Opettajalle tekisi hyvää aina säännöllisin väliajoin osallistua muiden oppiaineiden tunneille, vaikka pitkälti turhiahan ne etenkin äidinkielenopettajan näkökulmasta ovat. Kun opettaja suu vaahdossa pauhaa vaikkapa nyt Tipitakasta, konjugaatiosta ja supiinista, sähkömagnetismista tai vaikkapa hivenaineista, saattaapi olla sellainen tilanne käsillä, että ainoastaan opettaja itse ymmärtää, mitä tunnilla juuri tapahtui tai oli tarkoitus oppia.
Olen huomattavasti keskimääräistä älykkäämpi, välillä suorastaan nerouden rajamailla liikuskeleva, ja hallitsen toisella kädellä, takaperin ja silmät kiinni peruuttaen melkein alan kuin alan. Minä ja kemia emme kuitenkaan kohtaa millään, ja siitä syystä on aivan hullua olettaa, että kukaan muukaan normaali ihminen *) sisimmässään tajuaisi yhtikäs mitään natriumhydroksidin reagoimisesta suolahapon kanssa, kun ensin pitäisi esimerkiksi ymmärtää, mikä saatana on natrium.
Niin, sanopa se. Voit myös aloittaa näistä:
Mistä atomi tulee?
Lisääntyvätkö atomit? Kun kukka kasvaa, sikiävätkö atomit solujen mukana? Onko soluissa atomeja?
Mikä on atomi?
Kun atomin eri kuorilla olevat elektronit ovat negatiivisesti varautuneita ja ytimessä on sama määrä positiivisesti varautuneita protoneita (kas, sähkövaraus on kätevästi nolla), mitä ytimen neutroneilla tehdään? Mikä virka niillä on? Aivan turhaa väkeä, turha opiskella.
Miksei kaikilla atomeilla ole jo valmiiksi uloimmalla kuorella kahdeksaa elektronia, johon ne pyrkivät? Ovatko ne, joilla on, vähän niin kuin parempia yksilöitä?
Vai onko valmiiksi oktetissa oleva atomi sittenkin ehkä yksinäinen, kun muut vain menevät kimppaan toistensa kanssa ja tekevät sidoksia? Tämä on kyllä hankala juttu.
Millä toisiinsa erilaisilla sidoksilla tarttuneet atomit (tai ionit ja molekyylit, vatavak) pysyvät toisissaan kiinni? Ihminen tarttuu kädellä tai pistää liimalla kiinni. Millä atomi?
Voivatko elektronit olla kehillään missä tahansa kohdassa, eli pääsevätkö ne vaikka kolmestaan juttelemaan, jos haluavat?
Mitä elektronit ovat?
Jos haluan vaikkapa nyt sitten valaa tiilen, mitkä atomit siellä alkavat hillua keskenään?
Mitä atomeja ja sidoksia on mannapuurossa ja mansikoissa? (Neon 2 viittaa muuten alkuaineeseen sekin. Olen tullut siihen tulokseen, että bändi oli luultavasti vain kahden kemistin itseironinen vitsi, sillä neon on ominaisuuksiltaan väritöntä, mautonta, hajutonta ja vaaratonta.)
Ja vielä lopuksi: voiko atomi kuolla?
Että terveisiä vaan kaikille kemianopettajille, aivan mahtava työ teillä! Näistä lähtökohdista minäpoika meikämandoliinina ponnistan kohti maanantaina pidettävää kahdeksannen luokan koetta, jonka tekijäksi ilmoittauduin. Tavoite on luonnollisesti vain ja ainoastaan kymppi, mutta voi olla, että nippa nappa jää alle. Toiset juoksevat maratoneja, minä näemmä haastan itseni kovalenttisilla sidoksilla ja hydroksideilla, joilla ei siis tee tässä elämässä yhtään mitään. Tämän ilmoittaisin luonnollisesti ääneen heti ensimmäisellä oppitunnilla.
Pitäkää peukkuja tai odottakaa epäonnistumistani, saatte valita. Voi myös olla, että minulla on maanantaina juuri sillä oppitunnilla hammaslääkäri.
*) Kemianopettajia ei luokitella tässä tekstissä normaaleiksi ihmisiksi. Heillä on yliluonnollisia kykyjä.
Kun on keskimääräistä älykkäämpi (hyvinä päivinä oikeastaan nerokkuuden rajamailla), ei ole mitenkään voinut välttyä huomaamasta, että maailmassa on enemmän tyhmiä ihmisiä kuin aikaisemmin. Sikiäminen on tapahtunut nopeasti, ja nykyisin heitä on kaikkialla, koko ajan, rasittavuudeksi ja välillä jopa aivan ahdistukseksi asti. Eniten heitä liikkuu vapaana ihan valoisaan aikaan anonyyminä pitkin internetiä, mutta ei yöaikakaan helppo ole. Silloin vasta voikin innostua, kun moni asia on kuitenkin tärkeä ja täytyy saattaa koko maailmalle tietoon. Yleensä ei kuitenkaan suoraan sille, jota asia koskee, kuten vaikka naapuria tai tienvarsiniittokoneen kuljettajaa, joka meni ja saatana ajoi talon ohi eräänä yönä.
Tyhmän ihmisen tunnistaa helposti. Hänellä on esimerkiksi aivan älyttömiä mielipiteitä, tavallisesti täysin päinvastaisia kuin itsellä. Yleensä, jos hänellä on kannalleen jokin perustelu, se on riittävän pätevä vain muiden tyhmien mielestä. Kun joukko näitä samanhenkisiä pääsee yhteen, tyhmyys luonnollisesti tiivistyy, ja siinä sitä on kuulkaa keskimääräistä älykkäämmällä tai vaikka ihan vain tavallisella ja normaalillakin ihmisellä vaikea paikka. Epäuskoinen silmien pyörittely, syvä uloshengitys ja olkien kohauttelu auttavat välillä, mutta kun niitäkin joutuu tekemään jatkuvasti, voi ihan niskavammaakin tulla ja usko maailmaan mennä.
Tähän on toki ratkaisu, kuten se, että vaihda kanavaa tai laita televisio kiinni, ei ole pakko katsoa! Älä mene lukemaan Puskaradioiden ja iltapäivälehtien kommentteja! Jätä tyhmät omaan arvoonsa!
Mutta kun he siitä huolimatta sikiävät ja valloittavat maan. Kiitos ryhmään pääsystä.
Ennen vanhaan elämässä oli se hyvä puoli, että tyhmillä ei ollut samanlaista, liian helppoa mahdollisuutta päästä esille kuin nykyisin. Tyhmiä ihmisiä on siis ollut aina olemassa, mutta he pysyivät sopivasti vähän enemmän piilossa ja syrjässä mielipiteineen. Niin oli hyvä. Internet tuhoaa tämän maapallon.
Huolestuttavinta on, ettei tyhmä tajua olevansa tyhmä, vaan sen huomaavat vain älykkäämmät yksilöt. Nykyisin lisäksi moni periaatteessa ihan normaali ihminen on alkanut mennä kaikenlaisiin tyhmien juttuihin mukaan, ottaa esimerkiksi itsestään kuvia vessassa, oli se sitten oma, vieras tai jopa julkinen. Se on niin, että vessassa pissitään ja kakitaan, pestään kädet ja hampaat ja lähdetään pois. Sellainen vähän puolityhmä myös usein hurahtaa ja jumittaa yhteen asiaan: hän päivittää jatkuvasti työstään, lastensa saavutuksista, rakkauselämästään tai yhdestä ja samasta harrastuksestaan, oli se sitten salilla käyminen, ompeleminen tai sisustaminen. Tyhmän tunnistaa myös hashtagien määrästä: mitä enemmän, sen tyhmempi ihminen.
Että on kyllä hirvittävän rankkaa olla #keskimääräistäälykkäämpi.
Jälki-istunnot ovat kovasti uudistuneet esimerkiksi siten, ettei niitä suuressa osassa kouluja enää edes anneta. Ei siksi, että lapset olisivat unohtaneet, miten esimerkiksi poltetaan tupakkaa, kyllä he sen edelleen osaavat, vaan siksi, että se ei ole nykyaikaa. Nykyaikana tulee keskustella, ymmärtää ja parantaa sen jälkeen tapansa. Minäkin olen kotona useasti keskustellut esimerkiksi siitä, miten tyhjä maitopurkki tulee laittaa roskikseen, lautanen astiapesukoneeseen ja takki naulakkoon. Hyvin on toiminut.
Täällä sitä nyt kuitenkin istutaan yläkoulun jälki-istumusluokassa ja luodaan paheksuvia katseita virheitä tehneisiin nuoriin. Onhan se nyt nimittäin fakta, että tupakanpolttoon paitsi kuolee, niin siitä saa myös keuhkosyövän ja jälki-istuntoa. Ei ole hyvä tällainen tapa viettää iltapäivää, etenkään, jos valvontavuorossa satun olemaan minä. Olenhan itsekin nähnyt, kokenut ja todistanut niin monia rangaistustoimenpiteitä, jotta tiedän, kuinka pitää katua.
Elettiin vanhoja kunnon aikoja 80-luvulla. (Nykyiset oppilaani ovat syntyneet vuosina 2001 - 2003, joten siitä voi päätellä, miltä kuulostaa, kun opettaja kertoo opettavaisia ja hämmästyttäviä lapsuustarinoitaan.) Lankapuhelinaika oli meneillään, ja lapset päästelivät toisiaan turpaan koulun jälkeen, niin kuin meidän luokkamme pojat päättivät eräänä päivänä tehdä. Ei heillä syytä ollut, mutta ihan vain huvin vuoksi, kun ei muitakaan virikkeitä sille päivälle keksitty. No, pojat saivat tappelustaan seuraamuksena ankaran puhuttelun lisäksi jälki-istuntoa, ja niistä saadun opetuksen he muistavat vieläkin. Se menee niin, että ei saa sopia joukkotappelua edes huvin vuoksi eikä lyödä ketään turpaan koulun jälkeen paperipaalaamolla, etenkään, jos luokat tytöt ovat oviaukolla katselemassa ja siten seuraavana päivänä tapahtuman todistajia.
Nykyään ollaan vielä tarkempia, sillä juuri mitään ei saa tehdä ilman että on joku paheksumassa. Ei saa kiipeillä kaupungin puiston tuhat vuotta vanhoissa ja raihnaisissa vuorimännyissä, tulee puihin naarmuja. Ei saa avata ovea kenellekään, voi olla rosmo siellä tai epäilyttävä ihminen, yleensä Puolasta ja jätetty pihapiiriin valkoisella pakettiautolla, jonka rekisterinumero on varmuuden vuoksi jaettu sekä poliisille että koko kaupungin asukkaille. Puskaradio paheksuu myös erityisen punaisena sitä, että lapset keulivat polkupyörillä. Siis keulivat pyörillä! Minä en osaa. Jos osaisin, keulisin, mutta minullapa onkin itse diagnosoitu, osittainen aivovamma, joka estää tuollaisen toiminnan. Se estää itse asiassa monta kivaa juttua:
1. En osaa laittaa pyöräillessä oikeaa jalkaa alas kokeillakseni, onko liukasta. Vasemman pystyn, oikea ei mene. Kaatuu sellaisesta ihminen polkupyöränsä kanssa välittömästi, kaatuu sujuvasti jo ajatuksesta, ellei satu istumaan.
2. En osaa millään kaartaa lasketellessa oikealle. Ei vain käänny. Vasemmalle kääntyy, mutta on vähän ikävää noin niin kuin harrastuksesta nauttimisen kannalta, että on jatkuvasti rinteen toisessa reunassa.
Opettajien viisaudessaan langettamia rangaistuksia olen kuitenkin minäkin, säyseä ihminen, saanut. Jälkiseisomistakin, kuten ennen vanhaan tavattiin katumusta harjoittaa. Ensimmäisellä luokalla seisoin pulpetin vieressä ja tuijotin tauluun liidulla piirrettyä rastia siitä syystä, etten ollut kaverini kanssa ottanut muita kotileikkiin, vaan leikimme välitunnilla kahdestaan. Se oli virhe. Kerran puolestaan seisoi koko luokka, mutta en kuolemaksenikaan muista, miksi. Jotain vakavaa se varmasti oli. Erään kerran minulle huudettiin, ettei minusta koskaan tulisi hienoa naista. (Olin ollut juuri sairastetun angiinan vuoksi kolmenkymmenen asteen pakkasella välitunnilla sisällä. Sijaisopettaja oli antanut asiaan luvan, mutta välituntivalvoja ei sellaisista piitannut, vaan heitti ulos. Minulla ei ollut kenkiä eikä takkia, joten kiersin sukkasillani piharakennuksen ja tulin takaisin. Siinä vaiheessa minut sitten tuomittiin ikuisiksi ajoiksi, mutta kuinka väärässä opettaja olikaan. Näin hyvä tuli. Tuli opettaja!) Nurkassakin olen muuten ensimmäisellä luokalla seissyt ja kerran oven takana, vaikka molempien rangaistusten alkuperä ja tarkoitus ovat hämärän peitossa.
Kyllä jälki-istumuksilla ja katumuksilla siis todellakin paikkansa ja tarkoituksensa on. Niillä saadaan jossain vaiheessa, kun sitkeästi vain jatketaan, loppumaan maailmasta esimerkiksi tupakan polttaminen ja lumipallojen heittely. Uskon, että myös keuliminen. Ihmisen on hyvä ajaa pyörällä ja lasketella suoraan eteenpäin, näin se on.
Olin tuossa viikko sitten hiihtolomalla ja jokseenkin onnellinen siitä. En pessyt vessanpönttöä tai yhtäkään koneellista pyykkiä, en siivonnut kaappia. En luistellut, en hiihtänyt, en juuri kävellytkään tai edes kirjaa lukenut. Jäätelön söin ja makkaran paistoin, korjasin kokeet, vaihdoin maton, kävin baletissa ja taidenäyttelyssä. Niihin piti oikein lähteä, kun meillä täällä Mettäperällä on hieman vähemmän Kansallisoopperoita ja museoita, pahemmin ei metrojakaan.
Kun on sopivasti jouten, ehtii ajatella kaikenlaista. Makkarakastiketta tehdessäni pohdin erityisesti sitä, miten vanha kunnon käristetty kastike onkin hyvää, mutta erityisesti loppuviikon balettiesitys sai minut mietteliääksi. Tällaisia ankarasti tuumailin sekä joutsenten karkeloidessa että prinssien hyppelehtiessä:
1. Saako harpunsoittaja yhtä paljon kuukausipalkkaa kuin viulisti tai oboisti? Miltä tuntuu odotella tunti ja saada sitten vihdoin vetää pari säveltä nuottirivin lopusta? Että niin kuin mahtaako vituttaa? Jos palkka on yhtä suuri, mitä mieltä muut soittajat ovat siitä, että itse harjoittavat hulluna soitantaa joka biisissä ja laskevat tahtia, kun toinen vain istuskelee ja miettii omiaan? Onko harpisti (tarkistin Googlesta) koskaan ollut niin mietteissään, että on unohtanut seurata kapellimestaria ja nukkunut sointujensa ohi? Paljonko siitä tulee sanomista - ja huomaako yleisöstä kukaan?
Että on maailmassa kyllä epäreiluutta vähän joka paikassa, sanon minä. Opettajienkin kesken esimerkiksi. Helpompi on esimerkiksi kotitalouslehtorin suorittaa arviointi: sen kun ottaa ja maistaa sitä kääretorttua tai lohikeittoa, että onko tarpeeksi sokeria ja suolaa. Ja saman palkan saa kuin meikäläinen, joka ei saa kuin muutaman suklaalevyn silloin tällöin, ja nekin ovat lahjuksia.
2. Milloin balettitanssijoiden pohkeet lakkaavat tulemasta kipeiksi?
3. Kävelevätkö balettitanssijat vapaa-aikanaan varpaankärjet yhtä lailla ulospäin sojottaen kuin balettikävelyssä, jolloin askellus on melkein v-kirjaimen muotoista? (Perustuu parituntiseen observointiin.) Aika rumaa kävelyä on se, vaikka muuten ovatkin niin sulavaliikkeisiä, ettei ääntäkään pääse, vaikka kuinka hyppivät.
Näin myös sieluni silmin itseni loikkimassa lavalla, eikä se ollut ollenkaan kaunista.
4. Jos baletisti - loogisuus kunniaan - tanssisi vahingossa liian lähelle lavan reunaa ja kas, tipahtaisi vahingossa sen harpunsoittajan päälle, tapahtuisiko sekin kevyesti ja elegantisti suuremmitta kolhuitta?
Ja heti näin itsenikin kaatumassa elegantisti keskelle harppua.
5. Miksei miesbalettitanssija eli miesballerina voisi olla ballerino?
6. Miestanssijoilla on kyllä aivan mahdottomat jalkalihakset ja huomattavan tiukat pöksyt. Oikeastaan tämä housuasia oli ihmettely numero yksi, mutta naamioin kiinnostukseni ja maltoin odottaa tänne asti. Mielessäni käväisi sangen monesti, käyttävätköhän he stringejä vai jättävätkö kaiken alta pois. Lisätietoa voi tarjota, jos on asiantuntemusta, sillä tämä on aika olennainen asia näin harvemmin tanssia seuraavalle.
Kiinnitin myös huomiota siihen, miten pitkä ja ohuet kädet monella ballerinalla oli. Paljon pitemmät ja ohuemmat kuin minulla.
7. Miksi Kansallisoopperan vessajono on tuhat kertaa nopeampi kuin minkään muun olemassa olevan vessan? Miten lasketaan, mikä määrä vessakoppeja on tarpeeksi, sopivasti, sen verran hyvin, että jono oikeasti vetää?
8. Onko Joutsenlammessa kukaan koskaan kaatunut lavalla vaikkapa jonkin hyppelehdinnän päätteeksi? Miten siitä noustaan kunnialla, kun ei saa edes puhua mitään, että ohhoh, sillä tavalla sitten loikkasin ja jalkoihini sotkeuduin ja että no ei tässä mitään, elämä jatkuu ja tuolta tuleekin jo joutsenparvi.
9. Miten eriarvoisessa asemassa lapset ympäri Suomen ovatkaan, ainakin jos ajattelee kulttuurillista antia. Kyllä kasvaa kaupungeissa sivistyneempiä ihmisiä kuin keskellä korpea. Yhtään en yleistä, mutta näin on. Harva täältä korvesta kuskaa lapsiaan tai itseään kovin usein yhtään minnekään, kun aina pitää ensin ajella monta tuntia, että on perillä. Ja sitten pitää vielä tulla takaisinkin, bensa maksaa ja junalippu ja lento palaa yöllä ja muut ovat kentällä jo melkein kotona. Että pistäydypä nyt sitten vähän itseäsi sivistämässä. Meikäläinenkin oli ihan täysi-ikäinen (juuri täytin), kun lähti ensimmäisen kerran ulkomaille. Ruotsia ei tietenkään lasketa, se on toinen kotimainen.
Meilläkin on toki täällä ihan oma museo, mutta se kertoo lähinnä sodasta ja kotiseudusta ja on auki kesällä kuukauden. Eivätkä edes lapset pääse sinne ilmaiseksi. Niin että kasvata nyt siinä sitten. Ei varmana voi aloittaa harpunsoittoakaan.
Vaikka kulunut talvi olisi ollut yhtä matalalentoa, on syytä muistaa, että vaikka oma maa onkin mansikka, matkailu avartaa. Nykypäivänä maailmalle suuntaaminen saattaa olla jopa hämmästyttävän edullista ja suorastaan näppärääkin: sitä voi tuosta vaan lähteä vaikkapa huitsin nevadaan tai niin pitkälle kuin pippuri kasvaa! Kaikki eivät kuitenkaan välttämättä tahdo lähteä matkaan passi taskussa, vaan haaveilevat matkasta maineeseen tai tähtiin. Joka tapauksessa on oikeastaan aivan sama, minne kiiruhtaa, kun vain pitkä on tie.
Lienee sanomattakin selvää, että nopein tapa matkustaa paikasta toiseen on lentää kuin leppäkeihäs.
Matkan suunnittelu ja erityisesti pakkaaminen ovat asioita, joihin kannattaa keskittyä erityisen tarkasti. Joskus matkalaukusta on perillä löytynyt jopa jänis! Vanha lastenlaulu osaa kertoa, että parempi olisi, jos laukussa olisikin leipää ja piimää vaan. Tämä on hyvä vinkki etenkin niille, jotka lähtevät ummikkoina ulkomaille: kotimaa kuin taakse jää, niin on omat ruisleivät mukana ikävää helpottamassa. On silti syytä muistaa, että niin se vaan huolellisestikin pakattu laukku voi kadota kuin pieru Saharaan. Kuulemani mukaan matkalla Alabamaan tai puolivälin krouviin näin on käynyt useita kertoja.
Matkustustapoja ja -kokemuksia on yhtä monta kuin matkaajaakin: yksi on lentänyt yli käenpesän, toinen kuin päätön kana. Jollakulla reissu taasen on loppunut lyhyeen kuin kananlento, mikä on yleensä valitettava tosiseikka etenkin silloin, kun tulee eteen viimeiselle matkalle lähtö. Silloin onkin sopiva luikauttaa virsi Oi herra, jos mä matkamies maan... Näiltä reissuilta tullaan kuitenkin harvemmin maitojunalla takaisin. Entisestä pois juna vie.
Kaiken tiukan matkustamisen hurmassa kannattaa pitää mielessä, että tärkeintä ei ole määränpää vain matka.
Ei muuta kuin hyvää matkaa itse kullekin! Elämänmittaista ja lyhyempääkin, vaikka ison kiven juureen.
Syntymäpäivieni kunniaksi järjestämäni parin viikon kiertomatka Yhdysvaltain neljässä kaupungissa on viimeistä matkakertomusta vailla. Nämä raportit ovat hyödyllisiä siinä vaiheessa, kun ei enää itsekään muista, mitä minäkin päivänä tapahtui - eli näemmä tässä jo pikku hiljaa.
Ensimmäisistä kolmesta kohdekaupungista voit lukea matkakertomukset täältä, täältä ja täältä. Matkamme alkoi 11.10.2016 Las Vegasista, jatkui Los Angelesiin, kieppasi sitten San Franciscoon ja päätyi tässä näppärästi 5,5 tunnin päivälennon jälkeen New Yorkiin. Tervetuloa! Koska kelloa piti siirtää perillä kolme tuntia eteenpäin, oli koko päivä kulunut matkustamiseen.
Aloitimme viimeiseen matkakohteeseemme tutustumisen ajamalla taksilla suoraan Manhattanin ytimeen hotelli Hilton Times Squareen. Tai kuski sitä ajoi ja oli kova poika höpöttelemään. Presidenttiehdokkaat Clinton ja Trump olivat parhaillaan kaupungissa vaaliväittelyiden jälkeisellä kardinaali Dolanin hyväntekeväisyysillallisella, ja erityisesti siitä, kansan jakautumisesta ja presidenttiydestä hänellä riitti asiaa. Tippimme oli kuitenkin ilmeisesti liian pieni, sillä juttu loppui hotellin edessä lyhyeen.
Perillä näytti oikein eläväiseltä. Enemmän oli valoja kuin kotona.
Respassa meitä odotti paketti Los Angelesista. Hollywoodin hotellista lähdettyämme huomasi matkaseurueen nuorimmainen, että hänen olkalaukkunsa oli jäänyt hotellin kylpyhuoneen lattialle, jonne hän oli sen vielä viime hetkellä riisunut. Meillä ei ollut enää mahdollisuutta lähteä sitä siinä vaiheessa hakemaan, ja koska laukussa oli paitsi lapsen omat matkarahat myös Aku Ankan taskukirja, DS-pelikonsoli, uusi peli ja mikä tärkeintä, kouluvihko, laitoimme hotellille tiedusteluviestiä laukun toimittamisesta New Yorkiin. Laskelimme, että paketti ehtisi juuri sopivasti perille, ja että lapsen jo puoliksi kouluvihkoon kirjoittama matkapäiväkirja saisi siten onnellisesti jatkoa. Ehti! Terveisiä opettajalle! Kyllä pitäisi tulla kymppi äidinkielestä, sillä hän varmasti myös huomasi, että pakotin lapsen kirjoittamaan paljon enemmän kuin olisi tarvinnut. (Valehtelin, että pitää olla enemmän kuin yksi virke joka päivältä, ja että pitäisi olla ainakin viisi tai vaikka sivullinen, eikä kukaan varmasti kiellä kahtakaan. Tietenkin eri asia on se, valehteliko lapsi ensin minulle, että virke päivässä riittää.)
Jätimme laukut huoneeseen, joka oli mukavan suuri päiväpeittojen ja matkalaukkujen levittelemiseen lattialle. Näkymä ikkunasta oli Hudson-joelle oli yllättävän hieno ja tuli silkalla tuurilla kaupan päälle. Emme kuitenkaan jääneet seisoskelemaan ikkunan taakse, vaan lähdimme etsimään ruokapaikkaa, joista nyt ei New Yorkin keskustassa tietenkään ole kovasti pulaa. Paljon vaikeampaa on sovitella neljän matkaajan senhetkinen toive yksiin. Päädyimme valitsemaan tällä kerralla ravintolan, jossa lapset lapset saivat nauttia juomansa vilkkuvalopohjaisista laseista! Kyllä oli niin ameriikkaa, ettei tosikaan. Ruoka oli hyvää ja aasialaisvaikutteista ja sitä oli paljon, joten mikäs siinä oli ihmisen eläessä ja täyttyessä ja vilkkuvalojen pimpotellessa.
Vaikka illallisen jälkeen oli jo myöhä, sää oli lämmin ja mittari näytti syksyisessä New Yorkissa kahtakymmentä astetta. Ihastelimme hetken Times Squaren säpinää, emme hukanneet ruuhkassa lapsiamme, haimme kaupasta aamupalaensiavuksi mysli-marja-jogurttiannokset ja suuntasimme hotelliin television ääreen ja kohti yöunta. Seuraavaan päivään tulisi mahtumaan kaikenlaista upeaa!
Perjantai 21.10.2016: Vapaudenpatsas ja Broadway-musikaali
Tämän kuvan otti Internet.
Olin ollut matkanjohtajana terävänä ja varannut meille aamuksi klo 12 liput Vapaudenpatsaan kruunuun, jonne liput myydään nopeasti ja ensimmäisenä loppuun. Koko reissun ajan kaikki olikin aina ollut valmiina: ainoanakaan päivänä ei tarvinnut jännittää, pääseekö sinne, minne haluaa vai ei. Tämä kuitenkin edellytti että varaussormeni olivat näppäimistöllä jopa puoli vuotta etukäteen, jotta oikeanlaisen lipun tai paikan sai. Huristelimme siis aamulla metrolla Manhattanin eteläkärkeen, jossa kävimme ensin kahvilla. Battery Parkissa sijaitsevassa satamapaikassa vahvistimme sitten passein henkilöllisyytemme (aikuiset), suuntasimme turvatarkastukseen ja astuimme laivaan. Kaikki meni muuten niin kuin pitikin, mutta harmiksemme satoi vettä. Asialle ei kuitenkaan voinut mitään, joten aamupäivän varusteisiimme kuuluivat tiukasti sateenvarjot. Jos kellonaikamme Vapaudenpatsaalle olisi ollut muutamaa tuntia myöhäisempi, sade olisi jo lakannut. Tämä oli kuitenkin ainoa sään puolesta ikävä hetki, joten sikäli saimme olla tyytyväisiä. Vapaudenpatsaan kruunuun ei 9/11-iskujen jälkeen päässyt kahdeksaan vuoteen vierailemaan ollenkaan, ja kävijämäärää rajoitettiin uudelleen avaamisen jälkeen huomattavasti. Tämä oli minulle toinen vierailuni Vapaudenpatsaalla, mutta ensimmäinen noin korkealla, mikä tietysti kirjaimellisesti kruunasi kokemuksen.
Kun pääsimme saarelle, suuntasimme uudelleen jonoon ja esitimme kruunuun pääsyyn oikeuttavat lippumme. Kaikki tavarat (kamera on sallittu) piti jättää säilöön, ja kas, turvatarkastushan se sitten taas oli edessä. Emme tainneet jäädä kiinni mistään epäilyttävästä, sillä niin vain olimme pian nousemassa portaita ylös kruunuun. Hissilläkin olisi alkumatkan päässyt, mutta äkkiäkös sitä 354 porrasta nousee, kun on huippukuntoinen ja muutenkin varsin mukava.
Näköalatasanteilla satoi yhtä lailla kuin saarelle tullessammekin, joten valokuvaaminen jäi vähemmälle.
Lähdimme nousemaan viimeiset 140 porrasta kierreportaita ylöspäin. Kaiteista piti ihan tosissaan pitää kiinni, sillä askelmat olivat todella pieniä ja kaarrokset tiukkoja.
Tämän lähemmäksi soihtua ei pääse. Kuvassa Liberty Ladyn soihtua kannatteleva käsivarsi ja yksi kruunun seitsemästä sakarasta.
Kruunu on varmasti yksi erikoisimmista paikoista, missä olen ajan vieraillut. Kauan siellä ei kuitenkaan ollut aikaa kauempana häämöttävää Manhattania ihailla, sillä ikkunoiden eteen ei mahtunut montaa ihmettelijää yhtä aikaa. Joidenkin minuuttien ja kymmenien valokuvien jälkeen alkoi portaiden kiertäminen toiseen suuntaan. Oli jotenkin absurdia ajatella kävelevänsä patsaan sisällä.
Alhaalla kävimme vielä shoppailemassa matkamuistomyymälässä pari ylihintaista miniatyyripatsasta, poseerasimme aidon patsaan juurella ja otimme kotialbumin täyteen kuvia yhdessä ja erikseen. Niin kuin kaikki muutkin. Turisti on laumaeläin.
Seuraa johtajaa!
New Yorkin ensimmäinen must-nähtävyys oli esitelty jälkikasvulle, joten ei muuta kuin taas jonoon ja takaisin laivaan. Myös Ellis Islandilla olisi ollut mahdollisuus käydä, mutta jätimme sen tällä kerralla väliin. Ostimme paluumatkalla laivalta pikkulounaaksi hot dogit, sillä ei päivää ilman jonkinlaista pikaruokaa. Vähän olisi tehnyt mieli tuunata hot dogia edes sinapilla ja sipulirouheella, mutta ketsupilla mentiin.
Vettä sateli edelleen, joskin koko ajan kevyemmin. Olikin erittäin hyvä suunnata kuluttamaan päivää Century 21 -liikkeeseen, jonne on suorastaan pakko mennä vähän tuhlaamaan. Kun tarjolla on monta kerrosta kalliita luksusmerkkejä huomattavaan alennushintaan, vähemmästäkin sekoaa: jos meillä ei olisi ollut mukana kahta rajoittavaa tekijää, luottokortin typerää kuukausirajaa ja lapsia, olisimme varmasti kaupassa vieläkin. Teimme monia hienoja löytöjä ja tulimme onnellisiksi. Se on kauppa, joka kannattaa.
Shoppaillessamme vesisade oli loppunut, ja alkoi olla jo oikea nälkä. Löysimme mukavan burritopaikan, jonne oli mukava istahtaa hetkeksi. Ruoka oli edullista, maukasta ja sitä oli paljon. Pakkasimme puolikkaat burritot mukaamme ja suuntasimme kulman taakse: ihan kivenheiton päässä olivat terroristi-iskuissa tuhoutuneiden World Trade Centerin kaksoistornien paikalle tehdyt muistomerkit. Koska me aikuiset olimme ehtineet käydä tornin näköalatasanteella joitakin kuukausia ennen iskua, oli 9/11 Memorial -muistomerkin äärelle pysähtyminen todella koskettavaa.
North Poolin ja South Poolin ympäri kiertävät kaikkien niiden n. 3000 uhrin nimet, jotka iskuissa menehtyivät. Vaikuttavaa, koskettavaa ja niin surullista. Itku tuli.
Koska shoppaillessa oli kulunut muutama tunti tuosta nuavvaan, katselimme kelloa ja totesimme, että on parasta lähteä metroilemaan hotellille. Tarkoitus oli siistiytyä ja vaihtaa vaatteet, sillä seitsemän jälkeen olisi oltava menossa Broadwayn Winter Gardeniin nauttimaan Andrew Lloyd Webberin School of Rock -musikaalista. Broadway-musikaaleista haluaisi nähdä jokaisen, mutta teimme valinnan sillä perusteella, että se sopisi koko perheelle - ja katselimme näytelmän pohjana olleen elokuvan kotona muutamaankin otteeseen etukäteen. Oli vaikea uskoa, että joku päihittäisi Jack Blackin roolisuorituksen, joten ei muuta kuin ottamaan siitä selvää.
Täysihintaisista lipuista saa pulittaa itsensä kipeäksi, mutta jos ei tahdo a) jonottaa alennuslippuja b) ottaa sitä riskiä, että viikonlopun näytökseen ei alennuslippuja jää c) ottaa sitä riskiä, että alennuslippuja ei ainakaan neljälle vierekkäiselle paikalle saa, täytyy lipuista maksaa kiltisti etukäteen vaadittu summa.
Muualla maailmassa yleisö saa usein ostaa teatterinäytöksen ajaksi naposteltavaa ja juotavaa niin kuin elokuvateattereissa. En tiedä, mihin perustuu se, että Suomessa niin ei voi tehdä. Rattoisastihan siinä aika kului aivan järjettömän taitavia lapsimuusikoita katsellen ja kuunnellen, eikä voinut muuta kuin ihailla heidän tasoaan. Eräs hauska yksityiskohta oli muuten se, että kun naisten vessoille oli luonnollisesti väliajalla aivan mahdoton jono ja joitakuita vähän huoletti tauon lyhyys, teatterin vessajonovirkailija (heitä oli kaksi: toinen piti huolta jonomuodostelmasta, toinen oli ohjaamassa nopeasti oikeaan koppiin) totesi rauhoittavasti: "Don't worry, honey. We do this seven days a week."
Olisin halunnut käydä katsomassa jonkin esityksen joka ilta, mutta ei saa ihminen makeaa mahan täydeltä. Seuraavalla kerralla sitten taas, niin kuin monta muutakin asiaa.
Teatteriesityksen jälkeen kello oli jo puoli kymmenen, joten kävelimme pari korttelia takaisin hotellille ja nautimme paitsi älyttömästä tungoksesta, myös valoista ja siitä, että jossakin on aina elämää. Perjantai-ilta Times Squarella on varmasti vielä säpinäisempi kuin tavallinen arki-ilta.
Lauantai 22.11.2016: Rockefeller Center, Top of the Rock, Fifth Avenue, Macy's ja kaupungilla kiertelyä
Aamulla löysimme niinkin läheltä kuin hotelliamme vastapäätä aivan mahtavan aamiaispaikan. Ravintola oli meksikolaissävytteinen, mutta ei meksikolainen kuitenkaan. Parasta siinä oli se, että tilatessamme kaikille munakasannokset kysyimme lapsille kaakaota. Sitä ei ollut, mutta neuvokas tarjoilija halusi ratkaista ongelman ja pyysi odottamaan hetken, kun hän kävisi yläkerrassa tai naapurissa tai jossain ja järjestäisi asian. Niin hän sitten taikoi jostain kaksi kaakaota, ja olimme luonnollisesti tosi tyytyväisiä vaivannäöstä ja tippasimme suomalaistyyliin avokätisesti.
Lähdimme kävelemään kohti Rockefeller Centeriä, jossa meillä oli liput Top of the Rock -näköalatasanteelle. Arvoimme pitkään Empire State Buildingin ja Top of the Rockin välillä, mutta koska olimme itse jo kertaalleen ensin mainitussa käyneet (ja jonottaneet miljoona tuntia), päätimme viedä lapset jälkimmäiseen. Pääsimme lipuilla jonon ohi ja olimmekin hetkessä ylhäällä - tosin ensin etsimme tovin hissiä, joka oli liian lähellä huomattavaksi. Jälleen kerran jouduimme myös turvatarkastukseen läpivalaisuineen ja metallinpaljastimineen, ja laskimme, että se oli matkallamme jo kymmenes kerta.
Sää oli aamulla hieman sumuinen, mutta näkymät Manhattanin yllä olivat silti aika mainiot. Selfiekeppi lauloi taas useamman kerran, on se vain tarpeellinen peli.
Alhaalla kauppakeskuksessa saimme taas vaihteeksi wifistä kiinni ja keräsimme pari amerikkalaista tai kansainvälistä Pokemonia, en minä niistä mitään ymmärrä. On silti ihan turha sanoa, että peli on out, sillä jos näkee kaikki ulottuvillaan olevat uudet oliot, tulee hulluksi ja heittelee palloja ihan tosissaan. Ja kun kukaan ei edes tunne, voi tehdä sitä aivan huoletta. Minullakin on nyt Taurus (joskin se taisi tulla Vegasista), ja se on kuulemma kova härkä. Vähän kyllä taisin siinä käydä kaupoissakin pyörimässä, mutta pidättäydyin ostamasta mitään. Onneksi, sillä varsinainen saalis oli vasta tulossa!
Siirryimme ulos katselemaan amerikkalaisten luistelutaitoja. Teki ihan hirveästi mieli mennä vähän hyppelehtimään malliksi, sillä olihan se nyt raukoilla aikamoista haparointia. Olen sitä paitsi ollut entisessä elämässäni ruotsalainen taitoluistelija, joten siksikin. Unissani vedän usein sellaisia piruetteja, että kotipaikkakuntamme ulkojää jää vähän pieneksi.
Kaikkensa antanut etenijä. Luisteleminen on kovaa hommaa.
Päätimme (tai no, päätin), että tänne tullaan seuraavana vuonna katsomaan legendaarista joulukuusen valojen sytyttämistä.
Ja sitten jatkui matka 5th Avenueta pitkin kohti Grand Central Terminalia, joka on melko hieno noin niin kuin juna-asemaksi. Apple oli vuokrannut koko ylätasanteen laite-esittelyilleen, ja pohdimme, paljonko heidän pitää maksaa siitä. Ei ehkä kuitenkaan ihan halvimmasta päästä taida olla juuri tuo yläkerta.
Seuraavaksi reitti vei kirjastoon, sillä opettajaihminen käy tietenkin lainaamassa pari kirjaa ja syventymässä päivän sanomalehteen.
Meidän kirjastossamme ei ole ihan näin vaikuttavaa sisäänkäyntiä, mutta melkein.
Lisäbonusta New York Public Library saa toisen kerroksen ilmaisesta vessasta (edellinen oli Rockefeller Centerissä) ja kaupastaan. Paitsi että kirjakauppa on täynnä aivan mahtavia, hauskoja, oivaltavia, cooleja, upeita, erilaisia, jännittäviä ja erikoisia tuliaiskirjoja, ei mitään perusromaaneja, siellä myydään myös kaikenlaista pikkutavaraa ja ennen kaikkea SOHVATYYNYJÄ! Ei se ole haukka eikä mikään, joka ei ylähyllyltä pongaa käsin kirjailtua, 40 tuntia työtä vaatinutta, juuri työhuoneeseen sopivaa New York -tyynyjä. Sydämeni pysähtyi tykyttämään rajusti, kun näin kaksi lomittain aseteltua tyynyä, joita varmastikaan ei moni ollut edes hoksannut siellä olevan. Pyörrytti. Varvistin varovasti ja yletyin juuri ja juuri toiseen - ja kyllä, se oli myytävänä! Tiesin, että tarvitsin sen. Tarvitsisin aivan ehdottomasti. Tyyli oli hieman erilainen, kuin jota suosin, mutta voi poijat, jotta tämän oli lähdettävä kotiin Suomen Etelä-Pohjanmaalle. Onneksi mieheni ymmärtää tyynyvammaani, joten asiasta ei tarvinnut sen kummemmin keskustella. Ja huom! Sain kuulkaa New York Public Library -kassin kaupan päälle, niin että kauppa se on, kuulkaa, joka kannattaa. Taas.
Olin onnellinen. Tämä 50 x 50 -kokoinen tyyny mahtuisi todella hyvin matkalaukkuuni.
Köpsöttelimme kasseinemme hotellille, joskaan en enää muista, mitä muuta meillä oli mukana. Ehkä tyyny vei niin paljon tilaa, että tuntui tavaraa olevan monta kassillista. No, en muista sitäkään, missä kävimme päivällä syömässä, mutta ehkä se oli jotain ruokaa. Vähän myöhemmin illalla kävimme kuitenkin uudemman kerran aamiaiselta tutussa ravintolassa, sillä siellä oli sekä juomien että ruokien happy hour, ja kaikkea tosi hyvää sai 4 - 6 dollarilla/annos. Erittäin hyvä paikka, joskaan en tietenkään muista, minkä niminen ravintola oli. Suoritimme vielä iltakävelyn kylille kulman taakse, ja muutama muukin siellä taas oli.
Sunnuntai 23.10.2016: Viimeinen matkapäivä. Central Park.
Lähes kaksiviikkoinen reissumme oli päättymässä, mutta sitä ennen saisimme nauttia New Yorkista vielä melkein kokonaisen päivän, sillä lentomme kotimaahan lähtisi vasta kymmeneltä illalla. Aurinko paistoi ja sää oli kaunis, mutta kaduilla ja varjossa kylmän tuulinen. Sitä ei näistä kuvista uskoisi.
Käärimme huiveja tiukemmin kaulaan ja kävimme ostamassa läheisestä leipomosta leivoksia mukaan, sillä ajattelimme nauttia pienimuotoisesta piknikistä Central Parkissa. Kahvit ja kaakaot haimme Trump Towerin viereisestä Starbucksista ja aamukävelyn päätteeksi asetuimme kalliolle nauttimaan päivästä. Puistossa aurinko suorastaan kuumotti, ja enimpiä kerroksia piti riisua pois yltä.
Ja taas siellä luisteltiin, keskellä kesää.
Central Parkissa meillä vierähti paljon kauemmin aikaa kuin olimme kuvitelleet, sillä sää oli tosiaan kaunis, ihmisiä oli sunnuntaina liikkeellä kovasti, puistossa oli monia erilaisia esityksiä ja mikäs siinä elosta kiireettä nauttiessa. Soutaa ja luistella saamme kotonakin, joten niiden eksotiikkaa ei tarvinnut kokeilla, mutta kovin on muiden vahtaaminenkin mukavaa hommaa.
Loppupäivän tunnit kiertelimme jälleen vähän siellä sun täällä. Hengailimme Macy'sillä ja muissa, pienemmissä liikkeissä, kävimme Empire State Buildingin edustalla, yksi sai joka päivä haaveilemansa kanakebabvartaan katukioskista, ja niin hurahti se päivä kuin itsestään. MoMassa oli ollut aikomus käydä näyttämässä jälkikasvulle vähän tauluja, jos aikaa on, mutta ei ollut. Seuraavalla kerralla sitten.
Oli ja on edelleen hurjaa ajatella, että pitkään suunniteltu synttärireissu oli nyt tehty. Pitäisi täyttää useammin vuosia, vaikka joka vuosi esimerkiksi. Kuvakirjan koostaminen kauhistuttaa näin jälkeen päin ajateltuna eniten, sillä sen tekemiseen ei ihan pari iltaa tule riittämään. Kuvia on kevyesti muutama tuhat.
Miehelle kiitos siitä, että antoi minun järjestää reissun ja halusi vapaaehtoisesti lähteä mukaan, vaikka onhan se nyt näin viehättävän matkaseuran vuoksi aika selvää. Erityinen kiitos hänelle myös Los Angelesin syntymäpäiväyllätyksestä, jonka tulen muistamaan aina. Näille pallopäille puolestaan kiitos siitä, että jaksoivat kävellä kuin miehet konsanaan. Parhaimpana päivänä yli 20 km, useimmin viitisentoista. Päitä he eivät saaneet Urban Outfitteristä matkamuistoksi, vaikka olisivat ostaneet ne omista rahoistaan, sillä laukussa ei ollut tilaa.
Siellä oli jo esimerkiksi yksi isokokoinen sohvatyyny.
Helou, niin kuin meidän perheessämme on tapana sanoa sekä kohdattaessa että lähtiessä. Until next time.
Etsivä löytää myös matkakertomuksen aikaisemmat osat, jos on edes osittain nokkela, eli viitsii siirtää hieman katsettaan. Osassa 1 pistäydytään Las Vegasissa, osassa 2 jatketaan matkaa Los Angelesiin. Nyt olemme juuri laskeutuneet San Franciscoon, ja oikein olikin mukavan lyhyt lennähdys. Kello on jo seitsemän illalla, mutta mitäpä se lomalla haittaa. Taksi alle ja aivan mahtavan naiskuskin kyydissä kylille. Kalifornialainen ystävällisyys tuntui heti.
Maanantai 17.10.2016: Saapuminen San Franciscoon Hotelliksemme oli valikoitunut TripAdvisorin ja muiden lähteiden perusteella The Rex, jonka pääasiallinen etu oli jälleen kerran meille tärkein asia eli sijainti. Rynttäämme yleensä niin keskustaan kuin mahdollista ja mieluusti lähelle metroa ja yleistä säpinää, sillä lyhyiden vierailujen aikana siirtymisiin ja pistäytymisiin on kuluttava mahdollisimman vähän aikaa. Nyt majapaikkamme oli ihan Union Squaren kulmalla, ja vaikka hotelli näytti kuvissa vähän vanhanaikaiselta, se oli aivan tavattoman ystävällinen ja charmikas. Vastaanottotiskin naisvirkailija oli todella sydämellinen tullessamme sisään: hän arvasi jo nimeltä, keitä olimme ja mistä tulemme, kertoi odottaneensa meitä ja oli muutenkin niin ihana, että harvoinpa kukaan hotellissa onkaan. Huoneemme oli myös todella tilava edellisen pikkuruisen jälkeen, joten kaikki oli paremmin kuin hyvin. Paitsi että oli nälkä.
Sopiva ravintola, jossa kävimme myöhemmin vielä toisenkin kerran, oli heti 20 metrin päässä hotellin ulko-ovesta. Ensimmäisellä kerralla tilasimme perhepitsan, toisella taisimme syödä sipulirenkaita sekä (vähän liian tulisia) wingsejä.
Ei mitään hajua, mikä paikan nimi oli, mutta johan oli hyvää pitsaa! Pitsa ei ollut yhtä vino kuin kuva.
Tien toisella puolella oli mukavasti myös ruokakauppa, joten haimme sieltä vielä mukaamme vähän sipsiä ja suklaata, sillä niitä ulkomailla aina iltaisin tarvitsee, kun selailee uusia ja jännittäviä televisiokanavia läpi. Suosikkisipsiksemme valikoituvat muuten joka kerta cheddar-jalapeno-mausteiset pussit, oli niissä sisällä perunalastuja tai mitä muuta tahansa. Oli mukava käydä nukkumaan ajatellen, että huomenna olisi taas uusi, jännittävä päivä!
Tiistai 18.10.2016: Cable Car, Lombart Street, Fisherman's Wharf, Alcatraz
Tiistaiaamu valkeni kauniina. Olin seurannut säätiedotuksia silmä kovana ennen matkaa jo tovin (se on heikko kohtani) mutta myös matkalla, ja kiersimme ilmeisesti Kalifornian rannikkokaupungit sään puolesta juuri oikeassa järjestyksessä. Edelliset päivät San Franciscossa olivat nimittäin olleet sateiset, mutta siitä ei ollut meidän saapuessamme enää jälkeäkään. Söimme aamiaisen tällä kertaa huoneessa, sillä olimme ostaneet marketista sipsien lisäksi myös voileipiä ja jogurtti-mysliannoksia. Alakerran tunnelmallisesta Library-loungesta/ravintolasta haimme vielä kahvit ennen seikkailemaan lähtemistä.
Tämä hauska Library Bar sijaitsi alakerrassa heti respan vieressä. Siellä tarjottiin myös complimentary wine joka päivä klo 17 - 18, mikä luonnollisesti vaikutti hotellivalintaamme.
Lähdimme kävelemään katua alas kohti vanhojen raitiovaunujen päätepysäkkiä ja kääntöpaikkaa, jossa ne edelleenkin käännetään kahden työntekijän voimin ympäri. Turistijono oli jo kasvanut jonkinmoiseksi, sillä kukapa ei haluaisi matkustaa legendaarisella cable carilla, roikkua tangosta ja uhmata maailmaa tai ainakin Suomea, jossa moinen ei ikipäivinä olisi mahdollista. Siitähän voi tippua ja esimerkiksi kuolla pois. Kyllä olisi kaiteet Suomen Grand Canyonillakin ja huomioliivit päällä tulisi ihmisen rotkon reunalla etenemän. Cable car -jono oli jo useamman raitiovaunullisen verran pitkä, joten haimme liput ja asetuimme jonon päähän. Jonottamisen Disneyland-indeksi kertoi, että tästä ei häiritsevän pitkää seisoskelua tulisi. Strategiaa piti silti hioa, sillä kaikki tahtoivat tietenkin avovaunuun ja mieluusti eteen, jotta voisi valokuvata näkymiä myös etenemissuuntaan. Niinpä jätimme yhden cable carin välistä, sillä olisimme joutuneet siihen ihan häntäpäässä, ja olimme siten ensimmäisiä seuraavan kulkupelin saapuessa. Kyllä totta vie, näin sitä Tosituristi toimii! Sitten vain ryntäys penkille istumaan ja tadaa, homma hallussa.
Tänään menisimme myös kauempana näkyvälle saarelle!
Suuntana oli Fisherman's Wharf, joskin jäisimme pois kyydistä sitä ennen Russian Hillin Lombard Streetillä, jonka nähtävyys on sen jyrkkä ja sen vuoksi mutkitteleva katu. Maailmanverkko, tietotaivas, ihmisen paras ystävä Internet tarjoilee paljon hienompia kuvia kiemuratiestä kuin millaisia itse otin, sillä hyviin kuviin olisi tarvinnut tikapuut tai nosturin. Minulla oli vain selfietikku. Matkaopaskirjaset osasivat kertoa etukäteen, miten kova suoritus on nousta tai jopa laskea kadun vierellä kulkevat portaat alas, mutta höpönlöpöt sellaiselle. Paljon kovempaa olisi rullaluistella tuo katu jompaankumpaan suuntaan. Tai pyöräillä. Puskaan menisi tai ylös yrittäessä ei minnekään. Lumiauraajan hommaakaan en kadehtisi.
Fisherman's Wharfia lähestyessämme pysähtyilimme turistikaupoille, mutta ei sitten millään löytynyt valkoista hupparia mistään. Aivan liian vaikeaksi on tehty sellainenkin yksinkertainen asia kuin hupparin ostaminen. On väärää väriä ja väärää kokoa, on ruma teksti tai vielä rumempi teksti. Ei ole helppoa olla turisti, vaikka kadulla on 200 miljoonaa hupparia tarjolla. Ei sitten.
Fishermans's Wharfin tarjontaa ehdimme tutkiskella mukavan rauhallisesti, ja pian taustalla parveili ja huusi myös kasa merileijonia. Pari tippui mereen ja muut ääntelivät laiturilla paikallaan. Pier 39 onpi heidän kotinsa.
Oink, oink.
Paitsi että Fisherman's Wharfin suunta on alueena yksi San Franciscon matkaajan must-paikoista, sieltä lähtee laiva kohti kuuluisaa ja pahamaineista, sittemmin jo suljettua Alcatrazin vankilaa. Meillä oli liput klo 13 lähtevään laivaan, joten aamupäivähengailu ja asiaankuuluva, maittava rapuleipälounas laiturialueella oli etukäteen juuri sopivan kiireettömäksi mitoitettu. Jono laivaan oli pitkä, mutta kiemurteli nopeasti, ja saimme kivan paikan kannelta. Alcatraz ei ole kaukana maista, mutta tarpeeksi kaukana kuitenkin: yksi syy vankilasaaren henkiseen raskauteen onkin juuri se, että kaupunki, Golden Gate ja vapaus näkyvät niin lähellä - mutta ovat kuitenkin liian kaukana. Muutaman vangin uskotaan päässeen pakenemaan, ja aiheesta on tehty sekä kirjoja että elokuvia. Olimme matkalla sinne, mistä minäkin olin jo lapsena pakoelokuvan nähnyt. Lusikalla seinän kaivaminen ja tunnelin teossa onnistuminen olivat jääneet pysyvästi mieleeni. Nyt näkisin ne itse!
Tässä on vankien tekemä valerikollisenpiru, joka hämäsi vartijoita sillä aikaa, kun pötkittiin pakoon. Pako Alcatrazista -elokuva menee myös lasten listalle katsottavista elokuvista.
Vankien tyypillinen päivän menu. Alcatrazsissa tahdottiin uskoa, että hyvä ruoka, parempi mieli ja vähemmän kapinoita.
Laiva ajelee kaupungin ja Alcatrazin väliä puolen tunnin välein, joten saarella voi viipyä useampia tunteja. Jokainen saa lipun hintaan kuuluvat audio tour -kuulokkeet, ja opastus onkin erinomaisesti toteutettu. Muutaman tehostevangin olisin voinut lisätä johonkin selliin kaltereiden taakse, mutta muuten annan kierrokselle kympin. Lapset eivät ihan kaikkea jaksaneet kuunnella, mutta erityisesti heitä kiinnosti paikka, jossa kapinan syttyessä oli räjäytetty pommi. Siitä oli nimittäin jäänyt betonilattiaan yllättävän pienet jäljet, joita sitten ihmettelimme.
Loppupäivän ohjelmassa oli vapaata hengailua siellä, missä nyt sattuisi aika kulumaan. Ruokapaikkaa etsimme (samoin kuin samalla valkoista hupparia) kauan, ja päädyimme erääseen italialaiseen satamapaikkaan. Kukaan meistä ei tosin tilannut perinteistä italialaista, mutta menihän se niinkin, sillä kaunis iltahämärä alkoi jo vähitellen laskeutua maiden ylle, ympärillä oli meri ja kaupungin heräilevät valot. Jollakin bussintapaisella taisimme sitten luikautella takaisin hotellinkulmille, ja kävimme jälleen hakemassa ruokakaupasta vähän pikkunaposteltavaa tv-leffailtamme ratoksi.
Keskiviikko 18.10.2016: Chinatown, Golden Gate, Golden Gate Park ja Haight-Ashbury
Päivän suurimpana missiona oli käydä vähän köpsöttelemässä Golden Gatella. Olimme jo edellisenä päivänä punninneet sitä mahdollisuutta, että ajelisimme sillalle rantaa pitkin vuokrapyörillä, mutta jo oli kallista puuhaa polkeminen, kun kotona saa tehdä sitä aivan ilmaiseksi vaikka joka päivä. Niinpä lähdimme aamulla kohti uutta päivää kävellen. Kilometrejä kertyikin sinä päivänä matkan eniten eli 20 km. Se on ihan hyvin etenkin lapsille, jotka uskollisesti seurasivat perässämme. Välillä kun lykkäsi jäätelötötterön kouraan (kun ostaa jäätelön tai juoman huoltoasemalta, pääsee samalla käymään vessassa, ellei matkanvarrella ole näkyvissä jotain isoa hotellia), niin matka jatkui taas rattoisasti. Oikeastaan taisimme mennä yhden jäätelön voimalla, joten paljon halvemmaksi ja herkullisemmaksi ratkaisu tuli kuin polkupyöräily.
Joimme aamukahvit jossain ketjukuppilassa ja jatkoimme matkaa kohti Chinatownia. Koska kello ei ollut vielä kovinkaan paljon yhdeksää enempää, ehkä lähempänä kymmentä, oli kiinalaisväestö vielä nukkumapuuhissa ja moni kaupoista kiinni. Varjossa oli vielä vähän vilu, joten yksi osti hupparin (minä en edelleenkään saanut valkoista, vaikka pidin silmäni auki jokaisen turistikaupan kohdalla), ja pistäydyimme myös ihmettelemässä kiinalaisen elintarvikekaupan kuivattuja erikoisuuksia. En osaisi niistä raaka-aineista soppaa tehdä enkä keittoakaan, enkä kyllä uskaltaisikaan kuin unissani. Tänäkin päivänä jyrkät kadut naurattivat, ja yritin ikuistaa kadun jyrkkyyttä kuviin.
Tämä kuva on varastettu netistä, ja tätä ideaa tahdoin kopioida.
Eivät ole nämä yhtä vinossa.
Eivätkä nämä, vaikka ihan tarpeeksi jyrkkää oli kyllä ja hiki tuli alamäessäkin.
Kävellessämme katselimme samalla myös oikean bussipysäkin, sillä ihan Golden Gatelle asti emme olleet ilman kyytiä menossa. Bussi veikin meidät suoraan sillan kupeeseen, jossa on parkkialue, kahvila ja matkamuistomyymälä, joten siirtymä oli oikein näppärä. Siinä se sitten oli, maailman kuuluisin, lähes 3 km pitkä silta! Punaoranssi, ei kultainen, jotta näkyisi parhaiten sumussa. Legendaarinen rakennustyön taidonnäyte ja suosittu itsemurhan tekopaikka.
Ensimmäisiä kuvia ottaessamme meitä lähestyi nainen, joka pyysi minua ottamaan heidän seurueestaan kuvan. Kun ojensin kameran takaisin, kuului suomeksi kiitos. Kävi ilmi, että hän oli asunut Suomessa joitakin vuosia sitten useamman vuoden tehdesssään sairaanhoitatutkintonsa työharjoittelua. Töissä ja suomalaisen poikaystävän kanssa kieli oli tullut tutuksi, ja hän puhuikin sitä kanssamme onnellisena, kun niin harvoin pääsee enää kielitaitoaan testaamaan. Espanjankielinen seurue kuunteli huvittuneena, kun heidän ystävänsä jutteli tuntemattomien kanssa tuntemattomalla kielellä, ja olihan se melko hauskaa meidänkin mielestämme sekä sattumaa että muutenkin.
Kävimme myös kävelemässä sillalla, joka tietenkin oli turisteja täynnä.
Kun olimme fiilistelleet Golden Gatea aikamme, hyppäsimme takaisin bussiin ja ajoimme sillä Golden Gate Parkiin, joka on suurempi puisto kuin New Yorkin Central Park. Golden Gate Park on viisi kilometriä pitkä ja lähes kilometrin leveä, joten sinne mahtuu vähän muutakin kuin nurmikenttää.
Minulla oli käytössä helikopteri, kun otin tämän kuvan.
Koska meillä oli kävelypäivä, niin mikäs siinä oli mukavassa auringonpaisteessa kuljeskella ja ihmetellä. Ensin oli ruusua ja sitten oli isoa puuta ja mitä nyt puistoissa yleensä. Ajattelin, että jos alkaisin harrastaa juoksemista, mitä en ala, juoksisin juuri noilla poluilla tai "aarniometsissä". Näitä isoja puita lähemmäksi Kalifornian jättiläismäisiä punapuita emme tällä reissulla päässeet. (Ja kas, jälleen yksi syy palata.)
Joku puuta halaamassa.
Koska nälkä rytmitti päiväämme, emme hengailleet puistossa koko päivää, vaan yritimme päästä sieltä pois. Jossain vaiheessa pääsimmekin, sillä loppuu se pitkäkin puisto aikanaan. Teimme pyörähdyksen eräässä isohkossa ruokakaupassa, sillä meitä kiinnostaa aina matkoilla aivan erityisen paljon tutkia elintarviketarjontaa ja vertailla hintoja. Ruokakaupassa saisi helposti kulumaan vaikka kuinka kauan aikaa! Totesimme, että vähiin jäisi grillaaminen San Franciscossa niillä lihan hinnoilla, ja itkimme hetken katkeruudesta olut- ja viinihyllyjen edessä. Sitten ulos, jättisuureen ja legendaariseen Amoeba Music -levykauppaan, jossa on yksi maailman valtavimmista levyvalikoimista. Kuvitelkaa itsenne isoon halliin ja 80-luvulle, noin. Sitten lisäätte siihen vielä pikkuisen kämäisyyttä ja hippiyttä, niin olette Amoebassa.
Näkymä toiseen suuntaan. Kuvassa siis vain puolet liikkeestä.
Lähistöltä löytyi vihdoin pitsapaikka, jossa söimme slicet tai osa jopa parit. Minun pitsanpalassani oli viikunaa, pekonia ja vuohenjuustoa, mistä tuli iloinen mieli, sillä aina pitää kokeilla jotain jännittävää. Muut taisivatkin sitten tasoittaa turhaa jännitystä perinteisellä pepperonipitsalla. Koska pitsa oli vain alkupala, tilasimme vielä kävelymatkallamme vietnamilaiset, aivan erityisen herkulliset täytetyt patongit, joista jäi vielä pitsaakin iloisempi mieli.
Haight-Ashburyn alue on hippiliikkeen synnyinsija, eikä sitä mitenkään voinut olla huomaamatta. Paitsi että seutu on hauskalla tavalla erilaista, värikästä ja kiinnostavasti valtavirrasta poikkeavia pikkuputiikkeja täynnä, niin meillä oli kadulla myös välillä vähän epämääräinen olo, sillä laitapuolen kulkijoitakin oli huomattavasti tavallista enemmän. Kontrasti muihin kaupunginosiin oli suuri, vaikka liikuimme siellä keskellä kirkasta päivää. Se jäi hieman harmittamaan, etten ostanut mitään, kun pistäydyimme eräässä pienessä ja erittäin kummallisessa liikkeessä, jossa myytiin kaikenlaisia poikkeuksellisen outoja sisustustavaroita. (Esimerkkinä vaikkapa "aito" jäniksen pää, jolla on silmälasit.) Valokuvia ei saanut ottaa, ja niin juuri olisin halunnut tehdä. En tajua, miksen painanut kaupan nimeä mieleeni.
Aikamme pörrättyämme nousimme bussiin ja hurautimme lähelle hotelliamme Union Squaren kupeeseen. Oli shoppailun aika! Kiersimme Macy'sin ja muutaman muun isomman liikkeen, ja haaviin tarttuikin muutamia paitoja merkkituotteiden alesta. Kyllä vain tulee ihminen onnelliseksi siitä, että saa jotain kivaa halvalla. Lapsia ei voi tietenkään shoppailu vähempää kiinnostaa, joten hommassa piti olla tehokas ja aikaansaava. Olimme kaikki ansainneet hetken wifitystä ja kupin kuumaa juomaa. Niinpä etsimme käsiimme kahveistaan kuuluisan Mint Plazan Blue Bottle Coffeen.
Kello alkoi olla yli viisi, ja aloimme suunnata ruokakaupan kautta hotellille. Siihen oli kaksi syytä: complimentary wine, jolle edes yhden kerran ehtisimme, sekä kello kuusi alkava presidenttiehdokkaiden viimeinen vaalikeskustelu, jonka näkisimme livenä Vegasista. Lapset valitsivat itselleen limsat, ja me saimme erittäin hyvää kalifornialaista viiniä.
Sitten sängyille makoilemaan, sipsipussit auki ja kuuntelemaan ilotulitusta. Muutamaa viikkoa myöhemmin toinen voitti.
Kahdeksan jälkeen käväisimme vielä illallisella lähiravintolassa ja pakkasimme aamua varten matkalaukkumme. San Franciscon pysähdys oli matkamme lyhyin, mutta olimme ehtineet ihan kivasti kaikenlaista - ja etenkin kävelleet enemmän kuin koskaan. Seuraavaksi matkamme jatkuisi aamuyhdeksältä kohti lentokenttää ja Yhdysvaltojen halki New Yorkiin. Lento veisi meiltä yhden matkapäivän, sillä lentoajan (5,5 h) lisäksi kelloa siirrettäisiin perillä kolme tuntia eteenpäin. Oli kuitenkin mukavaa odottaa vielä reissun viimeistä, huikeaa kohdetta. Monta ikimuistoista kokemusta olisi vielä edessä!
