Vaatteet opettajan tekevät

Ne kengät ovat nyt roskiksessa.

Niissä ei ollut mitään vikaa. Ne olivat nätit, mustat remmikengät kaupassa ja vielä ensimmäisen käyttökerran ajan. Sen jälkeen kengät lähinnä etoivat. Niitä oli arvioitu hitaalla katseella varresta korkoon, korosta takaisin varteen ja annettu nyökäten hyväksyntä.

Seksikkäät. 

En osannut sanoa kommenttiin mitään. Olin hämmentynyt ja tunsin itseni hieman häpäistyksi. Vasta myöhemmin keksin nasevia vastauksia ja kuulin kollegalta, miten kommentoija olisi ansainnut luunapin otsaansa.

Vaikka episodista on kulunut jo pitemmän aikaa, olen hämmentynyt siitä, miten suuresti muutama harkitsematon sana minuun vaikutti. Remmikengät jäivät vapaa-ajallakin kenkäkomeroon, sillä niistä tuli minulle väärinymmärretty ja loukattu olo. Pyrkimykseni ei ole pukeutua mitenkään erityisen viettelevästi - eikä todellakaan, etenkään tai varsinkaan töissä.

FT Marjo Kamila on pohtinut parin vuoden takaisessa väitöskirjassaan  opettajien pukeutumista ja sitä, miten heidän vaatetuksensa on viesti niin oppilaille kuin toisille opettajillekin. Minäkin olen viestinyt paitsi kengilläni myös muuten: eräänä vuonna sain oppilailta Tyyliope-diplomin (kaikki muut olivat varmaan jo saaneet) - ja toisaalta eräänä hämmensin tunnelmaa, kun minulla sattui olemaan koulun liikuntailtapäivänä samanlaiset MicMacin vapaa-ajanhousut kuin muutamalla oppilaalla. Opin, että opettajan ei pidä teinin reviirille astuman, ja kun huomasin muutama vuosi takaperin eräällä etupulpetin tytöllä samanlaisen farkkupaidan kuin minulla, vein paidan samantien mökille. Kyse ei ollut niinkään minusta kuin oppilaasta, jota teollani jalosti ajattelin.

Oppilaat ovat opettajien pukeutumisen suhteen hyvin tarkkaavaisia, lähes röntgenkatseisia. Kerran yksi jopa viittasi kesken tunnin ja kehotti minua kiristämään korvakoruni takana olevan lukon. Uudet asut ja asusteet huomataan heti, ja varsinkin tytöt tykkäävät niistä myös hymyillen mainita. Joskus palaute voi tosin olla rajuakin. Kun olin raidoittanut hiuksiani tummasta kohti omaa vaaleaa väriäni, kuului takaovella klo 07.50 välitön aamupalaute: "Anteeksi nyt, mutta ei kyllä sovi yhtään." Sinä päivänä keskustelimme kaikkien kanssa paitsi rehellisyydestä myös kohteliaisuudesta, hienovaraisuudesta ja hyvistä käytöstavoista.

Kyllä mekin aikoinaan osasimme. Omalta yläkouluajaltani muistan erityisesti ruotsinopettajamme suosikin, mustikansinisen neuleasun ja sen, miten pojat keskittyivät innokkaina nuorehkon opettajan takapuoleen. Yhdellä opettajalla oli aina harmaat suorat housut ja samaan sävyyn neuleliivi, toisella töröttivät rinnat terävinä kuin Madonnalla tötteröaikoina. Ei ole helppoa olla opettaja, etenkään ensimmäisinä vuosina, kun hakee ammatillista identiteettiään ja uskottavuutta vielä vaatteidenkin kautta. Minullakin taisi olla puoli vuotta suorat housut.

Joka ammatissa on jonkinlaiset omat pukeutumiskoodinsa tai työasunsa. Minulla lämpöisten koulupäivien varalle hankitut remmikengät ovat nyt olleet roskiksessa jo vuosia, ja Kamilan luennolla ajattelin kiitollisena, miten suvaitsevainen ja rento työyhteisömme onkaan. Meillä saa olla ja pukeutua, miten itselle parhaiten sopivalta tuntuu. Meille mahtuu Maripaitaa, WWF:ää, kaulusta, neuletta, jakkua ja puvuntakkia, terveyssandaalia, tennaria ja korkokenkää, lyhyttä ja pitkää hametta, huivia, korua ja jopa Batman-asu. Pari asiaa on kuitenkin varmaa: kukaan meistä ei pidä sisätiloissa pipoa enkä minä enää ikinä remmikenkiä.