Viimeinen pari kaapista ulos

Oppilaat ovat tulleet viime päivinä rohkeasti kaapista. Kerran vuosikymmeniä ja -tuhansia sitten tuli melkein myös rehtori, sillä kesken tunnin kuului kaiuttimesta terävä koputus - ja hetken kuluttua uusi koputus. Naureskelimme tunnin outoa keskeytystä, sillä mitään muuta ei ilmoille kajahtanut, vaikka odotimme kuulutusta esimerkiksi lumipallojen heittämisen vaarallisuudesta. Sellainen voi osua silmään ja mitä, jos pallon sisällä on kivi? Niin! Näkö menee ja itku tulee varmasti kovimmaltakin haistattelijalta. Ainakin, jos onnistuu notkeana heittämään omaan silmäänsä.

Pian kaiutin kopisi taas, ja eräs oppilaista kehotti kolkuttavaa käymään rohkeasti sisään. Koska kajauttimen alla oli kaappi, kuulosti hauskasti siltä, kuin joku olisi ollut sen oven taakse lukittuna ja pyrkimässä ulos. Oppilas kannustikin vankia olemaan rohkea, ja siinä samassa kuului ikään kuin vastaukseksi, miten rehtori kiukustui kuulutuskopin huonosti toimivaan mikrofoniin ja tuskaili ääneen: "En minä nyt pääse täältä mihinkään!"

Sinne jäi, kaappiin, rehtoriraukka ja opettajalta pettivät Tenat. Pohjanmaa tulvi, ja tiedätte nyt syyn siihenkin.

Kaikkia oppilaita eivät kuitenkaan ole kaapinovet pidätelleet eikä edes pelottava haukankatseeni, sillä muutama on tässä viime aikoina ilmoittanut löytäneensä open pitämän blogin ja jopa lukevansa sitä (kymppi todistukseen ilman muuta), ja osa kuhisee asiasta keskenään välituntisin tai jostain kumman syystä ruotsin tunnilla. Ni måste studera hård där, säger jag! Lyssna på bandet och svara på frågorna - tala inte om mig. Så kan ni ha en bra framtid och komma presidenter eller prinsessor eller ihåg. Ymmärrän toki olevani etusivun juttu, ei siinä mitään: opettaja kirjoittaa blogia ja siellä on ollut kirosanakin jossain ja ei kyllä ole ollenkaan opettajan tyylistä tekstiä, sillä tiukkapipo se oikeasti on ja hullu ja läksyjäkin antaa liikaa enkä varmana jaksa lukea mitään romaania loppuun vaan lunttaan viereiseltä tai kännykästä, sillä opettajat ovat sokeita eivätkä koskaan näe kun pidän kännykkää sylissäni ja salaa facetan tai kun laittaa oppikirjan pöydälle pystyyn tai repun eteen niin sitten ei ainakaan huomaa.

Niin. Totuus on aina tarua ihmeellisempi, ja tämä onkin varoittava esimerkki Internetin vaaroista. Oikeastaan koko homma on juoni ja osa mediakasvatuskokonaisuutta, jossa lapsosten pikku kaalinpäihin (suloisiin tietenkin, ehkä ruusukaaleihin) on tarkoitus saada se, miten kuka tahansa voi netissä olla mitä tahansa. Ehkä minäkin olen oikeasti 68-vuotias, limanuljaska viiksimies, joka vain esittää äidinkielenopettajaa, enkä sittenkään huomattavasti alle 25-vuotias, kaunis, laiha ja herttainen opettaja, joka rakastaa lapsia yli kaiken ja käyttää vapaa-aikansakin genetiiviattribuuttien paikoilleen järjestelemiseen. Tai en ihan kaikkea vapaa-aikaa, sillä tärkeää on myös talvisin hiihtää ja luistella vastuusta.

Koska olen ihana, aion ehkä tällä viikolla järjestää sadan paukkumisen ja muutaman muunkin tasaluvun kunniaksi ensimmäisen, viimeisen ja ainutlaatuisen arvonnan. Jos jaksan, en tiedä, on niin kovasti stressiä ja kaikenlaista. Ajattelin, että kilpailuun voi osallistua kertomalla nimimerkkinsä/nimensä/suurimman salaisuutensa kommenttikentässä. Ne, jotka ovat rekisteröityneitä lukijoita tai tykkääjiä joko Google-raadissa tai Facebook-sivuilla, saavat kisaan ilmoittauduttuaan arvontakulhoon kaksi kuponkia. Muistakaahan kertoa ylempiarvoisuutenne! Vielä ei kannata kuitenkaan osallistua mihinkään, sillä minun pitää ensin hommata sponsori ja hulppea palkinto. Ehkä kielenhuoltokirjanen, pilkkusääntöopas tai Johdatus murteiden taistoon 1800-luvulla. Jotain sellaista, pitää nyt katsoa. Ellen tule sokeaksi, kun lumipallo lentää silmään.