tiistai 3. joulukuuta 2013

Carpe, carpe

Joulukuu pamahti niin että myrskynpauke kolisi kattopelleissä ja liukurit lensivät pitkin pihaa. En ole koskaan päässyt näin nopeasti kesästä jouluvaloihin: yhtäkkiä hurahti taas puoli vuotta elämästä. Minne? Jonnekin ainevihkojen ja viikkorutiinien sekaan todennäköisesti.

Carpe diem, lukee monen ovenpielessä ja seinätarrassa, ehkä omaperäisessä tatuoinnissakin. Miten sitä muka ehtii mihinkään vauhdista tarttua? Kun sukeltaa, ei ehdi edes hengittää. Kun on pyörteessä, menee imussa äkkiä entistä lujempaa. Ihminen tarvitsee kunnon flussan ja keuhkopöhön pysähtyäkseen, mutta silloinkin on kyllä puristusvoima pikkuisen heikohko ylimääräisiin tarrailuihin.

Pitääkö hetkeen tarttua pysähtymällä siihen?

Osaako siihen tarttua vasta pysähtymällä siihen?

Mitäs, jos ei ehdi tarttua enää mihinkään ylimääräiseen?

Tänään minä tartun pikkuseikkoihin, lillukanvarsiin ja toimeen, ehkä löylykauhaankin. Mihin sinä? Mikkiin? Pidä ainakin kiinni kyydissäsi ja kiinnitä turvavyö, joulu tulee ja oho - meni jo.



1 kommentti:

  1. Totta joriset, eihän ihan joka hetkeen ehdi millään tarttua ja se sarvissa roikkuminenkin alkaa pikkuhiljaa tuntumaan käsivarsissa.
    Jos ois jauhoa peukalossa, vois taikina tarttua kivasti sormiin, mutta ei o peukalo jauhossa ei.
    Tartun siis usein (milloin kenenkin), sanan säilään ja kuvittelen olevani kovinkin nokkela. En oikeesti kuitenkaan ole, vaikkei sitä uskois näin näppärästä vastauksesta.
    ...mutta nytpä olenkin päinvastoin päättänyt, näin joulun alla, olla tarttumatta... nimittäin mainosten koukkuihin. Ei tule tänä vuonna pukki, enkä tartu tänä vuonna pukin partaan (saati minnekään muualle).
    Pikksenko alkoi tuo carpe kuitenkin kiinnostamaan... pippurilla maustettuna tietysti.

    VastaaPoista