Ässän käkenä: Matkakertomus, osa 1. Viva, Las Vegas!

Tästä matkakertomuksesta tulee pitkä. Yhtä pitkä kuin minulle kertyi elokuussa vuosia, joten noin 25 kilometriä, ellei enemmänkin. Yleensähän homma menee niinpäin, että synttärisankarille hankitaan lahjoja, jos muistetaan, mutta minä ajattelin tehdä päinvastoin ja tarjota perheelleni matkan. Jos hyvin kävisi, he ottaisivat minut mukaan.

Suunnittelutyö oli vaativaa ja henkisesti rankkaa, sillä maailma on täynnä koloja, jotka pitäisi nähdä. Ensin ajattelin Japania, sillä ei sinne ihan tuosta vain tule kovin usein lähdettyä. Sitten mietin, olisiko kivointa lähteä jonnekin hyvin kauas keskelle merta, mutta ei, sinne sitten eläkkeellä. Monenlaisten hyvien vaihtoehtojen jälkeen henki laskeutui minuun ja ymmärsin, että haluan tietenkin nähdä Grand Canyonin. On erittäin kätevää tarjota muille matka ja toimia siten matkanjohtajana, kun saa käydä kaikki tärkeimmät neuvottelut itsensä kanssa. Olin nimittäin heti samaa mieltä siitä, että kyllä, ehdottomasti, ei muuta kuin nokka kohti kanjonia ja banjo kainaloon! Enää piti selvittää, missä se noin niin kuin tarkasti ottaen edes on.

Jos mielii nähdä yhden maailman seitsemästä luonnonihmeestä, melkein 450 km pitkän, jopa lähes 30 km leveän ja muutaman kilometrin syvyisen Grand Canyonin, on järkevintä lentää Las Vegasiin. Se ei tietenkään ole mikään perinteinen perhelomakohde, mutta ketä se nyt haittaa: on maailmassa lapsia nähty, ja ellei ole, olisi aika. Koska Norwegian aloitti vielä sopivasti viime lokakuussa 2015 suorat lennot Tukholmasta Vegasiiin ja hinta oli puolet Finnairin vastaavista, varasin menon Hki - Tukholma - Las Vegas jo heti ensimmäisenä päivänä, kun matkan myyntipäivä napsahti kalenteriin. Ajankohdaksi valikoitui syysloman alusviikko ja varsinainen syyslomaviikko, sillä kesällä reissu olisi ollut liian hikinen: kesäisin päivälämpötila huitelee yli neljässäkympissä, eikä sellaisesta enää nauti kukaan.

Tarkkaavaisin saattoi huomata, että lennoksi oli varattu vain meno, vaikka takaisinkin olisi mitä ilmeisimmin tultava. Homma nimittäin lähti pikku hiljaa kehittymään siihen suuntaan, että kun Vegasissa ei viitsi viipyä aivan mahdottoman montaa päivää, voisi kiepsaista vaikkapa Los Angelesin kautta kotiin. Ja koska siinä vaiheessa on niin kovin lähellä San Franciscoa, on sulaa hulluutta jättää siellä käymättä.

Kun nyt siellä asti ollaan jne.

Lisäksi on tosi pitkä lentää Yhdysvaltojen länsirannikolta suoraan kotiin, joten on suorastaan järkevää pysähtyä kotimatkalla joksikin aikaa New Yorkiin. Matkasuunnitelman hiomiseen reittisuunnitelmineen ja nähtävyyksineen kului aikaa ihan reippaasti, sillä toimiva aikataulutus osoittautui aika tärkeäksi: kun pysähtyy yhteen kaupunkiin kuitenkin vain muutamaksi päiväksi, ei aikaa tahdo haaskata etsimiseen tai pahimmassa tapauksessa lipuitta jäämiseen yhtään. Valmistauduin matkaan siis noin vuoden, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Matkanjohtajan käsilaukkuuni (sekin oli tarkoin harkittu) kertyi pakattavaksi kansio, jonka irti repäistävissä muovitaskusivuissa on järjestykseen tulostettuna 42 sivua hotellivarauksia, lentolippuja ja nähtävyyksien pääsylippuja. Vain kahdet liput sai suoraan kännykkään, joten digimaailmassa on kyllä vielä rutkasti kehittämisen varaa. Monta asiaa olisi jäänyt näkemättä ilman etukäteisvarauksia, se on suosittujen kohteiden osalta fakta.

Tämä on siis neliosainen matkakertomus, jonka ensimmäinen stoppi on Las Vegas. Tukholmaa, jossa konetti piti vaihtaa ja uuden nousua matkaan odottaa yli viisi tuntia, ei lasketa. Siellä söimme hyvät lentokenttälounaat ja wifitimme hulluna vielä, kun pystyimme. Seikkailu oli alkamassa, ja se tuntui hyvältä!

Tiistai 11.10.2016: Matkustuspäivä Helsinki - Tukholma - Las Vegas

Koska seitsemännen luokan ensimmäisessä aineessani opettaja kommentoi ilahtuneensa kirjoitusinnostani mutta toivoneensa minun olevan nopeammin perillä (kirjoitin yli viikon kestävästä partiolaisten kansainvälisestä suurleiristä), laskeudumme nyt Las Vegasiin. Sen tosin kyllä sanon, että vaikka Norwegian on edullinen, ruokailu koneessa ei: koko porukan sapuskat olisivat tulleet maksamaan 4 x 35 euroa eli 140 euroa. Siihen en kyennyt taipumaan sitten mitenkään. Söimme siis, kuten aiemmin mainitsin, navat täyteen Tukholmassa ja otimme vähän pähkinä-, suklaa- ja sipsievästä koneeseen mukaan. Oikein hyvin meni niinkin. Mutta kas, nyt tosiaan olemmekin jo Vegasissa!

Las Vegasin kansainvälinen lentokenttä on hyvin lähellä Stripiä, joka on viihde-Vegasin pääkatu ja jonka varrella suurin osa hotelleista on. Varsinainen downtown on hieman edempänä, mutta se ei kuulunut meidän suunnitelmiimme ollenkaan. Seuraavalla kerralla sitten. Taksi kuskasi meidät ruuhkassa reippaan vartin verran perille hotelli The Venetianiin, joka oli valikoitunut ensimmäiseksi majapaikaksemme. Mikä tahansa majatalo se ei olekaan, sillä vaikka lähes kaikki Stripillä sijaitsevat hotellit ovat viiden tähden lukaaleja, tämä on kaiken hullun ja ylitseampuvan venetsialaisteemansa lisäksi maailman toiseksi suurin hotelli. (Se, joka The Venetianin päihittää, on heidän oma, toinen Venetianinsa Macaulla.) Hotellin korkeus on 147 metriä, siinä on 4049 sviittiä ja sen kasinoalue on 11 000 m2:n kokoinen. Näitä lukemia pääsimme pian hahmottamaan, sillä jo check-in-vaiheessa meille annettiin käteen kartta. Se tuntui huvittavalta, mutta ymmärsimme pian, että olimme eksyä joka kerta, kun huoneestamme poistuimme.

Hotellin vastaanottoaula ei ollut ihan kaikista vaatimattomin:

Huoneisiin on kulku kasinoalueen läpi, mutta alaikäisten (alle 21 vuotta eli liikutaan lähellä minun ikääni) ei ole lupa pysähtyä kovin pitkäksi toviksi ihmettelemään pelikoneiden kilinää, vaan vartija tulee melko poikkeuksetta huomauttamaan asiasta ja ohjaamaan eteenpäin. Toki olemme punkkareita ja uhmasimme lakia jäämällä esimerkiksi ottamaan muutamia valokuvia tai seuraamaan hetkeksi ihmisten pelaamista aina, kun silmä vältti. Veimme laukut jättikokoiseen huoneeseemme, sillä vaikka se oli sviittinä hotellin perustasoa, ei sen kummempaa, se oli valtavan kokoinen ja kylpyhuoneosiltaan myös kovin kultainen.

Vessan jälkeen tärkein huone oli se, jossa oli sänky. Tai sängyt.

Koska kello oli Vegasissa tässä vaiheessa noin viisi, se oli Suomessa jo kolme yöllä. Energiaa kuitenkin riitti - ja nälkää, joten lähdimme etsimään tietä ulos Stripille tavoitteena mennä ruokailemaan jokseenkin ensimmäiseen kohdalle sattuvaan ravintolaan. Helpommin sanottu kuin tehty. Oman hotellimme italialaistyyppinen ostos- ja ravintolakatuverkosto keskusaukioineen (jolla luonnollisesti esitettiin mm. oopperaa) ihmetytti meitä sen verran, että ulos pääsemisessä kesti tuosta vain parisen tuntia.

Stripin valaistus pimeällä oli kyllä aikamoista: peräjälkeen toinen toistaan nokittavia ja haastavia hotellikomplekseja Eiffel-torneineen, Vapaudenpatsaineen, maailmanpyörine ja vuoristoratoineen. Löysimme jonkinlaisen hyvän ratkaisun ruokapaikaksi ja aterioimme pitkästä aikaa kunnolla. Hyvin maittoi (erityisesti ribsit) kaikille paitsi yhdelle perheenjäsenelle, jolle matkustaminen ja rytmi olivat tuoneet jo hieman huonon olon. Koska olimme saaneet venytettyä iltaa hienosti melkein paikalliseen kello kahdeksaan, lähdimme nukkumaan, eikä nukahtamiseen todellakaan mennyt kovin montaa sekuntia.

Keskiviikko 12.10.2016: Tutustumista

Ensimmäinen varsinainen Vegas-päivä oli varattu aikaeroon totuttautumiselle, joten ohjelmassa oli lähinnä alueen kartoittamista kävellen. Lokakuun puoliväli oli sään puolesta mitä parhainta: mittari näytti joka päivälle 30 - 32 astetta, mikä tuntui yllättävän mukavalta eikä ollenkaan liian kuumalta. Lämpö oli kuivaa ja jotenkin miellyttävää, ei samalla tavalla hiostavaa kuin Euroopan eteläosissa tai Aasiassa. Tykkäsimme.

Joka aamu oli etsittävä aamiaispaikka, sillä Ameriikoissa ei ole tavallista, että aamiainen kuuluisi huoneen hintaan. Sopivan paikan löytäminen ei ollut kuitenkaan vaikeaa, sillä jo omassa hotellissamme oli noin viisi miljoonaa paikkaa valittavaksi. Suosimme Illy-kahvia, pannukakkuja sekä kinkku-juustomunakkaita. Tämä on jälleen tärkeä tieto, sillä Viisikko-kirjoissakin aina retostellaan eväillä.

Oma hotellimme jaksoi ihmetyttää aamullakin. Ja seuraavana aamuna. Miten joku voi saada päähänsä, että pannaanpa tähän pystyyn Venetsia-kopio Rialto-siltoineen ja kyllä sinne vesistökin rakennetaan gondoleiden kuljettavaksi? Miten joku voi sanoa, että ilman muuta, näinhän me teemme! Ja niin käy. Niin epäuskottavaa, mutta totta.

Tässä kuva ensimmäiseltä illalta, kun alkoi jo vähän hämärtää.

Tämä melko uusi maailmanpyörä näkyi hotellihuoneemme ikkunasta.

Pariisissa, ei kun, öh...

Hotelli Bellagion yksi nähtävyyksistä on aulan lasikukkakatto, joten tottahan sitä piti käydä kyyläämässä.

Samoin kuin kuin vaihtuvaa sisäpuutarhanäyttelyä, jonka lokakuun teema oli tietenkin Halloween.

Jokaisessa kohteessa ja jokaisella nurkalla oli aina vähintään yksi morsian tai morsiuspari.

Tämä tylsähkö kuva informoikoon, että Flamingo-hotellissa on puutarha, jonne pääsee ihan ilmaiseksi ihastelemaan flamingoja, mustia joutsenia, sorsia tms. ja kaloja. Ja vesiputousta. Totta kai menimme.

Kun ilta alkoi kunnolla pimetä, alkoi valokilpailu.

En tiedä, mihin äänestykseen Flamingon mainostaulu viittaa, mutta sisältä hotelli oli aika Ruotsin-laiva.

Bellagion musiikin mukaan tanssivia suihkulähteitä kävimme ihastelemassa pariinkin otteeseen. Musiikki oli suunnattu kadulle ihan kunnollisella voimakkuudella jo ennen ennen esitystä. Olipa melkomoista, kun yhtäkkiä soida alkoi suomalainen Alma ja Bonfire!

Ehdimme päivällä myös hotellimme uima-altaille, jotka olivat yksi valintaan johtaneista syistä. Opimme, että aurinkotuoleja kannattaa täälläkin olla varaamassa ajoissa, jotta saa paikat aurinkoiselta puolelta. Seuraavana päivänä olimme ajoissa, mutta opimme puolestaan hotellimme olevan niin korkea, että aurinko paistaa kunnolla koko päivän vain altaan toiseen päätyyn. Ja niin innokkaita varaajia emme olleet, että olisimme kirmanneet altaille heti aivan aamusta, etenkin, kun seuraavana päivänä nappasimme madon jostain aivan muualta.

Torstai 13.10.2016: Grand Canyon

Reissun yksi pääkohteista oli edessä heti matkan alussa. Olin varannut meille earlybird-helikopterireissun (Sundance Helicopters), sillä kaikista aikaisin aamulähtö hotellilta klo 05:50 ei aikaeron vuoksi tuntuisi vielä missään - kellohan olisi koti-Suomessa jo kolme päivällä. Ja kas, niin tapahtui, ettei heräämisessä ollut minkäänlaista ongelmaa. Hotellin maan alla sijaitsevassa pick-up-alueella odotti lähtöä noin aikaisin jo ainakin parisenkymmentä matkustajaa. Limusiineja tuli ja meni, ja erääseen kutsuttiin myös meidät. Ei muuta kuin takaisin lentokentälle, joka onneksi siis on hyvin lähellä.

Ilmoittautuessa lennolle meidät tarkistuspunnittiin (olin varmasti laihtunut!), rintaan kiinnitettiin nimilaput, näytettiin turvallisuusvideo ja eipä aikaakaan, kun lentäjämme haki ryhmänsä kasaan. Kopteriin mahtuu pilotin lisäksi kuusi kyytiläistä, ja seuraamme liittyikin brittipariskunta. Sanoimme sujuvasti helout, pääsimme firman valokuvaan ja kipusimme helikopterin kyytiin. Tässä vaiheessa kello oli noin seitsemän, ja oli vielä melko pimeää, mutta aurinko nousi aivan kertakaikkisen upeasti horisontissa.

Kiinnitimme turvavyöt, lentäjä käynnisti moottorin tai minkä lie, antoi vimpainten hetken pyöriä ja sitten sitä noustiin. On muuten hassua, miten helikopteri pystyy etenemään hitaasti muutaman metrin korkeudella maasta. Meillä lapset ovat olleet ennenkin helikopterissa, mutta me aikuiset nousimme tällaisella välineellä ilmaan ensimmäistä kertaa. Otin vasta jälkeenpäin selvää, että lentonopeutemme oli reippaasti yli 220 km/h. Kun ympärillä ei vilise puita tai kiinteintä merkkipaaluja, eikä pelikaaneja räpistele turbiiniin, ei vauhtia hahmota kyllä ollenkaan. On kuitenkin onni, etten tajunnut nopeutta siinä vaiheessa, kun ajattelin, että itse asiassa melko heiveröinen on häkki, jolla ilmassa kiidetään.

Meille kerrottiin kuulokkeiden välityksellä nauhalta ympäröivästä maastosta, ja välillä kuski höpötteli lisää. Näimme Lake Meadin ja sitten, tadaa, sen muodostaneen ja jossain varhaisessa katastrofielokuvissa painajaisen lailla rikkoutuneen Hoover Damin. Valtava laitos. Ei murtunut tällä kertaa, vaikka vähän odotinkin sitä. Ei sitä koskaan tiedä.

Nämä kuvat on otettu helikopterin ikkunan läpi, ja etenkin alemmassa näkyy ikävästi heijastuksia.

Lentomatka Grand Canyonille kestää noin 40 minuuttia, joten tiesimme, että voisimme pian alkaa odottaa vuoria ja rotkoa. Sieltä se sitten tuli, synttärimatkani yksi kaikella tavalla isoimmista jutuista.

Tästä kuvasta mittasuhteet hahmottaisi nopeasti, jos vain näkisi kunnolla: joen vasemmalla puolella oleva pieni valkoinen täplä tai kauempana olevat pienet punaiset pisteet kallionseinämän juurella ovat helikoptereita. Ellette näe pisteitä, sekin kertoo aika paljon. Mihinkään kuvaan ei saanut kokonaisia seinämiä mukaan.

Kopteri laskeutui alas tasanteelle, jossa meillä oli puolisen tuntia aikaa käveleskellä ja ihmetellä maisemia. Retkeen kuului myös runsas kuohuviiniaamiainen, jonka nautimme taivasalla auringon alkaessa jo lämmittää tulevaa päivää. Juuri siinä hetkessä olisin voinut viipyä pitempäänkin, joten jos joskus seudulle palaan, istun rotkon reunalla vaikka puoli päivää ja vain katselen. Paluukyyti lähti kuitenkin aikataulun mukaisesti takaisinpäin, joten ei auttanut kuin kivuta kyytiin, kiinnittää turvavyöt ja vaihtaa takapenkki etupenkiksi. Itkua en ollut kanjonin pohjalla tuhertanut, niin kuin ennakko-oletus oli, enkä soittanut banjoa, mutta vaikuttavimpien kokemusten listalle pysähdys luonnollisesti pääsee. Kaikista vaikuttavin on edelleen ollut se, kun nousee metrosta Roomassa eikä osaa odottaa, että Colosseum on yhtäkkiä aivan nenän edessä. Siinä on kohta, johon ihminen pysähtyy.

Paluureitti kulki hieman eri kautta, ja Vegasiin kurvasimme Downtownin yläpuolelta ja Stripin vierestä.

Maverick.

Las Vegas by day on vaatimattomampi näky kuin iltakoristeluissaan. The Strip on vasemmalla ja Trump Tower keskellä. Presidenttiehdokkaiden viimeinen vaaliväittely oli Vegasissa pari päivää sen jälkeen, kun lähdimme. Melkein osui kohdalleen.

Kentällä istuimme jälleen Sundance Helicoptersin tarjoamaan kimppalimusiiniin ja meidät ajettiin takaisin hotellille. Kello ei siinä vaiheessa ollut yhtätoistakaan, joten koko päivä oli vielä edessä. Loistavaa!

(Jos joku miettii, että Grand Canyon -reissun Hoover Dameineen tekee edullisemmin bussilla tai vuokra-autolla, niin ihan varmasti tekee ja ehkä kannattaakin, jos siihen on aikaa. Koska meillä ei sitä missään kaupungissa ylimääräiseksi asti ollut, matka kanjonille olisi kestänyt kokonaisen pitkän päivän ja ajeltava reitti olisi kulkenut enimmäkseen keskellä aavikkoa. Tällä kerralla helikopterireissun nopeus ja jännittävyys itsessään olivat tärkeintä.)

Auringosta nauttimisen ja uimisen lisäksi päivälle oli suunniteltu muutama muukin tärkeä juttu, joista olennaisin oli ehdottomasti itsensä hinaaminen kuuluisan Welcome to Las Vegas -kyltin luo. Kävelyinto loppui kuumuudessa kesken, joten otimme loppumatkaksi muutamalle kilometrille taksin, joka lupasi odottaa meitä kyltin viereisellä parkkipaikalla kuvan ottamisen ajan. Koska kyltille oli tietenkin parikymmenmetrinen jono, teimme taktiset ja otimme kuvat vähän sivummalta. Riittävän hyvin se meni niinkin. Onneksi meillä oli selfietikku mukana, sillä sillekin tuli taas runsaasti käyttöä. Mahtava keksintö, ei ollenkaan turha. Voitte uskoa, että näytin hyvältä.

Loppupäivän otimme aurinkoa altaalla, kävelimme kaupungilla ja shoppailimme matkamuistoja (Las Vegas -peltikyltti, pari postikorttia, joulukuusenpallo, t-paita, jääkaappimagneetti, kasinolla kertaalleen käytetyt pelikortit ja karkkipeli, eli kaikenlaista tarpeellista ja hyötykäyttöön tulevaa) ja ruokailimme miellyttävästi (tapaksina tonnikalaleipäsiä, pepperonipitsaa, lihapullia tomaattikastikkeessa ja pekonisipsejä, ehkä jotain terveellistäkin, en muista) hotellimme italialaisella keskusaukiolla. Tajusimme muuten jossain vaiheessa, että ollessamme "ulkoilmaaukiolla" meillä on koko ajan katto yllämme, sillä taivas oli vain maalattu siihen. Tuli vähän sama fiilis kuin Jim Carreyn näyttelemällä päähenkilöllä on leffassa The Truman Show.

Perjantai 14.10.2016 Viimeinen päivä ja siirtyminen illaksi Los Angelesiin

Perjantaina nautimme perinteisesti aamukahvit lisukkeineen hotellillamme, mutta tällä kertaa ihan kasinon vieressä. Tiesimme, että oli aika imuuttaa viimeiset pisarat Fabulous Las Vegasista: viimeiset kasinoilla nonstoppina kaikuvat kiluutukset, viimeiset Elvikset. Olimme muuten ajatelleet etukäteen, että voisimme huvin vuoksi uusia vihkivalamme Elviksen edessä, mutta 400 dollaria/hlö vitsistä tuntui vähän liian kovalta hinnalta. Sekin on siis syy tulla vielä takaisin, sillä kun vaivoina ei enää ole helikoptereita ja muita must see -juttuja, voi Elvikseen vaikka vähän panostaakin. Ellei ole sitä ennen jo kuollut pois. Sitä ei nykyaikana tiedä.

Hei, hei, Las Vegas! Olit hullu, epäuskottava, naurettava, mahtaileva, käsittämätön, suuruudenhullu ja hauska yhtä aikaa. Ja halpa: kolme yötä viiden tähden hotellissa oli hinnaltaan melkein puolet edullisempi kuin majoituksemme missään muussa reissumme kaupungissa. Uskomatonta sekin, mutta totta.