Huono ystävä

Kaikista ystävistä ei ole koko elämän matkalle, ei viereen eikä olkapääksi. Kaikille ei ole itse ystäväksi. Elämä vie ja elämä tuo, osa pysyy ja pysyttelee, osasta etääntyy.

Ei ole aikaa. On harrastuksia ja töitä ja koulua ja viikonloppuna lähdemme taas mökille. 

Voisi sekin soittaa!

Pitkä välimatka etäännytti. Kasvoimme erillemme.

Ruuhkavuodet. Työstressi ja huuliherpes.

Kun nyt itsestä edes ehtisi huolehtia.

Sillä on pieni lapsi, ei se varmaan lähde minnekään.

Pää kipeä.

Niinpä niin. Mökillä ei ole puhelinta? Ei verkkoa lain? Ystävät laskevat soittovuoroja? Tekosyitä, laiskuutta, saamattomuutta, oletuksia, ihan omia valintoja.

Jokainen tuntee syyllisyyttä siitä, ettei pidä yhteyttä ystäviinsä tai läheisiinsä tarpeeksi. Minua harmittaa, etten ole pitkään aikaan nähnyt ala-asteaikaista ystävääni - enkä edes soittanut hänelle. Hän on tärkeä ihminen elämässäni: yhdessä olemme potkukelkkailleet, harrastaneet, kirjoittaneet Teinaria, käyneet discossa sekä ajaneet mopoilla selkä kyyryssä, tuuli nahkatakin selässä purjeena. En ole ehtinyt soittaa?

Mitä kuuluu, ajattelen sinua -viestiin kuluu aikaa alle 10 sekuntia. Niin ylivoimainen ponnistus se on.

Minä tunnen syyllisyyttä myös lähemmäksi. Kummitätini asuu muutaman sadan metrin päässä, mutta jo on niin kiire, ettei ehdi minään iltana kahville. Mummoni ja pappani, vielä kun täällä ovat, asuvat puolestaan 10 kilometrin etäisyydellä. Minulla on auto. Minulla helvetti soikoon tallissa vaikka Honda Monkey, jolla voi ajaa heti, kun sen avaimet löytyvät. Minulla on huippukallis puhelin, jolla olen alkanut pelata Sanajahtia. Olen siinä huono, nimimerkkini on Misupeipiparpi. Olisin paljon parempi ihminen, jos hukkaan heitettyjen hetkien sijaan soittaisin puhelimellani. Numero on kyllä muistissa.

Yhdelle vanhalle ystävälleni lupasin, että ennen hiihtolomaa tulen käymään Helsingissä. Niinpä niin. Tulen kyllä, mutta ajan suoraan lentokentälle. Kun on kiire ja miten sitä nyt muutenkaan koko porukalla. Hirveä syyllisyys.

Vanhempani asuvat viiden kilometrin päässä. Minulla on lapsuuden kotiini avaimet ja avoimet ovet. Useamminkin voisi käväistä. Mitä väliä, vaikka iltakahvi vie yöunet?

En usko olevani ainoa riittämättömyyden ja syyllisyyden tunnetta poteva huono ystävä tai loittoneva kaveri. Pitäisi silti olla itselleen hieman armollisempi, sillä ei joka hetki tarvitse jotain ehtiä tai muistaa. Silti ajatus siitä, että näin opiskeluaikaisen ystäväni, miltei mökkinaapurimme, viimeksi yli kaksi vuotta takaperin, kolahtaa lujaa. Tällä tahdilla tapaamme enää parikymmentä kertaa koko elämämme aikana - jos onnistumme molemmat pysymään hengissä jonnekin kahdeksankymppisiksi. Ajatuksen ahdistavuus on, no, ahdistava.

Ystäväni. Kaikesta suuresta kiireestäni huolimatta ajattelen teitä. Tiedostan myös, että tämän tekstin kirjoittamisen aikana olisin ehtinyt soittaa muutamalle.