maanantai 11. helmikuuta 2013

Hitsillä silmään (advli + advli)

On tärkeää osata lauseenjäsennystä. Kun miettii, mikä on lauseen appositioattribuutti, on totuuden lähteellä ja jotenkin tunnelmastakin muodostuu nopeasti tavallista vakavahenkisempi ja hartaampi. Jos joku tuleva autoasentaja tai levyseppähitsaaja väittää viiksenhaivenet vavisten, ettei tee muka lauseenjäsennyksellä niinku elämässään yhtään mitään, niin esitän eriävän mielipiteen: koskaan, milloinkaan tai ikinä ei voi tietää, mihin päätyy. Kuinka moni meistä opettajistakin on vannonut, ettei varmana ainakaan opettajaksi ryhdy, ja siellä sitä vain napautetaan karttakepillä oppilaiden sormia huonosti sujuneen läksynkuulustelun jälkeen.

Lauseenjäsennys se on ja pysyy tärkeänä asiana opetussuunnitelmaa, uskokaa vain huviksenne. Voitte kuulkaa aivan hyvin hitsata vaikka itseänne ammattikoulussa vahingossa silmään, ja mitäs muutakaan tekemistä teillä on sairaalasängyssä kuin alkaa opiskella vaikka jotain eksoottista kieltä luurit korvilla, jos niitä koskaan olette edes pois ottaneet. Jos eivät ole pohjatiedot kunnossa, niin kyllä itku tulee toisesta silmästä, kun ensin on mennyt puoliksi näkö ja sitten käskee vielä ääni muodostaa saksan kielen lauseeseen akkusatiiviobjektin. Että tuliko ylenkatsettua lauseenjäsennystä äidinkielen tunnilla, tuliko? Niin makaa kuin petaa. Senkin opit ysiluokalla, jos vain vähänkin maltoit kuunnella siellä takarivissä.

Sitä paitsi kyllä on mennyt kummalliseksi tämä maailma, kun raavaat miehet syövät salaattia ja uuden oppikirjan lauseenjäsennystehtävistä on yhtäkkiä unohdettu attribuutti kokonaan. Tuosta vaan, mitään varoittelematta! Edellisessä oppikirjassa taidettiin sentään vähän maininnan tasolla attribuuttia hilppaista eikä suoraan nurkkaan hylätä. Kyllä on törkeää pullamössösukupolven lellimistä ja järjetöntä oikoreitin hakemista onneen, sanon minä. Mitään ei tehdä kunnolla, mennään vain kuin rastireittilankoja pitkin avustettuna maaliin. Ilmiö on näkyvissä myös matematiikassa, jonka sijaistraumoista kärsin vieläkin ja kenties koko loppuelämäni: kun lasketaan aitauksen pituutta, pyöristetään tulos viidellä metrillä ylöspäin. Viidellä metrillä! Milli- ja senttimetrit minä vielä ymmärrän, mutta että useampi metri! Millaiseksi sinnepäin-elämäksi tämä kaikki on muuttunut? Kyllä minun nuoruudessani piti olla tarkka, ja on aivan turha tulla minulle selittämään mitään merkitsevistä numeroista. Joo, joo, on tietenkin järkevämpää pyöristää lankkuaidan pituus ylöspäin, sitä en kiellä, sillä kalpaten käy timpurin, jos lankku loppuukin pienen mittavirheen vuoksi kesken. Rahaa siinä silti palaa turhaan, jos joka kerta ottaa lähemmäs kymmenen metriä (viiden voi pyöristää varmastikin samalla logiikalla kymmeneen) ylimääräistä aitavärkkiä tai laskeskelee, montako laattaneliötä ottaa varmuuden vuoksi liikaa. Ei parane mennä valitsemaan kaupan kalleinta mosaiikkilaattaa, jossa on kultahippuja, vaikka kuinka tekisi mieli. Tiedä, miten pyöristävät kassalla.

Aikaa, paikkaa, tapaa, keinoa, syytä ja määrää vain teille kaikille, ja lauseenjäsennys kunniaan. Muistakaa, että predikaatti on jokaisessa lauseessa aina.

14 kommenttia:

  1. Pöh. Predikaatti. Kukaan sitä tarvii!

    VastaaPoista
  2. Mutta, mutta - kyllähän merkkejä on ollut ilmassa jo kauan! Ei ole attribuuttia äidinkielenopettajain pyhässä kirjassa (= Iso suomen kielioppi, josta kaikki toki luemme iltaisin pari pykälää), joka on kuitenkin julkaistu jo 2004. On siis ollut hyvinkin odotettavissa, että lopulta se attribuutti saadaan viimeisimmistäkin kirjasarjoista pois!

    (Minut on tehokkaasti aivopesty täydennysten ja määritteiden ilosanomaa julistamaan jo joitakin vuosia sitten, minkä nokkelimmat saattoivat rivien välistä jo lukeakin... Ensin attribuutista luopuminen voi tuntua pahalta, mutta kyllä siihenkin tottuu. Kannattaa ilman muuta kokeilla!)

    -Mielikuvituksettomasti anonyymi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En halua tottua. Siksi vielä edellisen oppikirjan aikana vähät välitin poistoyrityksistä, vaan paukutin pitkän kaavan kautta menemään. Nyt alistuin, kun lauseke on jyrätty niin tomerasti läpi (ja saan käyttää kirjasarjan koetta, mikä on sinänsä unelmieni täyttymys, mahtavaa).

      Poista
  3. Mulle tuli ihan paha mieli attribuutin puolesta, kun kävin lunttaamassa, mitä se tarkoittaa. Ensin on lauseperheenjäsen ja sitten vaan sanotaan, ettei me tarvita enää sua meidän lauseperheessä. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Minulle eivät mitkään ihan kauhean kevyet perustelut tällaisesta holtittomuudesta kelpaa. Ensin unohdettiin etuliitteet appositio, genetiivi ja adjektiivi, nyt on vedetty lopunkin markkinoilta koko attribuutti.

      Suku on pahin.

      Poista
  4. Vuodesta 1991 lähtien olen odottanut ja etsinyt sitä hetkeä, kun voin briljeerata lauseenjäsennystaidoillani ja edelleen virheettömästi ja lyhentämättöminä osaamillani relatiivipronomini- ja rinnastuskonjunktiorimpsuilla. Se hetki koitti, kun esikoinen pyysi kuulustelemaan äidinkielen koealuetta, jossa aiheena olivat sanaluokat. Annoin paukkua täyslaidallisen ja-sekä-sekä-ettää. Siinä oli vuosikymmeniä odottamani tähtihetki, vaan miten kävikään: 11-vuotias ei osannut suhtautua asiaan sen vaatimalla ihastuksella. Vielä on toivoa, sillä kuopus tulee 5 vuotta perässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pieni guru! Relatiivipronomineissa sitä onkin luettelemista. :D

      Poista
    2. Tosiaan :P
      Mutta ne indefiniittipronominitkin osaan ja saatoin tarkoittaa niitä ja kokeilla oletko tarkkana, enkä suinkaan sotkeutunut omaan näppäryyteeni.

      Poista
  5. Muutes eikö attribuutti poistettu opsista jo muutama vuosi sitten? Tai siis ainakin joistakin oppikirjoista? Mä opetin sitä kyllä kaikesta huolimatta tulevaisuuden toivoillemme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun menee vanhalla oppikirjalla ja haraa vielä muutaman ekstavuoden vastaan, niin noinhan siinä käy: tulee opetettua kuin luonnostaan. Kyllä attribuutilla paikkansa on. Turhempaakin sitä päntätään, niin kuin vaikka jotain kemiaa.

      Poista
  6. Arg! Ysiluokkalaisen, tulevan ict-asentajan äitinä olen kamppaillut tämän asian kanssa useastikin. Ei auta, vaikka kuinka selitän, miten hyvä äidinkielen taito on tärkeää, jos vaikka joutuu kirjoittamaan joitain ohjeita, mitä toisten tulisi kyetä ymmärtämään. Ei mennyt perille ei. Pojan kaverikaan ei osoittanut yhtään kiitollisuutta, kun valistin häntä, että havunneulas keitto on yhdyssana! Helmiä sioille, sano...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaahas, pojat minulle läksypiiriin joka keskiviikko heti jälki-istunnon jälkeen.

      Poista