan, mutta välillä henki puhuu minussa. 

Se on ehkä mummoni. Hänkin oli kaappirunoilija. Välillä perheessämme puhuu myös makkaran henki, sillä juuri muutama päivä sitten nuotiomakkaraan ilmestyi viesti: kuoreen repeytyivät kirjaimet HYI. 

Epätarkka, mutta aito todistekuva makkaran hengestä.

Keskuudessamme väijyy myös lättyjen henki. Äitini, jonka sukunimi viittaa hyvin läheisesti erääseen sarvipäiseen eläimeen (ei hirvi, ei lehmä, ei kili, kauris, etena eikä poro), huudahti hämmästyksestä paistaessaan mökillä ohukaisia.

Todistekuva 2. Lätyn hengellä oli asiaa.

Nyt on siis vielä ainakin yksi riimipäivä. Innoituksena on toiminut isoo kirkonkylä, mikä sopii siihen, että käväisen siellä pikapikaa huomenna. Jaan nimikirjoituksia Sokoksen kulmalla noin klo 10. 

Paljas ja pers

Paljasjalkainen helsinkiläinen
ja persjalkainen eteläpohjalainen
- oli heillä kohtaaminen
sattumanvarainen.
Törmäsivät päistikkaa
rientäessään odottamaan ratikkaa.
Se on sellaanen,
joka menöö kiskoolla tiätä myären,
mietti eteläpohjalainen
Itikan makkaraa syären.


*   *   *

Kiirus

Korko mukulakivien välissä
kiire korvien välissä.
Missä välissä ehdin Kauppatorille?

Joka välissä ratikkaa väistelen.


*    *   *

Isäntä 

Tuumas kaupungis peltoaukeiden mies:
"Ei oo puutetta setelistä suurista,
mutta ostan kaiken Tuurista."

Kesämekko kinnaa

Vireän suven jälkeen alkavat työt, ja kireät toimistovaatteet aiheuttavat jo ajatuksenkin tasolla puistatuksia. Kesä on ihmisen parasta aikaa heti elämän jälkeen, kyllä se niin on, joten ahdistaahan se ruotuun palaaminen luonnollisesti vähän yhtä sun toista. Minua ainakin ahdistaa. Ja Minnaa, kuunnelkaa nyt.


Kesämekko kinnaa


Kyllä kiristää Minnan pinnaa:
kesämekko kinnaa.
Vaatteessa niukassa 
on sauma kovin piukassa. 
"Hitto, kun on vetoketju tiukassa", 
itkee Minna hädissään
sangrialasi kädessään.

Kas, puumalla kuumalla
uumallaan on pari kesäkiloa
- suveen on mahtunut 
viiniä ja iloa.
Muuttunut on naisen muoto:
ennen niin hoikka ruoto
on alkanut kasvaa,
ja mahassa ja reisissä
on todellakin ylimääräistä rasvaa. 

Minna, oi, Minna.
Punkku ei ole elämän kunkku.
Tapojasi muuta:
nipistä kiinni sitä suuta, 
hissuttele tissuttelutahtia.

Peilistä heijastuu läskipossu.
Laske kädestäsi punkku, olut, siideri, 
sangria, valkkari, kossu!
Jalkaa nosta toisen eteen
kahlaa veteen,
ui, mene lenkille
älä jää istumaan tuoppi kourassa penkille.

Penkoo Minna hyllyään
ja peilaa suurta pyllyään.
Ei ole mieli keveä, 
sillä onhan perä kyllä aivan hirveän leveä.
"Mitä ihmettä puen päälle nyt?
Miten olenkaan itseni tähän tilaan päästänyt?"
kiroaa nainen mielessään,
kun sangria vetää jo viimeisiään.

Minna löytää kaapista mekon löysän, pinkin 
ja kaataa lasiin uuden drinkin. 
"Ehdin ottaa vielä vähän.
Hätään tähän 
tarvitsen juomaa
tuomaan helpotusta
ja lieventämään ahdistusta.
Aina vaikka maanantaina
ehtii kyllä lopettaa
tissuttelun kokonaan.
Mut onpa hyvää punkku tämä,
onneksi ostin pullot nämä."

Pian Minnan mielestä
mikään ei ole enää pielessä: 
töihin on aikaa viikon verran
ja kerran ehtii jos toisenkin
kiskoa vaikka kuoharin.
Kippis kesälle, nostaa hän maljan
ja suunnittelee avaavansa 
vielä ainakin yhden kaljan.

Ei ole ihmisen paikka eläinpuvussa

Olette varmaankin nähneet ylipirteän, ehkä hieman tärähtäneen ihmiskissan pomppimassa Viking Linen uudessa mainoksessa. Siellä se joraa, hyppii ja viuhtoo rannalla ja merellä, kas kun ei hyppää liikkuvasta laivasta innostuksissaan aaltoihin ja lyö päätään kariin.

Hyvä Viking Line, minä en halua matkustaa aluksillanne enää milloinkaan. En tahdo mennä samojen seinien sisälle pelottavan hyperkissan kanssa. En uskalla. Tuollainen tulee ja tappaa.

Viikinki-Ville (ADHD)

Jostain kumman syystä joka urheilukilpailuissa on karvaturri heiluttamassa tassua ja taputtamassa käsiä ja jokaisessa itseään kunnioittavassa marketissa vähintään kerran vuodessa käymässä Muumi tai Nalle Luppakorva. Miksi? Ensinnäkään Muumi ei varmastikaan ole lähes kaksimetrinen korsto, jota lasten täytyy mennä äidin tai isän taakse piiloon ja jota käteltyään tai halattuaan saa ylpeiltä vanhemmilta miljoona rohkeuspistettä ja diplomin seinään. Muumihan on sellainen pieni pallomaha, joka on aivan ehdottomasti hieman lyhytkasvuinen elukka, eikä todellakaan mikään lastennurkkauksessa jyräävä jättiläinen.  

Miespuolinen tuttavani oli kerran kesähelteellä ostoskeskus-Muumipeikko. Tuttava ei ole mikään pikkututtava, joten hän hikosi turkiksessaan niin, että meinasi henki lähteä. Ei ole helppoa kaikilla kesäkeikoilla, joihin heikkoina hetkinään lupautuu. Anna-Leena Härkönen kuvaakin jossain kolumnissaan, miten kinastelevaa ja välejään selvittelevää pariskuntaa koputetaan kaupassa olkapäälle, ja sielläpä virnuilee Muumi ilmapallokimppu kourassaan (tassussaan?). "Painu sinä, Muumi, vittuun!" huutaa nainen, ja Muumi luikkii kauhistuneena tiehensä. 

En lakkaa milloinkaan nauramasta mielikuvalle. 

Eräänä vuonna Muumi-yleisöä tosin itketti erityisen paljon. Seinäjoen kaupunginteatteri esitti vuonna 2010 lastennäytelmän, jota kaikki kynnelle kykenevät seudun tenavat kuskattiin luonnollisesti katsomaan, jotta maksimoitaisiin jälkikasvun sivistys. Järkytys oli kaikkein pienimmille katsojille suuri, kun ilmeisesti sekä kuumuus- että ääniteknillisistä syistä elukat riisuivat sovitussa kohdassa kesken näytelmän päänsä irti ja esittivät näytelmän loppuun vain kostyymin alaosassa. Siinä käytiin monessa perheessä hieman keskustelua päivän päätteeksi. Karkeloi kansa ja kunnailla soi. 

Vaikka en jaksakaan ihmiseläimiä, minua toisaalta vähän harmittaa, että olen hukannut edesmenneen  isoisoäitini antaman avaimenperän, jossa oli Moskovan olympialaisten Mischa-karhu. Kukaan koko suvusta ei ole matkustanut Venäjälle, eikä minulla ole mitään käsitystä siitä, mistä avaimenperä oli mummolle joutunut. Se olisi kuitenkin ollut konkreettinen muisto opettajaisoisoäidiltäni kahden posliinijoutsenen lisäksi. Senkin voisi laittaa saunanikkunalle.

Tältä näytti naapurimaan nallen koko suku, jota meistä kukaan ei käynyt tapaamassa. Ovathan nuo toisaalta keskimääräistä söpömpiä maskotteja. Oikeastaan yhtä söpöjä kuin kaikki ne pehmonallet, joita ihmiset asuntojen myynti-ilmoitusten perusteella kasaavat sänkyjensä päälle ja sohvannurkkiin kodikasta tunnelmaa luomaan. 

Miska pentuineen

Aina maskotit eivät kuitenkaan ole näin selkeän hyväntahtoisia myyntituotteita hymyineen. Kenen ideakopasta esimerkiksi nämä hemmot on revitty? Mitä ihmeitä ne oikein ovat? Pepsodent-tuubista puristettuja, henkiin heränneitä jättiläishammastahnoja? Hyvä luoja.

Bestikset Golgate ja Pepsodent

Maskotit voivat olla myös monella tavalla luonnehäiriöisiä. Tämä punkkarihenkinen karvatalja on päässyt oikein kunnon tositoimiin.

"Ei saakeli, miten hyvännäköinen kirkuliisa, kourinpa hieman tisseistä!"

Kyllä näiden esimerkkien perusteella pitää maskottien ompeleminen lopettaa. Ei ole normaalia tällainen pehmohahmokulttuuri, ei sitten ollenkaan, varsinkaan näillä helteillä. Ei saa jättää lapsia ja koiria autoon, mutta tyypin voi kyllä sulloa karvapukuun ja komentaa marketin sata-asteiselle seinänvierustalle ilmaisten värityskirjojen kanssa päivystämään.

Muumit, repikää päänne irti! Majavat, leikatkaa häntänne ja jättäkää ne. Koirat, purkaa poikki kahleenne. Kaikki ihmiset eläinten sisällä, liittykää yhteen ja käykää taistoon! Jotain muutakin varmasti kesätöiksi löytyy, mansikanpoimintaa vaikka.

Kesän ihmetyksiä, osa 4. 144 000 litraa vettä

- Minulla on ollut tässä kesällä hieman kastelu-urakkaa, ja onneksi uppopumput on keksitty. (En ymmärrä niiden toiminnasta oikeasti mitään, laitan vain johdon seinään ja alan lorottaa. Paitsi että kerran pumppuun tarttui hauki, kätevää.)

Kellotin, että 10 litran kastelukannun täyttämiseen kuluu aikaa n. 30 sekuntia. Nokkelimmat osaavat laskea päässä, minä laskin koneella, että täten minuutissa täyttyy kaksi kannua eli 20 l vettä. Kun ajatusta laajentaa, tunnissa kuluu 1200 l vettä ja normaalissa päivittäisessä kasteluajassani (4 h) 4800 l.

Kun puutarhurointia on kulunut kaksi viikkoa, olen vienyt järvestä 67200 litraa uimavettä ja kuukaudessa 144 000 litraa. Kyllä siinä osuu elokuussa maha pohjaan.

- Jeesuksella oli aluksi 12 seuraajaa, eikä hän voinut mitenkään aavistaa, miten kovan suosion saavuttaisi. Ei vain voinut, vaikka vetten päällä kävelikin ja teki tempun toisensa jälkeen. Nyt Jeesuksella on 2 376 000 000 seuraajaa, osa aktiivisempia kuin toiset.

En edes tiedä, mitä tuollainen määrä numeroita tarkoittaa, mutta kysyn heti syksyllä ensimmäisenä matematiikanopettajalta, joka todennäköisesti määrää minut läksypiiriin.

- Espanjalaisilla naisilla on kaikilla pitkät hiukset. Kaikilla! Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu alkaa viimeistään neljänkympin tietämillä lyhentää latvoista enemmän kuin kaksihaaraiset. Lyhyet hiukset ovat Tosiaikuisuuden merkki.

Voi tosin olla, että Juanitalla on suomalaista suurempi karvankasvu, ja hiuksissa on varaa harveta kauniisti. Mutta silti. Ei leikkaa espanjatar hiuksia pois.

- Tuolla ylhäällä on kappeli. Sanokaa nyt, totta vie, miten sinne on kuljetettu kaikki rakennusmateriaali?  Olisi painajaismaista voittaa tarjouskilpailu urakasta tuollaiselle työmaalle, vaikka on niitä onneksi kai kaikenlaisia jakkeja ja muita orjia edes pikkuisen hommaa helpottamaan.

Santa Barbaran kappeli Riva del Gardalla.

Kesän ihmetyksiä, osa 3. Se on Hesa, jos niin haluaa

Tässä kesän ja oikeastaan elämän mittaan minua on alkanut ärsyttää se, että joidenkin tärkeilijöiden mielestä on aivan kauhean maalaista erehtyä sanomaan Helsinkiä Hesaksi ja että moukat ne niin tekevät, kun eivät oikeasta, säälittävät, tiedä. Tutkimustulosten mukaan suhtautuminen pääkaupungin eri nimityksiin on tosin neutralisoitumassa, mutta keskustelupalstoilla väittely siitä, miten ilmaisut Stadi ja Hesa mielletään, käy välillä hyvinkin kiivaana. Millä oikeudella joku, ihan noupadi, voi muka päättää, mitä joku toinen voi sanoa?

Hesa, Hesa, Hesa. Noin. Sieltä se vaan tulla putkahti sujuvasti. Jos se tekee minusta maalaisen ja maalainen on synonyymi idiootille, niin siten olkoon, ja menköön kukin Helsinkiin, Hesaan, Stadiin, isolle kirkolle tai kylille ihan miten itse milläkin kerralla tahtoo. On aivan sama, kuka on missäkin syntynyt tai puoli sukua asunut ja kuollut ja kenellä on oikeus sanoa mitäkin. Tällainen nuoresta aikuisuudesta vähän kypsempään ikään kasvaminen on saanut aikaan sen, että pystyy varsin mainiosti käsittelemään omaa maalaisuuttaan. On ainoastaan mahtavaa, että on tilaa kääntyillä.

Suomalaiset ovat melko lailla yhtä tolloja joka puolella maata. Ei tee Helsinki, Hesa eikä Stadi maailmankansalaiseksi, ei sen yläpuolella asuminen tyhmäksi.

Kesän ihmetyksiä, osa 2. Aplodit lentokapteenille!

Seuramatkojen kuningasaikana oli lentokoneessa tapana yltyä vimmaisiin aplodeihin koneen laskeuduttua räjähtämättä kiitoradalle. Oli lennetty viisi tuntia Mallorcalle tai loman jälkeen kotiin, oli oma Suomi-kone alla ja päällimmäisenä mielessä kiitollisuus onnistuneesta ilmasiirtymisestä toiselle puolelle maapalloa. Mikäpä muu siinä tulee mieleen kuin käsien yhteen hakkaaminen? Kiitos, kapteeni, kun toit meidät turvallisesti perille. Kiitos, ettet törmännyt muihin lentokoneisiin etkä pelikaaniin, et juuttunut ukkospilveen, tehnyt vaarallista silmukkaa, väistit turbulenssit vuorten yllä, tarjoilit ilmaiset ruuat, mutta juomat ostin itse, kiitos.

Kiitos, että olemme hengissä, kapteeni!

Miten noloa, kuuluu nykyään ajateltavan - ja varsinkin silloin, kun joku onneton menneen ajan jäänneraukka erehtyy läpäyttämään käsiään pari kertaa yhteen ennen kuin ymmärtää ympärillään salaa naureskeltavan. Oi, sitä ylenkatsomisen riemua. Kyllä siinä tajuaa nopeasti lopettaa moisen suosionosoittamisen heikompiälyinenkin.

Miksi, kysyn minä. Miksi ihmeessä ei saa ihminen taputtaa, jos siltä tuntuu? Miksi ihmeessä kaunis, suorastaan herttainen kulttuuriperinne on pitänyt lopettaa? Kun muut eivät niin tee, ruotsalaisetkaan? Kun hävettää? Kun on tässä nyt niin maan perkeleesti painettu jo lentokoneella ympäri maapalloa ja on kuulkaa sen verran arkipäivää tämä matkustelu, ettei tässä nyt taputtelemaan ruveta. Sitä paitsi työtään vain tekevät, ei sitä kenellekään muullekaan kesken työpäivän taputella, ja palkkaakin saavat niin paljon, että pitää osatakin pitää kone ilmassa. Ja tulla alas, ei se mikään ohjelmanumero ole.

Kuulkaapa ihmiset. Olen sitä mieltä, että taputtaminen takaisin lentokoneisiin ja kiitos sille, jolle kiitos kuuluu. On huikea saavutus tulla ehjänä taivaalta alas, kun ei edes ymmärrä, miten koko vehje siellä ylipäätään pysyy. Sitä paitsi ihminen saa taputtaa halutessaan vaikka bussikuskille, Ruotsin-laivan kapteenille tai kaupan kassalle, ei tänne jurottamaan ole tultu. Pikkulapsetkin taputtavat, ja heissä on ilo.

Minä alan aplodeerata lentokoneessa joka kerta. Jos ihmiset katsovat säälien, taputan myös keskivaiheilla matkaa ja pistän hihkuen päälle.

Kesän ihmetyksiä, osa 1. Pekka ja banaani

Koska te kaikki muutkin olette luonnollisesti heinäkuussa kesälomalla, teillä on aikaa miettiä kanssani maailman ihmeellisimpiä asioita, jotka olen ihan itse keksinyt pääni vaivaksi. Näitä on jotenkin tosi vaikea käsitellä, kun on pieni ja aivoiltaan hieman vaatimaton. Olen varma, että koette asian samoin. Ensimmäinen kesäsarjan ihmetyksistä liittyy banaanin matkoihin maailman ympäri.

Ajatelkaapa, miten paljon enemmän yksittäinen banaani saattaa matkustaa kuin vaikkapa joku meistä Mettäperän ihmisistä. Siellä se kasvaa ensin, raukka, plantaasilla Costa Ricassa (äh, se olikin se kahvipaikka), Santa Mariassa (mauste ja Napoleonin laiva) Del Montessa (ananas) Chiquitassa (no niin, löytyihän se!), sen poimii 10 sentillä päivässä orja ja panee bambukoppaan. Noin, siellä se on ja saa tarran kylkeensä. Tiluksilta banaani pääsee ensimmäiselle auto- ja laivamatkalleen, kenties jopa lentokoneeseen. Finnair tuo tertun Suomeen, jossa se kuskataan rekalla Ivalon K-markettiin. Matkalla rekkakuski syö salaa yhden banaanin, se on tullut hänelle tavaksi, mutta ottaa onneksi juuri viereisestä laatikosta.

Ivalolaisen Pekan tekee mieli banaania evääksi, ja kas, Chiquita-terttu päätyy hänen keittiöönsä pöydälle, sillä Pekalla ei poikamiehenä ole hedelmäkoria. Pekan kaveri soittaa, että nyt olisi äkkilähtöjä halvalla ja että lähdepäs, vanha patu, viikoksi Mallorcalle, kun sinulla on lomakin ja reissu on halpa ja minä hoidan varauksen. Pekka innostuu, sillä Mallorcalla hän on kerran käynyt, maisemat mukavan tuttuja ja Carmenit kauniita etenkin muutaman allasbaarin puolimakean Happy Hour -drinkin jälkeen. Laittavat sateenvarjonkin, ei Suomessa vaan.

Pekalle tulee kiire etsiä uimahousut ja pakata lentolaukkuun muutama t-paita. Lähtö olisi samantien, sillä Ivalosta olisi ajeltava ensin pääkaupunkiin, vaikka oikeastaan kaikki Rovaniemen alapuolinen oli Pekalle jo etelää. Piti ottaa evästä, joten siitä pari banaania reppuun ja päivän lehti lentomatkaa varten, joka tosin olisi silloin jo eilisen lehti. Tuskinpa se maailma siitä niin paljon muuttuisi, joten samapa tuo. Niin lähtivät Pekka ja banaanit maailmalle.

(Tässä välissä hypätään suoraan Mallorcalle, sillä muuten matkakuvauksesta tulee liian pitkä ja koska kävi niin hauskasti, että Pekka ei syönytkään matkalla banaania. Timo halusi pysähtyä kusihädän hetkellä tienvarren ABC-liikennemyymälään, ja he päätyivät syömään siellä lounaan noutopöydästä. Matkalla ei euroja säästettäisi.)

Hotellissa Pekka sujahti Speedoihinsa ja nosti eväsbanaanit pöydälle. Vähän oli jo niihin tullut osumaa matkalaukussa, mutta hyvin kelpaisivat vielä vaikka aamupalaksi, joka heillä ei kuulunut majoituksen hintaan. Kylläpä olikin hyvä, että otin evästä mukaan, tuumi Pekka pulahtaessaan uima-altaaseen.

Niin. Tästä voimme päätellä, että keskiverto banaani on kova reissumies. Sille ei välttämättä riitä, että tulenpa tässä banaanimaasta Suomen-perälle Lapin viimeiseen kolkkaan, vaan sitten lähdetään vielä uudelle matkalle heti perään. Kuinka moni meistä matkustelee yhtä paljon parin viikon aikana kuin banaani? Kysyn vaan. Että on siinä banaanilla äkkiä lentomaileja alla ja maisemia palmuista pinjoihin. Melkein kateeksi käyvät sellaiset lentopisteet.

Vaatteet opettajan tekevät

Ne kengät ovat nyt roskiksessa.

Niissä ei ollut mitään vikaa. Ne olivat nätit, mustat remmikengät kaupassa ja vielä ensimmäisen käyttökerran ajan. Sen jälkeen kengät lähinnä etoivat. Niitä oli arvioitu hitaalla katseella varresta korkoon, korosta takaisin varteen ja annettu nyökäten hyväksyntä.

Seksikkäät. 

En osannut sanoa kommenttiin mitään. Olin hämmentynyt ja tunsin itseni hieman häpäistyksi. Vasta myöhemmin keksin nasevia vastauksia ja kuulin kollegalta, miten kommentoija olisi ansainnut luunapin otsaansa.

Vaikka episodista on kulunut jo pitemmän aikaa, olen hämmentynyt siitä, miten suuresti muutama harkitsematon sana minuun vaikutti. Remmikengät jäivät vapaa-ajallakin kenkäkomeroon, sillä niistä tuli minulle väärinymmärretty ja loukattu olo. Pyrkimykseni ei ole pukeutua mitenkään erityisen viettelevästi - eikä todellakaan, etenkään tai varsinkaan töissä.

FT Marjo Kamila on pohtinut parin vuoden takaisessa väitöskirjassaan  opettajien pukeutumista ja sitä, miten heidän vaatetuksensa on viesti niin oppilaille kuin toisille opettajillekin. Minäkin olen viestinyt paitsi kengilläni myös muuten: eräänä vuonna sain oppilailta Tyyliope-diplomin (kaikki muut olivat varmaan jo saaneet) - ja toisaalta eräänä hämmensin tunnelmaa, kun minulla sattui olemaan koulun liikuntailtapäivänä samanlaiset MicMacin vapaa-ajanhousut kuin muutamalla oppilaalla. Opin, että opettajan ei pidä teinin reviirille astuman, ja kun huomasin muutama vuosi takaperin eräällä etupulpetin tytöllä samanlaisen farkkupaidan kuin minulla, vein paidan samantien mökille. Kyse ei ollut niinkään minusta kuin oppilaasta, jota teollani jalosti ajattelin.

Oppilaat ovat opettajien pukeutumisen suhteen hyvin tarkkaavaisia, lähes röntgenkatseisia. Kerran yksi jopa viittasi kesken tunnin ja kehotti minua kiristämään korvakoruni takana olevan lukon. Uudet asut ja asusteet huomataan heti, ja varsinkin tytöt tykkäävät niistä myös hymyillen mainita. Joskus palaute voi tosin olla rajuakin. Kun olin raidoittanut hiuksiani tummasta kohti omaa vaaleaa väriäni, kuului takaovella klo 07.50 välitön aamupalaute: "Anteeksi nyt, mutta ei kyllä sovi yhtään." Sinä päivänä keskustelimme kaikkien kanssa paitsi rehellisyydestä myös kohteliaisuudesta, hienovaraisuudesta ja hyvistä käytöstavoista.

Kyllä mekin aikoinaan osasimme. Omalta yläkouluajaltani muistan erityisesti ruotsinopettajamme suosikin, mustikansinisen neuleasun ja sen, miten pojat keskittyivät innokkaina nuorehkon opettajan takapuoleen. Yhdellä opettajalla oli aina harmaat suorat housut ja samaan sävyyn neuleliivi, toisella töröttivät rinnat terävinä kuin Madonnalla tötteröaikoina. Ei ole helppoa olla opettaja, etenkään ensimmäisinä vuosina, kun hakee ammatillista identiteettiään ja uskottavuutta vielä vaatteidenkin kautta. Minullakin taisi olla puoli vuotta suorat housut.

Joka ammatissa on jonkinlaiset omat pukeutumiskoodinsa tai työasunsa. Minulla lämpöisten koulupäivien varalle hankitut remmikengät ovat nyt olleet roskiksessa jo vuosia, ja Kamilan luennolla ajattelin kiitollisena, miten suvaitsevainen ja rento työyhteisömme onkaan. Meillä saa olla ja pukeutua, miten itselle parhaiten sopivalta tuntuu. Meille mahtuu Maripaitaa, WWF:ää, kaulusta, neuletta, jakkua ja puvuntakkia, terveyssandaalia, tennaria ja korkokenkää, lyhyttä ja pitkää hametta, huivia, korua ja jopa Batman-asu. Pari asiaa on kuitenkin varmaa: kukaan meistä ei pidä sisätiloissa pipoa enkä minä enää ikinä remmikenkiä.

Jalkapallo on tyhmä laji

Jalkapallo on vähän tyhmä laji.

- Jalkapallokenttä on aivan liian iso, ja sitä siinä sitten ravataan puolitoista tuntia päädystä toiseen.

- Pelissä tulee liian vähän maaleja, ts. siinä ei tapahdu mitään.

- Tylsää.

- Maali on suuri, mutta silti pallo ei mitenkään muka osu sisään. 

- Miten ammattilaiset voivat olla niin huonoja?

- Aikuiset miehet kieriskelevät kuolemaa tehden maassa, kun joku vähän tönäisee tai vie pallon. 

- Luuserit. Säälittävät luuserit. Miettikää nyt, jos joku vaikka putkimies aina heittäytyisi ketoon rakennustyömaalla, kun tulisi pieni epäonnistuminen. Tai opettaja alkaisi väännellä tuskasta naamaansa oppilaan vastattua väärin ja hyppäisi luokan lattialle itkemään. 

- Unohdan joka vuosi uudelleen, mikä on paitsio.
- Tuomarit eivät voi nähdä kaikkea, ja silti saavat viheltää pilliin mielensä mukaan, yleensä väärin.
- Maalikameraakin syytetään, sillä kyllä ihmissilmä on parempi, jos kameran tuomio on väärä.
- Mikä se paitsio nyt sitten muka on?
- Vaikka oikeastaan ihan turha selittää, sillä en ymmärrä kuitenkaan.
- Mihin paitsiota muka tarvitaan? Sen kun potkivat niihin maaleihin vaan, ja innokkaampi voittakoon. Ilman paitsiota tulisi enemmän maaleja, ja sitä kansa haluaa.
- Jalkapallofanit ovat fanaatikkoja ja huligaaneja ja tappelevat.
- Jos menee vahingossa väärän seuran pubiin, voi saada turpaansa.
- Kyllä ihmisen pitäisi saada kannattaa mitä tahansa joukkuetta ja ilmaista mielipiteensä vapaasti.

Jalkapallo on kiva laji.

+ Koska pelaajilla ei ole kypärää päässä, näkee, ketä voisi alkaa kannustaa.
+ Ne lapset siinä alussa pelaajien vierellä ovat suloisia.
+ David Beckham on ihan jees, samoin joku niistä kuuluisista Ronaldoista tms.
+ Reisilihakset näkyvät hieman.
+ Saksipotkut taaksepäin ovat hienoja. Niitä voisi olla enemmän.
+ Jalkapalloilijoiden varusteet vievät kotona paljon vähemmän tilaa kuin jääkiekkoilijoiden. Ajattelen tätä niin kuin taloudenhoidon kannalta.
+ Jalkapalloilijat eivät varmasti haise yhtä pahasti hieltä kuin vaikkapa jääkiekkoilijat.
+ Jalkapalloa on paljon helppo pelata kaveriporukalla vaikkapa tupareissa tai varpajaisissa.
+ Maalivahtien potkut ovat aivan mielettömän pitkiä.
+ Voisi ihan hyvin ja vaihteen vuoksi kehittää jonkin pallon potkimisen pituuskisan.
+ En keksi enempää. Ruoho on vihreää ja katsojilla on lämpöisempää kuin jäähallissa tai hiihtoladun varrella.

Kyllä nyt niin kävi, että ensimmäinen lista on pidempi ja plussat jäivät aivan paitsioon. Voi voi.

Kun on tarpeeksi VIP

Olen tämän alkukesän aikana jonottanut useamman kerran nöyränä lentokentällä, liikenneruuhkassa ja nähtävyyksen äärellä. Siinä on kieltämättä tullut mieleen, ettei kaikkien varmaan tarvitse ikinä jonottaa minnekään: kun on tarpeeksi tärkeä henkilö, saa mennä, minne haluaa, eikä tarvitse yhtään ainoata VIP-korttia lompakkoonsa. Ei ole Obaman ja Putinin edessä sadan metrin jonoa, kun he haluavat käydä Eiffel-tornissa. Ei täydy moisten varata kuukausia etukäteen nousuaikaa toisen tasanteen hissiin tai seistä tuntitolkulla nähtävyysjonossa, saada pöytää haluamastaan ravintolasta tai aitiopaikkaa jalkapallon MM-kisoihin. Sitä paitsi kun on tarpeeksi venäläinen, ei muutenkaan tarvitse jonottaa yhtään minnekään, sen kun vain rynttää suoraan sinne, minne huvittaa.

In Russia we always go first.

Kerran jouduin laittamaan Rukalla muutaman kymmenen aikuista itänaapuria ojennukseen. Kyseessä oli lastenrinne, jossa on ilmainen, lyhyt liukumattohissi ja vieressä köysihissi. Pienet lapset alkoivat olla neuvottomia, kun suurehko ryhmä venäläisiä oli lähtenyt tutustumaan laskettelun saloihin. Kun kotimaan lapsoset laskivat jalat harallaan alas ja asettuivat nätisti jonoon uutta nousua varten, tulivat rysmylit ryminällä ja rynnivät suoraan jonon kärkeen. Kun näin touhua jonkin aikaa, eikä kukaan henkilökunnasta puuttunut toimintaan, paloivat käämini ja otin komennon käsiini. Marssin kylmästi hissille, viisoin vihaisesti karvahattuiset sivuun ja ohjasin pikkulapset heidän eteensä. Ehkä saatoin sanoa jotain suomeksi, englanniksi ja venäjäksikin, vaikken sitä edes yhtään osaa. Ääritilanteissa sitä nimittäin jotenkin vain tulee suusta, sillä minulla on kielillä puhumisen lahja. Osaan ruotsiakin. Jag kan Sverige. Ja kun on opettaja, osaa laittaa myös aikuiset jonoon, jos sellaiseen toimenpiteeseen on tarvetta.

Se on nimittäin niin, että in Finland we have this thing called reilu meininki.

On jonottamisessa puolensakin, sillä kyllä siinä voi ainakin kehittää itsehillintäänsä ja kärsivällisyyttään. Voi siinä mietiskelläkin, harrastaa nettishoppailua tai kutoa joutessaan vaikka villasukan. Itse tyydyin viimeksi vain seisomaan ja analysoimaan edessäni ja takanani olevia ulkomaalaisia. Japanilaiset lukevat karttaa reppu etupuolellaan ja amerikkalaiset puhuvat vaikka puolitoista tuntia putkeen. Yksi oli tehnyt valituksen hotellistaan, kun ei ollut päässyt sateen vuoksi pelaamaan tennistä. Hotellin sivuilla ei nimittäin ollut mitään mainintaa sellaisesta vaihtoehdosta kuin vesisade.

In America we always sue people.

Kun on tarpeeksi VIP, ei tarvitse mennä edes vankilaan. In Italy we have Silvio Berlusconi.

Madame Ässän kesähoroskooppi 2014

Nostinpa juuri pölyttyneen kristallipalloni komerosta, tuijotin sitä syvään ja kas, lahjakas kun olen, näin samantien kirkkaasti tulevaisuuteen. Koska olen armollinen, jaan näkyni ihan ilmaiseksi kaikille. Tämä yleispätevä, koko kuluvan suven kattava ennustus pitää paikkaansa jokaisen kohdalla, ja jos joku jotain muuta väittää, valehtelee tai yrittää olla jotenkin parempi kuin muut.

Luvassa on koko Suomen alueelle vaihtelevaa säätä: Aurinkoista, hellettä, puolipilvistä ja pilvistä, sadekuuroja, kaatosadetta, koko päivän ja koko yön. Ukkosmyrskyjä, jyrinää, välähtelyä, pallosalamoita, televisiot irti seinästä. Usvaa. Tyyntä, vaahtopäitä, kumiveneitä ja katkenneita muoviairoja. Mustikanpoimintaa, hyttysiä, kaatuneita sankoja ja kirosanoja. Kantarelleja kermakastikkeessa. Monta pussillista grillihiiliä, pari kaasupulloa, savustuslastuja, barbeque-kastiketta, palaneita makkaroita, possunlihaa, broileria Mexicana-boxissa, kyljystä, kasleria, sisä- ja ulkofilettä, nautaa, hampurilaisia, täytettyjä sieniä, halloumisalaattia, parsaa, vartaita ja maissia hampaiden välissä. Uusia perunoita, voita ja silliä. Kesäkurpitsaa, joka jää syömättä, kun muutakin parempaa on tarjolla. Raparperipiirakkaa.

Festareita, rokkia, rollia, kansanmusiikkia, jatsia, iskelmää, tangoa ja poppia. Lavatansseja. Yökerhoilua, jonotusta nakkikioskille ja taksiin. Hyvää menoa, ystäviä, hauskanpitoa. Etkoja ja jatkoja. Terassikelejä. Kesähittejä radiosta vielä, kun kesää on jäljellä. Myöhään valvomista, myöhään nukkumista. Olutta, siideriä, lonkeroa, drinkkejä, punaviiniä, valkoviiniä, kuohuviiniä, samppanjaa, sangriaa ja kossukolaa. Kesähäitä, konfirmaatioita, puutarhajuhlia ja markkinahumua. Ylihinnoiteltuja jäätelöpalloja, pehmiksiä, tuutteja, mehujäitä, sorbetteja, puikkoja ja paketteja. Kioskilta, lähikaupasta, marketista, torilta, kotona, kaupungilla, kylässä, mummolassa, ulkomailla. Uusia testattavia makuja ja  hyväksi havaittuja. Vanhan ajan vaniljasyndroomia.

Lyhyitä lomia ja vääriä lomaviikkoja. Liian myöhäisiä varausyrityksiä, loppuunmyytyjä kesäteattereita ja konsertteja, jatkuvaa sadetta. Heinänuhia, allergioita, siitepölyä, kesäflunssia ja päänsärkyjä. Palaneita olkapäitä ja nenänvarsia, maksaläiskiä ja liian pienet viimevuotiset bikinit. Yksinäisiä lomahetkiä, ei yhtään aarretta kesäsateenkaaren päässä ja juuri hankittu hellemekko -70 %:n alennusmyynnissä. Riitelyjä, suuria odotuksia ja ladattuja toiveita, pettymyksiä. Suomen pitkää, kuumaa kesää iloineen ja suruineen. Yövuoroja, viikonloppuvuoroja, huonoja kesätyöpaikkoja tai ei kesätöitä ollenkaan. Raskaita leirejä valvontahommissa, siivoamista festareilla aamuyöstä. Varastettuja lompakoita, huonoja päätöksiä, katumuksen hetkiä ja pillereitä. Kateutta muiden kesälomista. Äänekkäitä mökkinaapureita, alastomia uimareita, kuinka kehtaavat. Liikaa hellettä, liikaa vesisadetta, liian kylmää vettä, sammuneita saunanpesiä ja puolisoita.

Lomapäiviä, lomaviikkoja, lomakuukausia, ammatinvalintakysymyksiä. Rentoutumista ja vapautta. Riippukeinuja, leikkipuistoja, huvipuistoja, vesipuistoja. Kylpylöitä, uimarantoja, aurinkorasvaa, erilaisia kertoimia, hiekkalinnoja, vesileluja, uimapukuja, bikineitä ja pyyhkeitä, rusketusraitoja. Kumiveneitä, soutuveneitä, Ruotsin-laivoja, lomareissuja kotimaahan ja ulkomaille, nopeita päätöksiä. Asuntovaunuja ja -autoja, karaavaanialueita, telttoja, mökkejä, hotelleja, moottoripyöräajeluita ja polkupyörälenkkejä. Äkkilähtöjä, lentokoneita ja junia, oman kullan kuvia yöttömässä yössä. Saunavihtoja. Juhannustaikoja niityllä ja kaivolla, tyynyn alla, vedenpinnassa ja unissa. Käen kukkumista. Iltanuotioita, kitaroita, makkaratikkuja, vaahtokarkkeja, hytisemistä, hyttysten huitomista, ininän sietämistä, hyönteiskarkottimia ja Offia. Muurahaisia sisällä ja ulkona. Tikanheittoa, mölkkyä, sulkapalloa, petankkia, krokettia. Kesälukemista, ristikkolehtiä, laiturilla makoilua, viltin päällä puistossa loikoilua. Uusia kesäsandaaleja ja aurinkolaseja voimakkuuksilla.

Nurmikon leikkaamista, vasta leikatun ruohon tuoksua. Kukkasia loistossaan, perhosia ja viserrystä. Rikkaruohoja ja voikukkia. Marjapuskia, mehunkeittoa, hilloamista, poimimista, säilömistä ja pakastamista. Mustikkaa, mansikkaa, puolukkaa, vadelmaa, herukkaa, omenoita ja hillaa. Itse poimittuna, torilta, mummolasta, kotipihalta. Metsämansikoita vakiopaikasta ja kesäkukkia tienvarsilta. Kirsikoita ja pussillinen herneitä riippukeinussa. Piknik-eväitä korissa.



Lomalla viimeinkin, voit ottaa iisimmin.