Huomenta kuulutuskopista

Minulla on maailman ihanin luokka, ja sillä on kyllä kieltämättä ja ihan objektiivisesti arvioituna myös maailman ihanin luokanvalvoja. Kun mainitsin kuukauden päivät sitten, että aamunavausvuoroni osuu ystävänpäivälle, painoi muutama sen mieleensä ja tuli jokin aika sitten (epäilemättä loistavan ja innostavan, suorastaan mieleenpainuvan) lauseenjäsennystunnin jälkeen puheilleni. Kohtaamisia oli kaksi, sillä tytöt jäivät juttelemaan eri päivinä täyteen kirjoitetut A4:t käsissään. En edes tiedä, olivatko he keksineet idean ihan yksikseen vai yhdessä - mutta sillä ei ollut väliä. Väliä oli oma-aloitteisuudella: he halusivat kerätä tietoa ja keksiä mukavaa sanottavaa. He halusivat miettiä, mikä kappale tukee sanomaa ja on päivään sopiva. He halusivat jännittää ja pistää itsensä likoon koko koulun kuullen. Heillä oli tahtoa. Heillä oli viitseliäisyyttä.

Ehdottomasti parhaintahan tässä hommassa oli silti se, että ymmärsin pääseväni itse pälkähästä. Eläköön, Amerikka ja ystävänpäivä! Olemme ihania ja rakkaita ja halipusit jokaiselle, paitsi niille abiturienteille, jotka eivät antaneet minulle tänään karkkia. 

Tänään estradi oli siis oppilaideni. Minä kyykin stereoiden edessä lattialla nappeja vetämässä painelemassa, kun nuoret, jollainen epäilemättä vielä itsekin olen, seisoivat vierekkäin mikrofonin ääressä ja kertoivat kaikille, mistä ystävänpäivä on saanut alkunsa ja millä eri tavoilla silloin voi muista läheisiään. Kukaan ei pyörtynyt, en minäkään, emme kikattaneet hysteerisesti tai edes rikkoneet stereojärjestelmää, vaikka äänensäätönapit pitikin kääntää täysille, jotta levy alkoi kunnolla kuulua. Kyllä on moisen viisiminuuttisen jälkeen voittajafiilis niin opettajalla kuin oppilaillakin. Kymppi äidinkielestä meille jokaiselle kolmelle tai ainakin suklaatikkari.

Aikaisemmin oppilaiden pitämät aamunavaukset olivat paljon yleisempiä - omina yläasteaikoinani jopa villitykseen asti - mutta nykyisin koulussamme ei juurikaan oppilaiden ääntä aamuisin kuulu. Tai no, ainakaan kaiuttimesta. Yleisimmin aamunavauksen aikana tehdään unohtuneita läksyjä, räplätään puhelinta, kuiskitaan vieruskaverin kanssa tai maataan pulpetilla ja levätään vielä hetki ennen kuin kirjallisuushistoria taas alkaa ja jatkuu eikä ilmeisesti lopu koskaan. Aina kovaäänisestä ei kuulu opettajankaan ääntä, sillä aamuvelvollisuus saatetaan kokea ylimääräisenä pahana, kenties jopa vaivana ja monesti hieman turhauttavanakin hommana. Menneisyyden jäänne se minunkin mielestäni on, mitä sitä kieltämään. Kuulunkin itse niihin, joiden puolesta koko touhun voisi ihan hyvin lopettaa kokonaan, mutta joka kuitenkin arvostaa valmisteltuja aamunavauksia ja mietittyä sanomaa hyvinkin paljon. Pidän siitä, kun joku viitsii. Arvostan sitä, kun joku innostuu. Aamunavaus ei nimittäin ole minun juttuni sitten ollenkaan. Ansioni ovat kaikilla muilla aloilla, kuten maastohiihdossa ja eväiden syönnissä.

Joskus suunnittelin ilkikuriittani, että soitan omilla vuoroillani saman kappaleen joka ikinen kerta eläkkeelle jäämiseeni asti. Suunnitelma oli muuten hyvä, mutta hukkasin levyn ensimmäisen neljän kerran jälkeen. Siihen mennessä kukaan ei ollut huomannut mitään, ja veikkaan vahvasti, että kaikki tulevat vuodet olisi menty sujuvasti ja epäilyksiä herättämättä Foo Fightersin tahtiin. Juju piilee siinä, ettei biisi saa olla liian tuttu, vaan mukavan iskevä ja leppoisa, mutta kuitenkin sujuvasti taka-alalle jäävä. Sanoilla ei ole merkitystä, sillä niistä kukaan yläkouluikäinen ei saa kuitenkaan mitään selvää. Sääliksi käykin ruotsinoperaukkoja, jotka joka kevät huudattavat Sommartideniä tai Sommaren är kortia. Suurimmalla osalla oppilaista ei ole aavistustakaan, mistä on kyse, sillä ruotsi on homojen kieli ja ei muuta kuin huppu päähän ja herättäkää, kun aamunavaus on ohi. 

Ihanaa ystävänpäivää teille kaikille. Olette epäilemättä hyviä tyyppejä kaikki tai ainakin melkein yhtä hyviä kuin minä.