Lienee tullut jo melkoisen selväksi, että olen varsin etevä biologi. Viikonloppuna pääsin tarkkailemaan elukoita keskelle ihan aitoa metsää: siellä olivat eläinpuiston siistissä rivissä niin kotkat, käärmeet kuin karhutkin. Ilma oli syksyksi kaunis ja lopulta jopa aurinkoinenkin, joten mikäs sen mukavampaa, kun pakata lämmintä (minttu)kaakaota reppuun ja lähteä tervehtimään faunaa. Pyydän kiinnittämään huomiota sivistyssanavarastooni, joka on huomattava.
Reitti korpikuusten keskellä oli hellyyttävä ja idyllinen - mutta myös huomattavan hämmentävä. Jouduin ihmetyksen valtaan jo ihan ensimmäisellä pysäkillä, joka oli metsä- ja täpläkauriiden kotiaitaus. Ei siellä mitään metsäkauriita ollut, vaan ihka eläviä
pampeja bampeja bambeja! Mikä kumma siinä on, ettei voi puhua asioista niiden oikeilla nimillä? Otin taskustani kalvotussin ja lisäsin kylttiin selvennykseksi seuraaville, että kyseessä oli bambilauma. Kauheaa, kun ihmisiä yritetään johtaa noin pahasti harhaan, paha mielihän siitä jää. Google sitä paitsi pistää kaiken lopunkin sekaisin:
"Metsäkauriin varoitusääni on matala haukahdus, jota se usein toistaa pari kertaa peräkkäin." Siis haukkuva bambi liukkaalla jäällä? Jotain rajaa.
Ahma oli vilkkaalla päällä, samoin toinen lumileopardeista, joka päivysti terävänä mökkinsä katolla ja osoitti, kuka on paikan kuningas. Tai kuningatar, mistä noista äkkiseltään osaa sanoa. Häntä oli melko vaikuttavan kokoinen, mutta pää tyypillä oli jäänyt tosi pieneksi. Kävi vähän sääliksi. Jotenkin ajattelisi, että tuollainen setti keikahtaisi helposti kumoon, kun painopiste on niin takana. Tai lähtisi keulimaan. Keuliva lumileopardi olisikin kyllä tosi hyvä vetonaula, pitääkin laittaa palautelaatikkoon pikku vinkki.
Sitten meni jälleen hankalaksi: aitauksessa oli metsäpeuroja. Siis metsäkauris ja metsäpeura, bambi, kumpi ja kampi? Mitä eroa niillä nyt sitten muka on, ei mitään. Nimesinkin aikani pähkäiltyäni kaikkien sarvipäiden yläkäsitteeksi poron, sillä poroilta ne kaikki suurin piirtein näyttivät. Paitsi bambit. Jokin järkevämpi systeemi tässä pitäisi kyllä ehdottomasti olla, siitä ei pääse mihinkään. Pikainen googletus metsän siimeksessä nimittäin osoitti, että poroteoria meni väärin: Metsäpeura onkin yksi
hirvensukuisista lajeista. Tok tok. Pidän oman lajitteluni voimassa, sillä se on ehdottomasti selvempi.
Saukkoäiti hoivaili pesässään lastaan, ja ihastelin hellyyttä hetkisen. Matka jatkui kuitenkin pian kohti karttaan merkittyjä, jännittäviä visenttejä, jotka eivät ennakkokuvitelmistani huolimatta olleetkaan lintuja, vaan valtavia biisoneita. Kuulkaas nyt, biologit, pikkuisen terävyyttä tähän hommaan! Biisoni on biisoni ja visentti on, tuota, no, hyvin harhaanjohtava termi. Niin. Eräs lapsi, ehkä lähisukua minulle, osoitti biisoniaitauksella tulleensa äitiinsä, kun ilmoitti kirkkaalla äänellä: "Katso äiti, hevosia!" No, melkein. Vaikeahan noista on sanoa.
Seuraavaksi tarjoiltiin taas poroja/kauriita/peuroja/hirviä. Elukan sarvista roikkui kaikenlaista jäkälänreuhkaa, mistä ymmärsin, että kyseessä oli miesporo/-kauris/-peura/-hirvi, sillä nainen olisi kyllä aivan varmasti katsonut aamulla tarkemmin peiliin. Viereisen aitauksen villisiat olivat puolestaan menneet jonnekin piiloon tai kohdanneet Obelixin, sillä kovin oli vaimeaa röhkinä.
Polku vei jännittävään pöllötarhaan. Varpuspöllö oli söpö kuin sika pienenä, mutta lapinpöllön tuijotuksessa oli jo mukana asteen verran pelottavuutta. Mietinkin, miten lujaa huutaisin, kun ötökkä istuisi parvekkeenkaiteella, katsoisi silmiin ja päästäisi oksennuspallon korituoliin. Onneksi en asu Lapissa. Mutta pöllön pää, siinä on kyllä kumma vehjes. Jos pöllö katsoo suoraan eteenpäin ja lähtee siitä sitten kääntämään päätään koko kierroksen verran, pongahtaako se sieltä sitten automaattisesti takaisin perusasentoon? Jos pöllöä huvittaa, onko päätä mahdollista kiertää vieläkin enemmän, sanotaan nyt vaikka kolmesti akselinsa ympäri? Onko pään sisällä jokin vieterintyyppinen ratkaisu? Pakko olla, sillä muutenhan pöllöraukan pää olisi irti vartalosta, eikös vaan, ja se olisi kovin ikävää. Hirveä homma jatkuvasti keikutella sen verran tasapainossa, ettei nuppi tipu.
Miksei näistä asioista keskustella biologiantunneilla? Mitä väliä sillä on, montako poikasta kettu saa ja missä kuussa (en tiedä), kun maailma on täynnä paljon olennaisempiakin kysymyksiä.
Ohitimme seuraavaksi ilveksen (silläkin on surkean pieni pää), joutsenen, nukkuvan majavan, korpin ja ilmeisesti jossain vaiheessa metsonkin. En ole varma. Vesilintutarha oli kuitenkin vänkä paikka. Rakastuin mandariinisorsaan ja opin, että sinisorsalla on vihreä pää (mitä minä sanoin niistä biologeista) ja että rouva sinisorsalla on vain pieni rantu väriä siivessä. Aika epäreilua. Olen ihan varma, että sillä on alemmuuskompleksi. Minä ainakin masentuisin, jos kuulisin jatkuvasti olevani rumempi kuin mieheni.
Sorsien ja sen semmoisten jälkeen sisätiloissa oli vielä vähän käärmettä ja rupikonnaa (ruots.
vanlig padda eli tavallinen rupikonna), ja sitten koittikin reissun kohokohta: evästauko. Kottaraiset tai varpuset, aivan sama kummat, en erota, tahtoivat päästä apajille, eivätkä pari ilmaninjapotkua meinanneet riittää häiriköiden poistamiseen. Kaakaot tuli kuitenkin juotua, ja olin valmis kohtaamaan loppukierroksen haasteet.
Jäljellä oli vielä läjä hirviä tms. ja haikaroita, lajitelma näätäeläimiä ja järkyttävän pelottava kotkalauma, jonka ohitin varmuuden vuoksi hiipien. Olen varma, että ne olivat aarnikotkia. Sitten tappeli pari susihukkaa keskenään, mikä oli aika mielenkiintoista. Mietinkin, kuinka ison tappelun ne voivat järjestää kenenkään puuttumatta asiaan. Missä vaiheessa tulee portsari ja sanoo, että toinen tai molemmat nakataan ulos? Samalla mietin sutta lammasten vaatteissa ja sitä, kuinka ihminen on ihmiselle susi. Kauhean syvällistä olla luonnon keskellä. Sitä pääsee henkistymään.
Koska olin siis hyvin herkistyneessä ja biologissuuntautuneessa mielentilassa, pohdiskelin reitin varrella myös vähän kotieläimiä. Aiheena olivat lehmät. On sitten menty sekoittamaan sekin touhu oikein huolella: on lehmää, sonnia, härkää, hiehoa ja nautaa ja sika-nautaa. En ehkä kestä. Ostan halvinta.
Aloin olla jo aika sekaisin, mutta karhuaitaus onneksi pelasti. Siellä ne köllivät, kontiot, leppoisasti, ja rauhoituin hieman. Valkohäntäkauriita/-peuroja/-poroja/-hirviä oli kuitenkin sitten karhujen jälkeen taas liiankin kanssa, ketut kiersivät rinkiä ja huuhkaja hillui lopuksi villinä omassa karsinassaan. "Rutsi!" kuului huuhkajan kohdalla erään lahjakkaan lähisukulaiseni suusta. Kyllä, kyllä, nyökyttelin. Äkkiä pois jo täältä.
Kaiken kaikkiaan retki oli oikein antoisa ja avartava, ja opin valtavasti uutta. Kuten huomaatte. Ei ole helppoa olla humanistipimpo, jauhelihatiskilläkään.
