lauantai 26. marraskuuta 2011

Viestintävirastosta, päivää!

Opiskeluaikoina olin kunnon opiskelijan tapaan raju kapinallinen, enkä tietenkään maksanut televisiomaksua. Ei kukaan maksanut. Silloin se sitä paitsi oli vielä nimeltään televisiolupamaksu, koska aika oli vanha ja  hyvä. Meitä asui samassa talossa useampi nuori nainen: kaksi alakerrassa ja kaksi yläkerrassa. Kukaan meistä ei katsonut televisiota, ei ollut koskaan katsonut.

Kävipä sitten niin, että eräänä päivänä soi ovikello. Koska meillä ei ollut ovisilmää, kävin kurkistamassa viereisen huoneen ikkunasta, kuka ovella mahtoi olla. Olimme luonnollisesti sopineet, että tuntemattomille ei ovia avata, sillä sehän nyt on paitsi yleismaailmallinen sääntö, myös tapa karkottaa tarkastaja. Kiivetköön katolle ja tulkoon savupiipusta, jos intoa riittää. Samalla, kun katsoin ikkunasta ovella olevan vieras mies, juoksi yläkerrasta ovea avaamaan kämppäkaverini, joka odotti ystäväänsä saapuvaksi juuri niinä hetkinä. Tajusin, että nyt sitä mennään, ja hiipivä tiikeri luikahti äänettömästi omaan huoneeseensa. Ovea ei saanut lukkoon, mutta olin silti turvassa huoneessani, enkä kutsuisi ketään sisään. Olinhan juuri päiväunilla tai koomassa.

Kuulin, miten tarkastaja esitteli olevansa Viestintäviraston asialla. "Saanko tulla sisään?" kysyi pääkallonmetsästäjä. "Kyllä", vastasi sillä hetkellä typerä, idiootti, ajattelematon kämppikseni. Jos tarkastajan päästää kynnyksen yli, ei paluuta ole. Lupa oli kuitenkin nyt annettu, vaikkei maksettu. Tyttö luikahti itse nopeasti takaisin ylös ja pani siellä ovet säppiin, sillä tarkastaja lähti käytävää pitkin kohti kahta huonetta, joissa minä ja alakerran kämppikseni pidimme kotia. Tämä opiskelutoverini ei ollut kotona, mutta hänen mustavalkoinen ja surkea, joskin uskollinen matkatelevisionsa oli.

En uskaltanut liikkua ovelta minnekään. Kuulin, miten mies lähestyi huonettani, ja lopetin hengittämisen. Kuului koputus. Olin hiljaa, vain viiksikarvani väpättivät vienosti. Kuului toinen koputus, ja näin, että  tarkastajanperkele alkoi painaa ripaa alas. Ei ollut totta! Hän tulisi sisään ilman lupaa! Mitä minä nyt tekisin? Teeskentelisinkö hullua, joka ei tajua mistään mitään, örisisin vain ja kuolaisin? Tuijottaisinko seinää, enkä vastaisi yhtään mitään koko päivänä? Samalla kuin ehdin ajatella miljoona eri järkevää toimintamallia, vetäydyin oven takana kohti seinää. Niinpä kun ovi alkoi pian avautua, jäin jumiin oven ja seinän väliin. (Onneksi olin vielä silloin tosi laiha, jotain hyötyä siitäkin.) Siellä seisoin, enkä muuta voinut, ja häpesin jo etukäteen silmät päästäni.

Tarkastaja katsoi ensin oikealle, jonne huone avautui. Heti vieressä oli Sonyn 27 tuuman televisio. En ollut ehtinyt edes vilttiä heittää päälle, sillä se olisi tietenkin auttanut paljon. Olisi voinut esimerkiksi sanoa, että siellä on vielä paljastamaton taideteos, johon ei saa missään nimessä koskea. Sitten tarkastaja kääntyi kurkistamaan oven taakse - ja tadaa: siellä seisoin minä, selkä seinää vasten. Aika pysähtyi, olinhan ollut jo monta minuuttia hengittämättäkin. Katseemme kohtasivat. "Terve", sanoin ja nostin kättä.

Sain tietenkin sakot, vaikka minulla oli ollut televisio tietenkin vasta muutaman viikon. Kämppiksenikin saapui juuri sopivasti kotiin ja sai suuremmat sakot, sillä hänellä oli ollut televisio yli kuukauden. Pölvästi. Valheiden takana pitää seistä loppuun asti, niin kuin ovenkin. Turha siinä nyt on enää alkaa rehelliseksi, kun ei ole ollut alunperinkään. Kun on rikolliselle tielle lähtenyt, niin leikki pitää kestää, niin se vain menee.

Mikä on tai on ollut sinun suurin kapinasi yhteiskuntaa vastaan? Tunnustatko olevasi huijari ja suuren luokan rikollinen? Etpä tietenkään. Et uskalla.

8 kommenttia:

  1. Minä oon kyllä vähän roisto ja huijari, mutten kovin suuren luokan rikollinen. Myönnän, edelleenkään en maksa lupamaksuja, ajan pummilla aina kun vain pystyn, osallistun epämääräisen laittomiin puuhiin yön hämärässä suojassa sen minkä kerkeän ja muutenkin välttelen lain pitkää kouraa piilossa kotikolon nurkassa. Olisikohan suurin kapinani yhteiskuntaa vastaan sitten kuitenkin tuo aktiivinen työn pakoilu, joka tosin näin historian opettajalle on varsin helppoa kas kun meistä ei pulaa ole sitten niin missään.

    - Peija

    VastaaPoista
  2. Peija! Mehän olemme siis melkein kollegoita. Pähkinäsaaren rauha solmittiin v. 1323.

    Täällä ei voi ajaa edes pummilla, kun esim. metroverkoston rakentaminen on vielä hieman kesken. :D Vaikka oikeasti olen niin auktoriteettipelkoinen ja velvollisuudentuntoinen, että ilman lippua matkustaessani luulisin kaikkien kyytiläisten olevan valepukuisia tarkastajia. Aikä säälittävää kapinaa.

    VastaaPoista
  3. Aukeaahan Ässän kalenteri jo ensimmäisenä adventtina, kuten kunnon partiolaisella?

    VastaaPoista
  4. No ei varmana aukea, huomenaamuna nukutaan. :D Olen kyllä säälittävä partiolainen, sillä olen vannonut partiovalankin ja nukkunut teltassa ainakin tuhat yötä.

    VastaaPoista
  5. Onneksi et seissyt siellä oven takana ton kauemmin, koska mä täällä empaattisena lukijana pidättelin itsekin henkeä lukiessa. Pidättely kyllä muuttui aika nopeasti pisaroiden pyyhinnäksi näytöltä. Terve! :-D

    VastaaPoista
  6. Jos kommentoisin "UGH" jokaisen sellaisen postaksen perään, joka saa minut hörisemään typerän kuuloista naurua ääneen 34 neliön penthousessani, joutuihin UGH:aamaan jokaisen älähdyksesi alle! Nainen, voitko kirjoittaa vaik romaanin?? Yritän malttaa lukea näitä tekstejä oikein hitaasti ja vain muutama päivässä, että riittäisi pitkälti :D

    UGH!!

    VastaaPoista
  7. Ootpa ihana! Tuosta tuli mieleen oppilaiden juuri esittämä vitsinäytelmä: Lauma intiaaneja seisoo lavalla, ja yksi sanoo: "Ugh." Toinen vastaa ugh, ja pian kuuluu jokaisen suusta vuorotellen ugh - paitsi yhden, joka lausuu ugh, ugh. Muut kääntyvät katsomaan häntä vihaisena, ja päällikkö komentaa: "Älä vaihda puheenaihetta!"

    VastaaPoista