Matkakertomus: Iloinen Amsterdam

Koska kesäloma loppuu aina liian aikaisin, opettajillakin, katsoin asialliseksi aloittaa loman käväisemällä vierailla mailla kaukana. Amsterdamiin ei tosin luikauta lentokoneella kuin reippaat kaksi tuntia, mutta eri kieltä siellä silti puhutaan ja talot näyttävät kummallisilta. En ole myöskään aikaisemmin käynyt Hollannissa, vaikka minulla oli ala-asteella monetkin kopot eli hollannikkaat eli puukengät, olen teoriassa kova polkupyöräilemään, syön sujuvasti juustoa ja mummolan pihassa on tuulimylly.

Minulla ja Amsterdamilla olisi paljon yhteistä.

Yksi mieleenpainuvimmista nuorena lukemistani kirjoista oli Anne Frankin päiväkirja - tai kuten silloinen versio kuului, Nuoren tytön päiväkirja. Kuten yläkouluikäisiä yleensä, myös minua toinen maailmansota ja sen kauheudet kiinnostivat, eikä Frankin perheen tarina suinkaan menettänyt kiinnostustaan, kun uskonnonopettajamme näytti heidän piilopaikastaan ottamiaan valokuvia.  Jälleen yksi syy lisää matkustaa Alankomaihin!

Ei kun menoksi.

Amsterdamin katuja kävellessä (huomaa sujuva aikahyppy suoraan kohteeseen) tuntuikin aivan kertakaikkisen hullulta, että sota ulottui myös sinne ja että niidenkin katujen varrella juutalaiset ovat saaneet pelätä henkensä edestä. Miten kukaan koskaan on voinut saada niin mielipuolisen ajatuksen, että tapetaanpa kaikki juutalaiset? Miten kukaan koskaan on voinut vastata, että jep jep, loistotuuma, ei muuta kuin keskitysleiriä pystyyn ja raidetta porttien taa. Mikseivät juutalaiset nousseet joukkovoimalla kapinaan, vaan laumana kävelivät kuolemaansa?

Ei sieltä sitä paitsi mitään kaasua tule, huhupuhetta.

Jono Anne Frankin ja hänen perheensä museoituun piilopaikkataloon on aina pitkä, eikä lippuja saa netistä, ellei ole useita kuukausia aikaisemmin asialla. Parhaiten sisään pääsee heti aamulla (paikka aukeaa klo 9, ja puoli yhdeksältä jono ylettyy jo monen mutkan taakse), jolloin on kuitenkin jonotettava noin tunnin verran pelkästään museon aukeamista.

Hip hei, sadeaamu! Olisi tarvinnut pitkät kalsarit. 

The kirjahylly.

Isä sai tuotua tyttärensä huoneen seinälle valokuvia ja lehtileikkeitä koristeeksi.

Alkuperäinen päiväkirja.

Koneella kirjoitettu päiväkirja. Lue se.
Ensimmäistä versiota "Nuoren tytön päiväkirja"
oli vuonna 2000 painettu jo yli 25 miljoonaa kappaletta.

Kaikkien piilopaikkakotien ja joukkomurhien jälkeen oli hyvä ajatella jotain muuta. Yleensä se oli ruoka ja juoma, esimerkiksi kuuluisat katuranskanperunat, joita Hans Välimäkikin televisiossa pisteli menemään. Majoneesilla ja ketsupilla, silvuplee.

Perspektiiviä ranskalaisten kokoon antavat taustalla olevat
koristeranskalaistötteröt. Ks. myös ylempi kuva.

Jääkylmän huurteisen normaali koko on muuten Hollannissa 0,33 dl. Aika olematon, mutta aina todellakin kylmä. Kuulemma.

Maantieteellisesti olin kaupungissa jotenkin herttaisen hukassa, sillä joka paikka oli täynnä siltoja ja hämäävästi kaaressa kiertäviä katuja. Ei sillä, etteikö mukana olisi ollut karttaa, mutta ei sitä aina jaksanut katsoa. Koska mukanani oli toinen kesälomansa aloittanut opettaja, hänellä oli onneksi pieni Finnairilta kylkiäisiksi saatu kompassi, jolla oli välillä hyvä ottaa suuntaa. Ei sillä, että olisimme tienneet, minne, mutta noin niin kuin näön vuoksi. Amsterdam osoittautui pikkuisen hukassakin todella vireäksi pääkaupungiksi: minne tahansa muutaman kilometrin säteellä käveli, väkeä oli kuin pipoa.

Kaikista eniten kaikkialla oli kuitenkin polkupyöriä. Siellä ne vain sukkuloivat noin sataa, pyöräilijät, toisessa kädessä eväsleipä ja toisessa kännykkä. Kukaan ei kaatunut tai tappanut ketään ajamalla päälle.

Onnea vaan oman pyörän etsintään.

Onnea vaan oman auton etsintään ja sillä ajeluun.

Hotellin valinta on yleensä avainasemassa. Kyllä se vaan niin on, että lyhyellä kaupunkilomalla on aivan turha haaskata aikaa ja vaivaa siirtymisiin, joten majapaikoista parhaimmat ovat aivan ytimessä. Tällä kerralla (Swissôtel Amsterdam) parasta oli se, että takapihalla oli ostoskatu, etupihalla pääkatu ja sivupihalla keskusaukio. Kun astui hotellista ulos, oli jo siellä, missä tapahtuu, ja muualle sai vain kävellä kompassinsa kanssa. Oli myös todella harmillista, että saimme tuurilla suuremman huoneen, joka olikin melkoisen tilava  - joskin hieman meluisa alla olevan ostoskadun vilinän vuoksi. Ei se kuitenkaan onneksi unia haitannut.

Viereisen aukion kuninkaanlinna. Julkisivu pitäisi äkkiä jo putsata.

Takapihan Burger King. Vieressä oikealla McDonalds.
Tulimme ikkunasta siihen tulokseen, että Burger Kingissä
kävi enemmän väkeä.

Hollannissa on kuulemani mukaan periaatteena, että aikuinen osaa ja saa tehdä omat päätöksensä, joten suhtautuminen esimerkiksi huumeisiin on erilaista kuin kotimaassamme: kannabista saa laillisesti Coffee Shopista, joita oli lähes joka kulmalla. (Toki kannabistuotteiden vapaalla saannilla on muitakin huumepoliittisia näkökulmia.)

Kelluvilla kukkaismarkkinoilla myytiin paitsi
kukkia...

...myös kannabista. Tässä vähän kalliimmat hamput, 3 eurollakin olisi lähtenyt.

Jos olet huumeissa, näet kuvassa norsun.

Kaikesta tarjonnasta huolimatta törmäsimme vain pariin iloiseen hihittelijään, joskaan emme mitään narkkaripuistoa käyneet etsimässäkään. Kaupungissa oli koko ajan mukavan leppoisa ja ystävällinen fiilis, mutta tuskinpa sillä huumeiden kanssa suurta tekemistä on. Sydämellisyys on opittua ja perittyä. Niin ne vain nostelivat toisten kaatuneita polkupyöriä pystyyn ihan hyvää hyvyyttänsä! On melko säälittävää, että sellaiseen kiinnittää huomiota, sillä normaaliahan sen pitäisi olla.

Jos ei ole kiire minnekään, Amsterdamissa ehtii tunnin kanavaristeilylle vaikka monta kertaa. (Mitä eroa on kanavalla ja kanaalilla?) Ei sieltä kanaalinpohjalta tosin mitään näe, ja edessämme istunut muorikin piti pakottaa avaamaan ikkuna, mutta saapahan sanoa, että on kierrellyt venheellä pitkin Amsterdamia ja vetänyt parhaalta paikalta näkymiä ikkuna kiinni seuranneelta lasin pois maisemien ja valokuvien edestä. Tein sen saksaksi. Olen jotenkin aina ojentamassa saksalaisia, en tajua, miksi. Tämä oli jo kolmas kerta.

Katsele tästä nyt maisemia sitten. Pään tai käden työntäminen ulos oli kiellettyä.
Mikä siinäkin on, että huumeita saa vetää, muttei nousta seisomaan
kanavaristeilyllä?

Tyypillinen maisema: vettä, vinoja taloja, veneitä ja pyöriä.

Suomessa tuosta voisi tippua, ja moinen istuskelu olisi ehdottomasti sakon uhalla
kiellettyä.

Olin ihan pihalla siitä, missä olemme. Aina vain uutta siltaa.

Käkikellotalo.

Mitäs Amsterdamista vielä? Riksmuseumin taulut jätimme katselematta, kun on noita tauluja jo nähty muuallakin. Alla on kuitenkin hieno todiste siitä, että kävelty on. Kävimme museossa vessassa. Oikein hyvä vessa oli, vaikka kaikki yrittivätkin painaa hanan pyöreää nuppia, kun sitä piti kääntää.

Porttiholveista sisään, lasiovista vasemmalle, portaat alas
ja tadaa - vastapäätä on pitkä rivi vessoja!

Kaupunki oli täynnä H&M-myymälöitä, väliä ei tarvinnut olla kuin 50 metriä. Emme todellakaan käyneet, tilaamme postimyynnistä. Voileipäpaikkoja ja vohveleitakin myytiin säännöllisin väliajoin, ja jos oluen haki kaupasta, se maksoi 50 senttiä. Samoin sipsipussi. Vai olisiko ollut euron jopa, en enää loppuvaiheessa kaikkea laskenut. (Maku Bolognese oli oikein hyvä, ihan euronkin arvoinen.) Joka paikassa ei käynyt kortti, joten käteistä oli hyvä olla mukana. Toisaalta joka paikassa, jossa kortti kävi, sai maksaa debitillä. Turistikaupasta ostin oikein hyvän hupparin, ja hasiskuvioiset sukatkin olisi voinut hankkia ja laittaa ensimmäisenä päivänä kouluun, mutta siitä olisi kuitenkin tullut puhuttelu tai potkut. Koska olen tosi hyvä tyyppi, ostin kuitenkin pipon, sillä kauppa se on, joka kannattaa: rastat kuuluivat hintaan. Setti lämmittää varmasti hyvin syksyisessä välituntivalvonnassa. Niin hyvästä esimerkin näyttämisestä ei kyllä voi johdolta moitteita tulla.