maanantai 19. maaliskuuta 2012

Läskit ja rillipäät älkää vaivautuko

Idiootti, homo, vitun huora, hullu, saatanan läskipää. Rakkaalla kiusatulla on monta nimeä. Koulukiusaaminen on asia, josta puhutaan jatkuvasti, vaietaan jatkuvasti ja jonka esille nostamista ei saa lopettaa koskaan. Kuinka helppoa on uskoa olevansa ihan tavallinen tyttö, poika, nuori tai aikuinen, jos väheksyvä pilkkanauru soi korvissa vielä vuosienkin jälkeen?

Kiusata olemme osanneet aina. Kirjeenvaihtoilmoitukset, joissa käsketään läskien ja rillipäiden olemaan vaivautumatta vastaamaan, ovat jo kenties historiaa, mutta ei se syrjimistä lopettanut ole. Tälläkin kouluviikolla jotakuta nimitellään, hänelle irvaillaan ja heitetään pieniä, puolihuomaamattomia piikkejä, naureskellaan kenties jopa opettajan kuullen ääneen. Toista uhkaillaan, pukataan kumoon ja vedetään koulumatkalla turpaan. Kiusaamista tapahtuu kaikkialla. Meidän koulussamme. Teidän koulussanne. KiVassa koulussakin kiusataan, mutta niissä sille yritetään tehokkaasti tehdä loppu heti, kun huolenaihetta ilmenee. Parhaimmassa tapauksessa asia korjaantuu nopeasti, välillä työtä pitää tehdä kauemmin.

Useimmin koulukiusaamistarinat kerrotaan kiusatun tai kiusatun vanhempien näkökulmasta, eikä ihme: jokainen haluaa huutaa tuskansa jossain vaiheessa ulos, heti tai hetken päästä, ja kertomukset ovat poikkeuksetta surullista ja koskettavaa kuultavaa. Harvemmin tuleekin kuultua kiusaajan tai hänen vanhempiensa ajatuksia, minkä ensisijaisena syynä voisi kuvitella olevan häpeä. Vaikka syyttävää sormea on helppo heristää, minun on silti vaikea uskoa, että kiusaajan vanhemmat opettaisivat ja kannustaisivat lastaan kiusaamaan tai olemaan ilkeitä. Olisi myös naiivia väittää asioiden olevan aina riippuvaisia tai lähtöisin kotioloista, vaikka niitä onkin helppo ensimmäisenä syyttää.  

Mikseivät ne tee lapselleen mitään? Eivätkö ne välitä?

Entä, jos kiusaaja onkin ihan tavallisesta perheestä, ihan tavallisesti kasvatettu? Miltä mahtaa kiusaajan vanhemmista tuntua, jos he kaikkensa nuoren eteen yrittävät, opastavat, vannottavat, huolehtivat - ja siitä huolimatta kuulevat lapsensa olevan kiusaaja? Miten he äitinä ja isänä kärsivät tai jaksavat? Miten käsitellä sellaista häpeää, jota voi kokea vaikka tavallisella kauppareissulla siitä, että on sellaisen lapsen äiti tai isä? Kuka muka tieten tahtoen haluaisi kasvattaa kiusaajan? Mustan ja valkoisen välissä on väriä.

Kasvatuksessa sanotaan tärkeintä olevan rajat ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Uskon, että valtaosa vanhemmista varmasti yrittää kaikkensa ja haluaa lapsilleen hyvän elämän. Haluamme tyttärillemme ja pojillemme, esikoisillemme, keskimmäisille ja kuopuksillemme rauhallisen tarha-, kerho- ja koulutaipaleen, ja saamme vaatia, että häntä ei kiusata. Haluamme myös ihan varmasti, että omamme ei ole kiusaaja ja tee toisen tärkeimmistä onnettomia tai pelokkaita.

Voimia kaikille vanhemmille oman lapsen tukemiseen ja toisten lasten ymmärtämiseen. Voimia kiusattujen vanhemmille ja kiusaajien vanhemmille. Voimia rakastamiseen. Kiusaamista ei tule sallia koskaan, ei omalta eikä naapurin lapselta. Kunpa me aikuisetkin muistaisimme sen omilla työpaikoillamme.

3 kommenttia:

  1. Aamen! Meillä on 2 täysin erilaista lasta. Vanhempi on loputtoman ymmärtävä, alistuva ja anteeksiantava - ja syrjitty. Yritän kannustaa ja luoda uskoa, samalla korostan sitä, että pahaa oloa ei saa pistää kiertämään. Kaikkeen ei tarvitse suostua, mutta kostaa ei saa. Haluan uskoa itse ja luoda häneen uskon, että lopulta hyvyys palkitaan. Joskus epäilen, että olen väärässä.
    Kuopus taas on potentiaalinen kiusaaja. Hän osaa erittäin taitavasti olla ihastuttava päästäkseen päämääräänsä. Kasvatamme häntä samoilla periaatteilla, mutta koska hän on luonteeltaan erilainen, hän "kuulee" kasvatuksen eri tavalla. En ole huolissani hänen pärjäämisestään, mutta olen huolissani siitä, miten muut pärjäävät hänelle.
    Ja tosiaan, mustan ja valkoisen välissä on väriä. Mie olen ollut sekä kiusattu, että kiusaaja. Häpeän kumpaakin. Miun vanhemmat kasvattivat miut hyvin, eikä heillä ollut aavistustakaan kummastakaan.
    Kiusaaminenkaan ei ole mustavalkoista. Kiusaamista on niin monenlaista ja siihen voi olla todella vaikea puuttua. Jotain pitää kestääkin ja oppia pitämään puolensa. Ja edelleen uskon, että suuri osa kiusaamisesta on tahatonta ajattelemattomuutta.
    Huomaako, että tämä on ollut meillä "vähän" pinnalla viime aikoina?

    VastaaPoista
  2. Hieno kirjoitus "molemmilta puolilta" katsottuna. Itsekin sekä saaneena, että antaneena voin sanoa kiusaamista olevan monentasoista ja varsin usein edes kiusaaja ei huomaa kiusaavansa, koska toiselle sama kohtelu on kiusaamista ja jollekkin toiselle se voi olla normaalia kavereiden välistä kanssakäymistä. Tästä päästään siihen johtopäätökseen, että kaikkien pitää myös sietää jonkin verran vastemielistä kohtelua. Heti tarkennan, etten missään nimessä hyväksy minkäänlaista kiusaamista, mutta nykyään jotkut ihmiset ovat liian herkkähipiäisiä ja ottavat herneet nenäänsä myös asioista jotka eivät heihin mitenkään liity.
    Omat lapseni ovat alle kouluikäisiä ja vanhempi poika on niin kiltti ja ujokin etten pysty kuvitella häntä kiusaajana, kiusattuna kylläkin, joskin luonteenlujuutta löytyy antamaan samalla mitalla takaisin sitten kun "paskasangon ripa katkee". Nuorempi neiti on toisesta laidasta, eli potentiaalinen kiusaaja, mutta oudossa ja uudessa tilanteessa kuitenkin ujo ja rauhallinen, joten jännityksellä jään tilannetta seuraamaan mitä tuleman pitää ja miten tulevista tilanteista päästään yli aiheuttamatta kenellekkään ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. Kiitos ja anteeksi!

    VastaaPoista
  3. Kiitos henkilökohtaisista ja siksi myös rohkeista kommenteistanne, Soja ja Anon. Minusta ne kertovat juuri siitä, että ihan kaikkeen ei voi aina vaikuttaa, vaikka täysillä yrittääkin. Ujolle sitä haluaisi lisää reippautta ja vilkkaammalle malttia. Koulumaailmassa pääsee helpoimmalla olemalla keskiverto.

    VastaaPoista