Annikki, mustikkasuu

Osa 2. Marjat, hedelmät ja kasvikset sanonnoissa

Annikki lipoi mustikkasuutaan tyytyväisenä: Pekan yllätettyä varmaan itsensäkin ja lähdettyä aamukävelylle hän oli tarttunut voihin ja jauhoihin ja pistänyt osan metsän sadosta piiraaseen. Annikki oli tyytyväinen itseensä ja katseli leipomustaan ylpeänä. Marjatortun tuoksu oli sokerisen makoisa. Hulluja ovat ihmiset, jotka eivät viitsi itse lähteä metsään poimimaan ilmaista apetta, vaan maksavat mansikoita muiden keräämistä marjoista, moitti Annikki mielessään. Käsittämätöntä. Ei ollut mitään järkeä, että poimijoita lennätettiin suomalaisiin metsiin tropiikista, ei sitten niin mitään. Hän oli omin nähnyt ulkomaalaisia poimijoita melkein joka mättäällä, eikä siitä tullut hyvä mieli. Jostain Aasiasta niitä tänne tienaamaan kuskattiin, ei niitä näöltä vanha silmä erottanut. Aivan olivat kuin kaksi marjaa, jos vierekkäin seisoivat. Reitinvalinnassa pitikin nykyään olla tarkkana kuin porkkana, jotta löysi itselle hyvät apajat. Siinä paikallistuntemus löi thaimaalaisen. 

Ristikkokin alkoi jo Pekkaa odottaessa täyttyä. Kyllä sitä vielä lanttu leikkaa minullakin, ajatteli Annikki tyytyväisenä, sillä piti älyään parhaimpana puolenaan. Ulkonäöltään hän oli aina ollut omasta mielestään hieman vaatimaton perunanenineen, mutta kesäisin tosin ilokseen edesmenneen isänsä lailla ruskea kuin papu. Ei se omena todellakaan kauas puusta putoa, niin se vain on, katseli Annikki piirongin päällä olevaa vanhempiensa vanhaa vihkikuvaa. Niin se vain Jumala satonsa korjaa, huokaisi hän ja katsahti kaunista syksyn ruskaa. Ikkunasta heijastui väriä parhaillaan vaihtava vaahtera ja suuri pihlaja, jonka marjat olivat hillokkeeseenkin melko happamia. Kettu! tajusi Annikki samantien. Se eilisen ristikon sana oli! Kettu! Annikki riensi hakemaan lehteä ja kynää. 

Pekka se vain viipyi. Annikki päätti ottaa odottaessa omenan. Omena päivässä pitää lääkärin loitolla, niin hän uskoi. Hedelmä olikin herkullinen, omasta puusta sekin. Ei ihme, että juuri se oli paratiisin kielletty hedelmä, siihen olisi Annikkikin langennut. Hänen mieleensä palautui keskustelu, jonka Pekka oli muutama päivä sitten aloittanut: he voisivat tehdä matkan ulkomaille, johonkin kaukaiseen paratiisiin tai vaikka edes johonkin lähelle näin ensin. He olivat käyneet hedelmällistä keskustelua tulevaisuuden haaveistaan ja punninneet matkakohteena turvallista Ruotsia, sillä Tanskassa Annikki tiesi puhuttavan kuin kuuma peruna suussa, joten se ei halvoista lentohinnoista huolimatta houkutellut heitä kumpaakaan yhtään. Pekka oli ehdottanut myös Pietarin-matkaa, mistä hän oli vetänyt herneen nenäänsä. Sinne hän ei lähtisi, olisi se Pekankin pitänyt hänen sukuhistoriansa tuntien tajuta. 

Parempi syödä piirakkaa omassa tuvassa. Oma maa mansikka, muu maa mustikka, ei siitä mihinkään päässyt. Eikä tarvitsisikaan. Tulisi jo, Pekka, niin pääsisi kahvin jälkeen haravoimaan.