Olin viikonloppuna katsomassa miesten pesäpallo-ottelua, jossa maila viuhui ja kunnarit soivat. Pesälle syöksyvä kärki juoksi tuulispäänä. Jokeri nauroi kentän läpi lyötyään. Tuli paloja, haavoja, koppeja ja tahallisia pudotuksia. Kaikkea ei tavallinen katsoja edes ymmärrä, etenkään viuhkamiehen hommaa, mutta se on onneksi käynyt selväksi, että jaksojen välissä syödään makkaraa ja tuomari on etenkin vieraspeleissä puusilmä. Jotkin asiat pysyvät.
Enää en kuitenkaan ikinä katso peliä samalla tavalla kuin ennen. En voi.
Kaiken sen heittelyn ja etenemisen välissä kakkosvahti sai nimittäin pallon päähänsä. Katsomoon tosin näytti siltä, että jalkaansa, mutta niin ne ovat parhaatkin asiantuntijat käristemakkara kädessään joskus väärässä. Vierasjoukkueen uhri ihmetteli ensin sekunnin, mutta peitti sitten kasvonsa kivusta. Ennen kuin kukaan ehti edes tajuta, kotijoukkueen juuri samaiselle kakkospesälle pantterin lailla juossut pelaaja polvistui loukkaantuneen eteen. Hän otti tämän kasvot vahvojen käsiensä väliin, katsoi potilasta silmiin ja lausui syvällä ja rauhoittavalla äänellä: "Ei hätää. Minä olen lääkäri. Silmälääkäri. Katsotaanpa."
(Tämä oli naisten arvio katsomossa siitä, miten vuorokeskustelu alkoi. Mies, lääkäri, sankari, pelastamassa hätää kärsivän. Se on se Hippokrateen vala.)
Miten ihmeessä saattoikaan sattua, että tilanteessa ensimmäisenä paikalla ollut oli juurikin silmälääkäri? Entäs, jos olisi ollut taksikuski tai kirjanpitäjä? Mitä siinä äidinkielen opettajalla tai puutyöpiirin ohjaajalla olisi tehty? Minä olisin katsonut, että no niin, eipä ole silmä puhki. Taputus olalle ja peli jatkuu! Pidemmälle menevässä diagnoosissa olisin ehkä tullut siihen, että kohteeseen noin sataa kilometriä tunnissa osunut lentävä objekti oli muodoltaan pyöreä ja kooltaan suurempi kuin silmä. Hyvä. Olisi ollut paljon ikävämpää, jos siihen olisi osunut esimerkiksi kivi tai vaikkapa miesten keihäs. Näiden rauhoittavien faktojen lisäksi olisin myös hakenut pakastimesta herne-maissi-paprikapussin ja lohduttanut kärsivää hieman. Hyvä, ettet kuitenkaan kuollut on esimerkiksi aina asian oikeaan mittakaavaan asettava tukilausahdus. Lopuksi olisi voinut pyytää vielä luettelemaan alistuskonjunktiot, ja jos rimpsu olisi rallateltu oikein, niin ei kun vihellystä pilliin ja syöttö korkeuksiin.
Että oikeastaan olisin kyllä ehkä pärjännyt lääkärinä ihan hyvin.
Ottelun kuuluttaja kertoi pelin jatkuvan. Niin. Hetkinen. Hetkinen tosiaan: kuuluttajahan oli vapaapäiväänsä viettävä Finnairin lentäjä. Katselin ympärilleni. Kioskissa grillimakkaraa myi farmaseutti, kirjurina toimi kassatyöntekijä. Mitä ihmettä! Pesäpalloilija ei ole pesäpalloilija, kuuluttaja ei ole kuuluttaja. Paikalla oli aivan oikeita ihmisiä, joilla on elämä. (Luulen niin, voi olla, että ei.) Pelaaja voi siis olla päivisin alumiinihitsaaja, vuoropäällikkö, maahantuoja tai uimavalvoja. Lukkari menee kotiin leikkaamaan nurmikon, numerolla yhdeksän pamauttaa kaupungin maanmittaaja läpilyönnin. Kopin tiputtaa uraohjus, juoksun tuo kaivurikuski. Joukkueen opettajapelaaja järjestää saunaillan.
En toivu tästä.
Silmälääkäri avasi silmäni.
Opettaja on silti aina opettaja, niin kotona kuin K-marketissa tai eläkkeelläkin. Aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti