Ei putoa

Joka lauantai-ilta Suomen kansa asettuu saunan jälkeen sohvalle ja lopettaa hengittämisen, sillä pitää olla hiljaa ja jännittää valtavasti. On viihdeohjelman aika, viikon ja elämän kohokohdan. Mitähän älyttömän jännää täksi kerraksi on keksitty?

Minulla on aivan mielettömän hyvä huumorintaju, on aina ollut. Lapsena tykkäsin Uuno Turhapurosta ja olisin tykännyt monesta muustakin, ellei isäni olisi ollut sitä mieltä, että ohjelmat olivat lapsellisia ja ääneen nauraminen osoitus suorastaan tyhmyydestä. Nauraminen ja hauskanpito toki ovatkin melkein syntiä, joten siltä pohjalta ymmärrän kyllä. Jos olisi sota, ei kuulkaa paljon naurattaisi. Siellä olisivat, juoksuhaudassa, vähän muut mielessä kuin sketsiohjelmat, kun pitäisi isänmaata puolustaa henkensä kaupalla. Tai en minä tiedä. Voi se pieru naurattaa poterossakin. Jostain vaativa huumorintajuni kuitenkin kumpuaa, ja syytän joko lapsuuden mallia tai luontaista, hyvin korkeaa älykkyyttäni. Kuolaa valuva puoli-idiootti tai naamanvääntelijä ei vain kerta kaikkiaan naurata yhtään, eikä myöskään tosi nokkela alatyylivitsailu sananmuunnostyyliin. (Vaikka tähän on kyllä poikkeus: Minua jaksaa päivästä toiseen huvittaa se, että opettajanhuoneen pöydällä on iso, musta kahvimuki, jossa lukee oranssein kapiteelein ja suorastaan kirkuen SUMPPI PIHISEE! Se vain jotenkin sopii yläkouluhuumoriin. Me opettajat vitsailemme usein, vaikkette sitä tietenkään uskokaan.)

Ymmärrän vajaavaisuuteni, joten tunnustan nyt olevani kauhean ankea ja nuiva ihminen. Huumorintajuton ja kankea, elämäniloton tiukkis, sellainen minä olen. Minä en turhista naura enkä turhille varsinkaan. En takuulla osta Munamiehen levyä, vaikka se myisi kultaa. Paitsi että ai, perhana. Google kertoo, että myi jo. Olen myös melko varma, etten tilaa Usko Eevertti Luttista ristiäislahjaksi tuttavaperheelle tai kiinnitä Yossun ja Tsaskan julistetta seinälle. Ja kun nyt aloitin, niin sekin kyllästyttää, että oppilaille on kerta toisensa jälkeen teroitettava, miten kirjoitelman päähenkilön nimi ei sitten ole Herppeenluoma, Seppo Taalasmaa tai Timo Soini. Televisio tulee kouluun joka päivä.

Voisin kyllä ihan selvästi vähän relata ja nauraa välillä. Eilen pääsikin röhönauru, tosin varmaan  vahingossa. Kontrolli petti pahan kerran. Olimme autossa, ja koska aika alkoi käydä pitkäksi, viihdytimme takapenkkiläisiä Laiva on lastattu -leikillä. Koska yksi ei osaa vielä kunnolla kirjaimia, ideana oli luetella vuorotellen eläimiä, joilla on karvapeite. Kun toinen alamittaisista lastasi mukaan villisian, kuului vierestä tuhahdus sekä kriittinen ja närkästynyt kommentti:
- Kuule, etkö muka tiedä, ettei villisikoja saa viedä laivaan.
Vastaus tuli kuin tykin suusta:
- Ai, haittaakse?

Mettäperä sykkii ja soi

On aika vekkulia asua maaseutukaupungissa ja viettää esimerkiksi sunnuntaita. Tai mitäs sitä kursailemaan, ihan mitä tahansa päivää. Elo mettäperällä muovaa väkisinkin ihmisen luovaksi, sillä aina tulee eteen niin kovin kinkkisiä asioita: menisikö sitä pyhänä oikein ulos syömään ja maailmaa ihmettelemään? Kampaisi vaikka hiuksetkin! Koska huoltoasemaa tai grilliä ei lasketa ravintolaksi, eikä sellaista, mistä ei saa perunaa, ei jäljelle jää kuitenkaan ainoatakaan vaihtoehtoa. Se siitä.

Täällä ei voi myöskään hengailla kahvilassa, sillä ne (kaksi) ovat ainakin iltaisin ja suurimman osan viikonlopusta kiinni. Eikä niistä nyt ainakaan mitään erikoiskahvia saa, vaan Pauligilla mennään, iso vai pieni? Tee tulee Liptonin keltaisesta peruspussista, mikä on kohtuuturvallinen vaihtoehto, eikä aiheuta turhaa hämmennystä. Lähimpään Hoploppiin on matkaa parisataa kilometriä, eikä ystävien luo lähdetä metrolla portinpielestä, vaan sinne hiihdetään latua pitkin. Tai mennään autolla, joka saastuttaa ja saa kaupunkilaiset pyörittelemään paheksuvasti päätään. Mutta niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, linja-autoa ei mene. Tai jos menee, ei tule. Ystäväpariskunta puolestaan on aina sama, sillä mistä maaseudulla muka uusia saa? Harrastuksien kautta, olen kuulevinani. Ei onnistu. Lapset pelaavat kesällä jalkapalloa ja talvella jääkiekkoa. Samat naamat, välillä vain ilman kypärää. Loput istuvat kotona traktorinratissa, tekevät heinätöitä vielä kauempana keskipisteen sykkeestä kuin muut ja lohduttautuvat käpylehmillä. Välillä voi tietenkin härnätä myös susia tai villikissoja, mutta se nyt on melkein juhlapäivien puuhaa. 

Haluan lomalle täältä. Haluan palan sivistystä. Haluan istua Bamse-nallen kanssa turistibussiin ja imeä vaikutteita Mallorcan aidosta kulttuurista päiväretkellä. Haluan sporttisandaalit ja vyölaukun, sillä niistä tietää, ettei olla kotona, vaan maailmalla lähettelemässä kateellisille postikortteja. Keltainen ranneke kädessä saa syödä sekä juoda paikallista viinaa niin paljon kuin haluaa, yli-innokkaat ohjaajat huolehtivat leikkien ja laulaen lapsista, jotka saavat kasvomaalauksia, ruotsin kielikylpyä, rintanapin ja repun. Haluan hakea lentokoneella vaikutteita ja sydämen sivistystä. Jääkaappimagneetti tai jokin kiva ruukku vitriiniin ei olisi myöskään pahitteeksi. Aitoa paikallista käsityötä.

Ei vaan, on meillä täälläkin matkailuvaltteja. On museo auki kesällä kuukauden pari, pääsymaksu euron lapsilta ja aikuisilta kaksi. Ensi kesänä kyllä menemme heti, kun loma alkaa. Samalla voi käydä viereisellä hautuumaalla ja vaikkapa sen jälkeen ABC:n liikennemyymälässä haistelemassa turismin virtaa. Se on ihan inspiroivaa kyllä. Tankkaamaan pysähtyvät muun Suomen asukkaat vilauttavat uusia tuulia, ja me ällistelemme lastenaterian äärellä etelän humputuksia. Että jopa oli lyhyttä shortsia, ei täällä vaan kuin kotipihassa kehtaa. Kotona on tosin paremmat lihapullat kuin huoltoaseman lounaslaarissa, mutta kerrankos sitä opettaa lapsille ison maailman tapoja, on lautasliinat ja kaikki. Ikeasta saa vissiin kyllä halvemmalla, mutta sinnekin on matkaa 200 kilometriä. Ei kannata lähteä, bensaa kuluu ja autossa ei ilmastointi pelaa. Pärjää noilla kirsikanvärisillä palahyllyillä vielä sitä paitsi vielä, pian ovat uudestaan muotia sinisten sohvien kanssa. Niissä on sitä paitsi aivan hyvä istua ja kangaskin on kuin uusi, kun päällä olen pitänyt päällä vilttiä. Että ruotsalaisille emme rahojamme anna, mieluummin kotikylän Kaluste-Kimmolle.

Kesällä meillä on täällä vuoden kohokohta: Isot markkinat, joilta voi hankkia kaikenlaista kivaa. Arpoja ja pitkiä lakuja ja peltisiä mittakippoja, kauniita koruja, aurinkolaseja, mansikoita viidellä eurolla ja intiaanit myyvät ponchoja ja fleece-liivejä, joissa on suden kuva. Kyllä ne tietävät, mikä mettäperällä myy. Pomppulinna maksaa 2 e/10 min. Se on halpaa. Voisi vuokrata vaikka koko päiväksi naapurin kersoille, niin pysyisivät poissa toisten trampoliinilta.

Sellainen on mettäperä. Posti tulee melkein joka päivä ennen kahta.

Sianverta suonissa

Meikäläinen on aika kova syömään. En tiedä, mistä se johtuu, mutta epäilen kasvavan nuoren energiantarvetta. Joinain päivinä voi olla niinkin, että nälkä kasvaa syödessä ja yksi voileipä kasvaa neljäksi. Mutta mikäs siinä. Ei ainakaan joka kurvissa heikota, sillä rasittavaahan sellainen on.

Televisiosta onkin taas alkanut ilokseni eräs lempiohjelmistani: Top Chef. Siinä joukko kokkausalan ammattilaisia kisailee taidoista, jotka olisivat taviskokkaajankin keittiössä tarpeellisia. Usein nimittäin aikaa ei ole ainakaan tuntia enempää ja jääkaapissa on aivan upeita raaka-aineita, kuten Top Chefin tapaan esimerkiksi lajitelma sisäelimiä sekä litran verran verta! Ihan sitä sormet syyhyäisivät, kun saisi upottaa ne munuaissammioon! Niinpä niin, kyllä minä tiedän. Olen jo lapsena hämmentänyt serkkuni kanssa kepillä umihankeen kipattuja siansuolia, ja näin normaaleja meistä tuli. Ja osaisin sitä paitsi käsitellä aitoa vertakin, sillä kokemus on valttia myös tässä asiassa: Äitini oli joskus sata vuotta sitten saanut tai joutunut huostaanottamaan pullollisen ehtaa verta. Minulla oli järkyttävä jano. Menin jääkaapille, otin pullon, avasin korkin ja kulautin kunnolla menemään. Hupsista saatana, se ei ollutkaan raikasta mustamarjamehua, vaan vedin suoraan pullonsuusta sianverta. Katsokaa kuvaani, niin ymmärrätte asian vakavuuden.

Uskon, että olette nyt oksentamassa. Kun tulette takaisin, kerron, että se oli vahinko. Veripullo oli itse tehdyn mehun vieressä, ja minulta tuli itku.

Huippukokeille veri oli melko vaikea, mutta silti kohtuullisen hallittava ja tunnistettava elementti. Heidän tuleekin olla nokkelia myös täysin tuntemattomien ruoka-aineiden suhteen: valmistapa vaan tunnissa jotain piisaminposkea tai käensiipeä ja sähköt menevät poikki ja viereinen kokki pilkkoo sipulitkin unissaan yhdellä sormella. Kello käy, poski meinaa palaa, täytyy tehdä koristeet piisamin viiksistä (päätät kihartaa ne), korvaat näppärästi ruohosipulit kengännauhoilla (ehdit keittää niitä mausteliemessä kolme minuuttia, juuri sopivasti) ja pyyhkiä hiet otsalta keittoon, kun pahin kilpailija piilotti suolat. Mutta ei se mitään, vaikeuksien kautta voittoon. Nämä kokit tietäisivät kyllä, mitä tekisivät jääkaappisi valosta, tyhjästä kananmunakennosta ja kuusi vuotta sitten vanhentuneesta yskänlääkkeestä.

Minussa on itsessänikin aika lailla huippukokin vikaa. Olen esimerkiksi mielettömän hyvä keittämään teevettä ja leikkaamaan juustoa höylällä. Ystäväpariskuntamme kanssa olemme myös harrastaneet kokkisotailua ensimmäisen kerran jo kymmenen vuotta sitten. Silloin haimme pikkusummalla kaupasta yllätysraaka-aineita, joista tuli valmistaa kelvollista sapuskaa - tunnissa tietenkin. Kun aikaa oli jäljellä vajaa puoli tuntia, päättivät miehet tehdä myös kokonaisia uuniperunoita. Hmm. "Voitte pakata veitsenne ja lähteä."

Harmi, ettei kukaan ollut hoksannut ostaa ruokajuomaksi verta.

Mopokaste

Kuulin tänään ilosanoman: pääsen huomenna opettamaan omilla hyppytunneillani kaksi tuntia erästä valinnaisainetta. En kotitaloutta (tårta på tårta), en käsitöitä (siksak), en espanjaa (Mari Juana), en eräkurssia (umpisolmu), en kuvaamataitoa (nurkka-aurinko), en liikuntaa (todellakaan), en musiikkia (toinen ääni). Minä pidän sijaisena mopokurssia.

Minulle luvattiin kyllä toimittaa jonkinlaista materiaalia kaksituntista tähtihetkeäni varten, mutta tein huomiseksi kaiken varalta pikaisen rungon opetussuunnitelman henkeä noudattaen.  Ensimmäinen tunti on teoriaa, toinen käytäntöä.

Klo 11 - 12

- Motivointi: Aloitetaan show yllätysmomentilla. Kerron, että minulla on ollut sininen Honda Monkey. Esitän asiasta valokuvatodisteita.

- Motivoinnin ylläpito: 1) Ajoin mopolla koulumatkat. 2) En ole ajanut kertaakaan ojaan.

- Säälipisteet: Mankini oli sininen ja muutaman vuoden vanha. Muilla oli musta. Olin kateellinen. Vaihteetkin hyppivät välillä paikoiltaan. Inhosin sitä, mutta se kasvatti ihan varmasti luonnetta. Tai katkeruutta.

- Rispekti: Mopo saattoi olla viritetty. (Rikos on jo vanhentunut, mutta en silti tee täystunnustusta.) Se ostettiin käytettynä, joten en voinut sille mitään, että alamäessä, myötätuulessa ja selkä kyyryssä ajaen huippunopeus oli melkein 60 km/h.

- Historiapläjäys: 1) Keskinäistä kisaa minun yläastevuosinani kävivät Honda Monkey ja Suzuki PV. Suzuki haisi ja oli sitä paitsi muutenkin paljon rumempi. 2) Mopoilijoilla piti olla pusakkamallinen nahkatakki. Se maksoi silloin tuhat markkaa.

- Karu fakta: Mopokorttia ei ollut tuolloin keksittykään.

- Karumpi fakta: Mopoautoilla ajoivat invalidit.

- Kaikista karuin fakta: Monttupyörämallisella (motocross)mopolla ei saa naisia, vaikka miehet niin luulevatkin. Tämä pätee myöhemmällä iällä myös Corolloihin, karvanoppiin, elokuvarenkaisiin, bassonjytkeeseen ja Wunderbaumeihin.

- Asiantuntevuuden osoitus: Mopon osia ovat esimerkiksi pytty, kurkku ja (teho)mäntä. Pyttyä voi viilata ja kynsiä.

- Tunnustus: Haluaisin vieläkin Honda Monkeyn. Vaaleanpunaisen. Tuunaisin logon ehdottomasti strasseilla ja hommaisin kypärän sävy sävyyn. Aamuisin sekä iltapäivisin työpäivän loputtua ajelisin aina rinkiä koulun pihassa. Hyppytunneilla vasta ajelisinkin. Kävisin ABC:llä ja K-kaupassa.

Klo 12 - 13

- Toiminnallinen osuus: Viritetään mopo.

- Päätös: Kehutaan, miten hyvä sijaisope oli.


Huomisesta tulee niin hauska!

Peukku ylös

Viime aikoina Suomessa on kulunut Beroccaa litratolkulla. Tunnelma on ollut niin aktiivinen ja reipas, että se ei ole ollenkaan tälle puolianeemiselle kansalle tavanomaista. Oikeastaan olisin aika liikuttunut kaikesta innosta, ellei meno olisi yltynyt pikku hiljaa jopa hillumiseksi: Ikinä ei olla homoa äänestetty eikä äänestetä. Ja porvarit ne vasta homoja ovatkin.

Nykyaktivismi on periaatteessa aika leppoisaa puuhaa, sillä sen helpoin muoto on peukuttaminen. Paljon helpompaahan se on kuin kyltti kaulassa kylillä marssiminen, kettujen puolesta riisuutuminen tai itsensä kettingillä puuhun sitominen. En minä ainakaan sellaista jaksaisi, sillä marssiessa tulee hiki ja eläinaktivistilla ilman turkkia tosi kylmä, jos päiväksi sattuukin parahiksi kolmenkymmenen asteen pakkanen. Metalliketjukin saattaa ilkeästi pari päivää puristaa, jos vetää vahingossa liian tiukalle, avain tippuu hankeen ja siinä olet koivussa kiinni.

Minusta on toki hienoa, että ihmiset omistautuvat jollekin asialle, vaikkapa nyt posliininmaalaukselle tai ruukkukasvien kasvattamiselle. Minusta on erityisen hienoa, jos he tekevät sitä hiljaa ja keskenään vähän Leinon tyyliin. Menkää mökkeihinne, aktivistit. Levätkää välillä vähän, kiihkomieliset. En jaksa enää.

Meille ahdistuneille on onneksi jaettu vinkkejä: Sulje televisio, irtisanoudu Facebookista, leikkaa korvasi irti. Muuta (takaisin) tynnyriin, kurja. Ei ole pakko kuunnella, ei ole pakko lukea, ei ole pakko olla samaa mieltä. Ai jaa.

Minä olen niin laiska, etten jaksa irtisanoutua protestiksi mistään. Minun suurin kannanottoni on se, että välillä mökötän. Se on sellainen perisuomalainen ratkaisu.

Minusta tulisi aivan kauhean huono aktivisti. Nytkin menen nukkumaan.



Ps. Tuli juuri mieleeni, että äidinkielen oppikirjamme nimi on Aktiivi.

Ilmoitustaulu

Ässän käkenä -Facebook-sivuilla on nyt listattuna hakusanoja, joilla on tultu tammikuun aikana blogiin. Sivuilla on saanut osallistua seuraavan tekstin rakentumiseen siten, että äänestämällä parhaita hakusanoja on taannut niiden olevan osa tulevaa postausta. Tällä hetkellä tarina alkaa saada muotoaan, vaikka homma on ollut erittäin haastava - joskin järjettömän hauska. En ole juuri miettinyt, vaan testannut itseäni ja improvisointikykyäni. Taktiikka on ollut se, että kirjoitan vain, en mieti tulevaa. Näin olen saanut tekstiin enemmänkin hakusanoja, oikeastaan huikean paljon.

Tässä lista niillekin, jotka eivät sitä ole nähneet.

Laukun sisältö tamponeja
Kiiruna työpaikat nyt
tiukka permanentti
lumi pilaa lenkkeilyn
perunoita säkissä
avaruusasiaa lapsille
tjänare
jälki-istunnossa
urheilulliset housut
glögi on pahaa
haluan kuolla
ollut koskaan reikiä
alennusmyynnit ovat hyviä
big kyrvät
lasten sukset ale
naama virneessä
painetut verhokankaat
useampi ovikello samaan taloon
veikkausvoitto töistä pois
neonputki basson tahtiin
tietokoneen myyjä
kampasimpukkaresepti
suomen presidentiksi yhdessä sinun kanssasi
biodee vaalilause
matematiikan kompatehtäviä
tehostevärin hinta
mennä sisään savupiipusta jos ei ovea avata

Tänään tai huomenna selviää, mitä tästä tulee, vai tuleeko mitään. Jännittää itseäkin. :D

Viimeinen pari uunista tunnille

Näin tässä eräänä yönä hämmentävää unta, vaikka olihan se näin jälkeen päin ajateltuna farssimaisuudessaan myös jokseenkin humoristinen. Opettajat ovat. Joskus he villiintyvät aivan silminnähden ja jättävät esimerkiksi kahvikuppinsa pöytään seuraavaa välituntia varten. Minusta se osoittaa kaavanrikkomistaitoja ja heittäytymistä, sillä liika kunnollisuus syö voimia. Välillä pitää vain kerta kaikkiaan osata sanoa piut paut normeille.

Unessa välitunti oli juuri päättymässä ja pyyhimme kermavaahtoa suupielistämme. Sokeriakin oli tarttunut hihanreunaan ja hilloa törähtänyt rinnuksille, sillä kun lukee itsensä maisteriksi, voi päästä osalliseksi jokavälituntisista kekkereistä. Uskokaa pois. Eilenkin pöydässä oli lasagnea, ja on siellä ollut mustaamakkaraakin! No, olin jo pujahtamassa ovesta käytävälle, kun kauempaa opettajanhuoneen naulakoilta kuului rehtorin tiukkasanainen ja hieman vihainen komennus: "Kaikki opettajat välittömästi tänne. - - Sitten teette jonon. Tästä lähtien tarkkailen teidän tunnille lähtöänne, ja se tapahtuu niin, että aina tasan viisitoista yli muodostatte tälle ovelle jonon. Kun se on valmis, päästän teidät marssimaan järjestyksessä luokkiinne. Ensimmäinen harjoitus on nyt."

Meikäläinen se on kapinallinen unissaankin. Koska olin jo jalka ojossa ja höyhenet pörheänä menossa toisaalla, päätin jatkaa siitä pokkana luokkaani. Meitsiope valitsee kuulkaa itse reittinsä! Silloinkin, kun navigaattori opastaa, sillä ei se nyt fiksumpi ole kuin minä. Aina on oikoreittejä, kun tarpeeksi kauan etsii. Rehtori kuitenkin huomasi ylimielisyyteni ohjeistusta kohtaan ja lähti perääni ripein askelin ja valtava, käsin kudottu kaulahuivi kaulassaan. Hän ilmoitti tulevansa seuraamaan oppituntiani, sillä moista niskuroijaa hän ei ollut vielä eläessään tavannut. Selvä, ajattelin ja avasin luokkani oven. Rehtori kävi heti peremmälle, asettui takapulpettiin niin kuin kovikset yleensä ja alkoi tehdä muistiinpanoja.

Tuntisuunnitelmani (jotka ovat normaalisti jopa tunnintarkkoja) oli yllätyskäänteen vuoksi aivan hukassa, ja kaikki oli kaaosta muutenkin: heti tunnin aluksi oppilaat alkoivat tuoda minulle kukin vuorotellen kolikoita, jotka liittyivät jollain tavalla luokkaretkirahastoon. Edessäni oli metallinen lipas, joka piti joka kerta erikseen avaimella avata ja sulkea. Avain ei tietenkään mennyt reikään tai kääntynyt, jäi jumiin ja tipahteli. Epämääräisiä summia työnnettiin eteeni, ja minä yritin säilöä niitä parhaani mukaan. Koko ajan tiedostin, että antamani vaikutelma oli kauhea, eikä minulla ollut aavistustakaan, mitä sillä tunnilla pitäisi käsitellä. Ennen kuin uni sitten jotenkin vain napsahti poikki, ehdin ajatella ex tempore -sijamuototehtäviä. Niin kuin että mitkä ovat yksikön ja monikon illatiivimuodot sanasta olut tai partitiivi sanasta viini. Erilaisia viinejä ehtii ainakin juoda aika monta siinä ajassa, kun yrittää miettiä, mikä on piimä-sanan monikon partitiivi. Tutkiskelin siinä hetken asiaa sydämessäni, ja koska olin täydellisesti asian ja elon ytimessä, unohtuivat sählinki, parijonot, kassalipas, rehtorin kaulahuivi ja kaikki muu. Nukuin loppuyön rauhallisesti kuorsaten.

Olen yrittänyt tulkita untani tänään monelta kantilta. Muutaman tärkeän johtopäätöksen siitä ainakin voi tehdä:

- Rahantuloa ei voi estää.
- Pitää sanoa oppilaille, että tasaraha ja setelipakko.
- Minulla on huonoja tuntisuunnitelmia.
- Stressi. (Hiihtolomaan on noin viisi viikkoa.)
- Jano. (Hiihtolomaan on noin viisi viikkoa.)

Puolivettynyt peräreikä

Tänään pääsin loistamaan kuviksen sijaisopena. Valinta oli ehkä tehty hätäisesti ja pakon edessä, mutta se oli kieltämättä loistava, sillä olen pohjimmiltani hyvin herkkä ja taiteellinen. Tässä todisteita:

- Osaan piirtää tosi kauniita nurkka-aurinkoja. Ope sanoi ala-asteella, ettei niin saa tehdä, mutta se nyt ei tiennyt näistä touhuista mitään. Ne eivät ole mitä tahansa nurkka-aurinkoja, vaan siellä paperin nurkassa on niin leppoiset oltavat, että aurinko aivan ääneen nauraa ja sillä on aurinkolasit päässä. Mielestäni aika omaperäistä! Pilviäkin on yleensä siinä lähettyvillä ja auran muotoiset linnut parveilevat iloisesti ystävinä taivaalla.

- Väritän pilvet aina vaaleansinisellä. Joku muu värittäisi sillä taivaan, mutta en minä. Pitää tehdä yllättäviä ratkaisuja. Eivät ne aina pouta- tai ukkospilviä ole. Välillä on niitä sellaisia puolivettyneitäkin.

- Rajaan piirustukseni kuvat ja kuviot tietenkin ja aina mustalla. Ope sanoi ala-asteella, ettei niin saa tehdä, mutta se nyt ei tiennyt näistä touhuista mitään. Ei niitä silmärajauksiakaan peilin edessä hyvänen aika turhan päiten vedellä. Mitä mustempi rajaus, sen uskottavampi.

- Olen imenyt raggarivaikutteita varmastikin kapinallisesta luokkakaveristani, joka oli jo ala-asteella hyvä piirtämään. Aiheena oli kissa, ja kun kaikki piirsivät perinteisiä etu- tai sivuprofiileja, räväytti Pekka (nimi muutettu, toim. huom.) paperin kokoisen kollikissan. Takaapäin, häntä pystyssä ja peräreikä ylpeästi esillä. Ope sanoi siitäkin, ettei niin saa tehdä, mutta se nyt ei tiennyt näistä touhuista mitään. Olen edelleen vaikuttunut Pekan taiteellisesta ja sopivan röyhkeästä asenteesta.

- Kirjoitin yläasteella valoja sykkivän kaupunkikuvan kylttiin Welcome. Ope sanoi, ettei niin voi tehdä, koska se kirjoitetaan kahdella l-kirjaimella. Vetäköön kaksi ällää päähänsä. Nöyränä oppilaana menin tietenkin takaisin pulpettiini ja yritin tunkea tiukkaan rakoon vielä yhden kirjaimen.

Viimeksi mainittu oli sijaisope. Paljon paskempi kuin minä tänään. Minä istuin opettajanpöydän taakse, kerroin olleeni aina sairaan hyvä kuviksessa ja sanoin, että piirtäkää. Ei tullut yhtään nurkka-aurinkoa, mikä oli sääli. Voisivat vähän harjoittaa luovuutta siellä kuviksentunneilla. Asiaan henkisesti ja salaa pettyneenä menin takaisin äidinkielen tunnille ja pidin sijamuototestin. Siinä hommassa on paljon enemmän järkeä.

Lutzahtava kolmoisaksel

Sisäinen hinduni on aina tiennyt minun olleen entisessä elämässäni ruotsalainen taitoluistelija. Näen kummastuttavan usein unta siitä, miten hyppelehdin pitkin jäätikköä hutsahtavassa paljettihameessa, ja temppuni ovat sitä luokkaa, että harjoiteltu on. En ole tosin varma, miten ruotsalaisuus minuun liittyy, sillä se on vain tunne. Kanske därför att jag är iskalt. Skollärarna brukar vara. Särskillt de som lärar svenska, tycker jag. Hej på er! Unessa kierrän jäätä aina vastapäivään ja kello 13:n kohdalla ponnistan niin jotta maa tärähtää. Vielä kovempaa se tosin tärähtää, kun tömähdän alas, mutta saanen korostaa, että yhdelle jalalle ja takaperin.

Noin viisitoista vuotta koulun loppumisen jälkeen sain vihdoinkin viime talvena ostettua itselleni uudet luistimet. (Ettekä varmana ala tehdä johtopäätöksiä ja laskea siitä esimerkiksi vuosikertaani, sillä se on hyvä, runsas ja aivan tarpeeksi tanniininen.) Luistimien hankkimisesta meni kuitenkin vielä tämän vuoden joulukuuhun, että sain vietyä ne suutarille teroitettavaksi, sillä kaikki tuollaiset hommat ovat jotenkin kauhean rasittavia ja hankalia. Setä hitsasi luistimet nopeasti ja näyttävillä otteilla huippukuntoon - ja tadaa: eilen koitti suuri päivä! Tätä minä ja maailma olimme odottaneet.

Olin valmistautunut hyvin ja lähdin illalla liukkaalle jäälle kuin bambi ikään. Ripset oli kosmetologini Ellu (meillä on tuttavalliset välit, sillä hän on se, jolta kyselin rasvaimua) askarrellut jo päivällä valmiiksi, jotta kaikki olisi näyttävää paluuta ajatellen täydellistä. Ja koska bambeilla varmasti on myös valkaistut hampaat, pyysin tekemään sellaisetkin. On nimittäin hyvä, jos illalla luistellessa on pimeää ja taskulamppu jää kotiin: ei tarvitse kuin avata suu, ja on automaattisesti parrasvaloissa. Tässä kohtaa ei nyt takerruta siihen, että bambi kompuroi jäällä, vaan pidetään mielessä, että se vetää kuulkaa siellä neliraajaspagetin. Se ei ole helppoa, vaan vaatii todellista notkeutta. Taitoluisteluhamoseni minun piti valitettavasti jättää 16 pakkasasteen vuoksi kotiin. Se tietenkin harmitti vietävästi, sillä jäällä oli myös oppilaitani: olisi ilman muuta ollut astetta näyttävämpi sisääntulo hypätä saksipotkulla kultaiset paljetit ilmassa viuhuen suoraan jääkiekkomaaliin. Mutta ei, toppapuvulla mentiin nöyränä mutta hyvin onnellisena uusista, mustista luistimista. Kannan nimittäin sydämessäni ikuista traumaa yläasteaikojeni sinisistä hokkareista. Sinisistä! Kompensoin toki raukkuuttani sirklaamalla muut suohon.

Voitte nyt kuvitella, miten liidin jäätä pitkin. Noin. Olen siis aivan järjettömän hyvä luistelija, mutta ei kai sitä nyt kukaan salchoweja ja kolmoisakseleita huonosti valetulla jäällä hypi. En minä ainakaan, ei ole varaa urheiluvammoihin eikä henkisiinkään. Sitä paitsi jäässä oli välillä niin isoja railoja, että meinasin tippua niihin. En siis vain yksinkertaisesti kyennyt hyppimään voltteja suunnittelemallani tavalla. Ei olosuhteille mitään voi.

Eilinen olikin lämmittelykerta, ettei seuraavalla kerralla ensi vuonna tule revähdyksiä lutzeissa. Totesin sitä paitsi, että olen pirun hyvä luistelemaan eteenpäin ja vielä parempi seisomaan paikoillaan. Ammattilainen osaa eritellä vahvuutensa.

Ammattiylpeys

Tänä aamuna harmitti suunnattomasti, suorastaan niin paljon, että harkitsin toimenpiteitä. Hyvä toimenpide on esimerkiksi nimetön yleisönosastokirjoitus, johon kerää pitkältä ajalta kaikenlaisia ärsyttämään käyneitä asioita. Normaalisti sellaisia pienillä paikkakunnilla ovat ainakin naapurin kollikissan mouruamiset ja kuseskelut portinpieleen, erilaisten rakennusten purkamiset ja purkamatta jättämiset, nuorison katuralli ja ikuisesti vääränlainen puoluepolitiikka. Lähtökohta on tietenkin puhdas vitutus, sillä harvemmin sitä nyt kiittämään aktivoituu. Tulee pian jollekin hyvä mieli.

Niin että hyvät ihmiset ja sen kaltaiset! Olisiko mitenkään mahdollista, että tekisitte työnne kunnolla? Jos olette lumiauraaja, voisitteko kenties lykkiä sillä traktorinkauhallanne lumen ihan kunnolla sinne ojanpohjalle ja vielä vaikka varmuuden vuoksi pitemmällekin, niin kuin Nevadaan? On kuulkaa suhteellisen ärsyttävää, kun joka vuosi tilaa kyllä olisi, mutta lumivuori kasataan heti pihan eteen ja parkkipaikan - tai jostain loistavasta älynväläyksestä risteykseen. Eikö muka millään viitsi viittä metriä pitemmälle koneella pökkiä? Kaasua vaan, sillä siitä selviää.

Jos ette ole lumiauraaja, mutta kenties vaikkapa putkimies tai jonkin lajin asentaja-korjaaja, niin kävisikö mitenkään, että siivoaisitte sotkunne ennen pois lähtöä? Tai ottaisitte edes kengät jalasta niin kuin muutkin ihmiset sisätiloissa. En minäkään mene kenenkään toisen luokkaan, piirrä liitutaulua täyteen pilkkuja ja sukukielikaavioita ja lähde sitten tyytyväisenä välitunnille juomaan kahvia ja syömään täytekakkua, jota opettajille on luonnollisesti joka päivän kolmen vartin välein tarjolla. Ja mainosten tekijät: voisiko sen mainoksen mahdollisesti jopa oikolukea ennen painamista? Ihan vaikka sitten kaverille kilauttaisitte ja kysyisitte, näyttääkö hyvältä, ellette itse tiedä, onko liha, makarooni ja laatikko kirjoitettava yhteen vai erikseen. Ja se makaroonikin siellä vielä. Autan teitä vähän, ihan ilmaiseksi jalouttani: -oli, -oni, -omi, -ori ja -ovi-loppuisissa sanoissa on pääsääntöisesti lyhyt vokaali. Makaroni! Eihän mitään Seppo Hooviakaan ole, miettikää nyt hyvänen aika.

Ja (muut) opettajat sitten, kaiken aikaa lomailevat yhteiskunnan tukipilarit. Voisitteko edes joskus tehdä tuntisuunnitelmia kunnolla ja minuutilleen ja kopioida tarpeeksi niitä tärkeitä monisteitanne, kun puolelta luokalta ne menevät hukkaan kuitenkin? Älkää nyt edelleen toiveikkaasti luulko, että niin ei muka kävisi. Ja uskotteko te muka todellakin, että oppilaat jaksavat kantaa kaikkia kirjoja repussaan joka päivä? Siirtykää nyt jo tälle vuosituhannelle.

Vielä yksi juttu: äidit. Ymmärrättekö te, että se ei ole ammatti, josta kuuluu saada palkkaa? Vingutaan vaan kotihoidontuen pienuutta ja aliarvostusta ja vaikka mitä. Onpa ihan kauhean vaikeaa ja raskasta istua vähän päivällä hiekkalaatikon reunalla muovilapio kädessä ja käydä perhekerhossa juomassa kahvia, kun kerhontädit leikittävät sillä aikaa lapsia. Päiväuniaikana sitten hengaillaan tietokoneella tai otetaan itsekin torkut ja tahdotaan siitä vielä kunnon korvaus. Voi hyvää päivää. Sitä paitsi kieroon te niitä lapsianne kasvatatte kuitenkin, teette mitä teette.

Ei muuta.

Nimim. Itse pitäisi

Hukka

Hukka on susi jo syntyessään, sillä se on jatkuvasti piilossa, eikä siellä, missä pitäisi. Maailmassa on nimittäin sääntö, jonka mukaan kaikella on paikkansa - niin kuin vaikka herneellä nenässä, avaimilla naulassa tai makkaralla leivän päällä. Jokin maaginen voima niitä aina kuitenkin vetää pois paikoiltaan: makkara menee esimerkiksi suuhuni, ja koulun avaimia voi ihan hyvin iltasella kotiovelle kiikuttaa vaikkapa teknisen työn opettaja. Kopiokoneen viereen perjantain päätteeksi jääneet avaimeni oli onneksi helppo tunnistaa, sillä olen valinnut avaimenperäksi pinkin ja pörröisen karvakasan. Käytämme siitä tuttavallisesti nimeä Tuhero, sillä opettajat ovat leikkimielisiä ja vitsikkäitä. Erityisesti miesopettajat. Tässä kyseissä tapauksessa avaimeni eivät kuitenkaan olleet varsinaisesti hukassa, sillä en ollut vielä ehtinyt edes kaivata niitä. Hullu se koulua viikonloppuna ajattelee tai sen ovia availee. Ja sitä paitsi on se nyt kumma, ettei avaimiaan voi säilyttää, missä haluaa. Kopiokonehuone on ihan kelpo paikka.

Tänä aamuna tajusin, etten löydä rahapussiani mistään. Muistan, että tarvitsin viimeksi rahaa maksaessani huoltoasemalla bensat, ja looginen tapahtumaketju etenee tietenkin siten, että lompakko laitetaan maksamisen jälkeen takaisin laukkuun. No, ei ollut laukussa kuin kuulakärkikynä ja karkkipaperi. Eipä ollut lompakkoa missään muussakaan laukussa, joita kävin läpi useamman kymmenen. Ei se ollut myöskään tippunut avoimesta laukusta auton lattialle, liukunut penkin alle tai piiloutunut takintaskuun, mikä olisikin ollut epäuskottavaa, koska taskuni ovat siihen aivan liian pienet. Kun laukut ja auto oli käyty läpi kolme kertaa taskulampun, haukansilmän ja vihikoiran kanssa, panikoin jo, että lompakon on hukka perinyt.

Etsikkoaika kävi sen verran vähiin, että oli lähdettävä kiireesti töihin. Velvollisuudet ja objektit odottivat. Keskustelimme tosin myös Pohjois-Koreasta, sillä tiedän siitä tosi paljon kaikenlaista. Faktaakin. Pohjoiskorealaisten edesmennyt ja rakastettu johtaja Kim Jong-il se esimerkiksi jaksoi hämmästyttää ilmiömäisillä taidoillaan: tyyppi meni ja sävelsi parissa vuodessa kuusi oopperaa, pelasi golfissa ensimmäisellä kerrallaan tuloksen 38 alle barin ja kerrotaanpa hänen jopa sumusta ilmestyvän, kun sen tarve on. Mikä johtaja, todellakin!

"Ei voi olla totta", hämmästeli eräs kahdeksasluokkalainen. Siitä olikin hyvä hypätä lähdekritiikin käsitteeseen.

Välituntivalvonnassa sitten vihdoin välähti lompakon suhteen: kävin sunnuntaina salilla (huom! kröhöm!), ja minulla oli siellä mukana muovipussi. Siis tyylikäs muovipussi tietenkin, on sellaisia vaikka nyt Valintatalolla. Koska lähdin salille suoraan hiihtolenkiltä (huom! kröhöm!), sulloin vain nopeasti tavaraa pussiin ja vaihtokenkää kavioon. Tultuani lihaksikkaana takaisin heitin pussin sitten vaatekaapin perukoille yllätysvierailta piiloon - ja tadaa:  kävin hyppytunnilla toteamassa, että siellä se oli, lompakko, hikipannan ja voimistelupuvun välissä. Pelastus.

Loppu hyvin, kaikki hyvin: pääsin kuin pääsinkin iltapäivällä shoppailemaan. Oikeastaan minun oli tarkoitus ostaa vessapaperia, mutta jotenkin siinä kävi niin, että ostokset maksoivat kassalla 290 euroa. Varmaan jokin virhe, pitää vielä tarkistaa kuitti. Tai voi olla, että jos mies kysyy, se on mennyt hukkaan.

*   *  *
Ps. Voiko susi olla hukassa?

Presidenttejä pitkin peltoja

Ajelimme viikonloppuna isolle kirkolle huonekaluliikekeskittymään katselemaan vuodesohvia, ja kas, olihan se toinen tärkeä kauppa tietenkin kiinni. Parempi onni ensi kerralla, vaikka on se nyt kumma, että kaksi kilpailijaa vieressä myy pirttikalustoja yötä päivää sunnuntaina, mutta yhdellä on varaa pitää vieressä ovet lukossa. Kauppojen pitää olla aina auki ja myyjien töissä vapaa-ajallakin.

Lohdutuksekseni näin matkalla monta tulevaa presidenttiä. Siellä niitä oli metsässä ja pellolla, mikä on kyllä mukavan maanläheistä. On suorastaan herttaista, että pupujussien kanssa ne siellä Sauli ja Timo päivät jutustelevat ja hirvien, ihan rauhassa. Elleivät sitten rupattele mukavia keskenään, mistäs sitä tietää. Kukaan punkkari ei nimittäin ainakaan jaksa olla niin aktiivinen, että tarpoisi pitkin suota ja umpihankea piirtämään mustalla tussilla Paavo(i)lle viikset, sarvet tai silmälasit, ottaisi esiin termospullon ja jäisi vaaliteemoista keskustelemaan.

Hieman pettynyt olin kyllä siihen, miten Väyrysen Paavo ja Soinin Timo vetivät tiukkaa kaksinkamppailua kilometrin välein: molemmat haluavat koko Suomen presidentiksi. Voi kamoon. Taas. Millainen itseään kunnioittavat mainostoimisto kehtaa enää yrittää moista lähestymistapaa? Sitä on niin kuin kuusi vuotta aikaa keksiä jotain näppärää, ja koko kansan presidenttihän se sieltä muodossa tai toisessa julisteeseen pärähtää. Pesuainemainoksissa sentään luvataan olla entistä parempia, kaikki kunnia niille sittenkin. 

Tiedoksi nyt kaikille suomalaisille iskulauseilijoille, että sellaista ei kuulkaa olekaan, kun jokaiselle kelpaava presidentti, työ, puoliso, auto tai vaikka elämä!

Kotona innostuin tutkimusmielessä etsimään, millaisia virallisia vaalilauseita tämänkertaisilla presidenttiehdokkaillamme on. Ei ollutkaan helppo tehtävä, vaikka sangen etevä nettietsivä olenkin ja löydän usein paljon ostettavaa. Salella onkin se merkittävä etu puolellaan, että kun naiset googlaavat alennusmyyntejä, on Sauli hakutulosten ehdoton ykkönen ja näin ollen täysin ylivertainen. Alla teille ehdokkaat kuitenkin aakkosjärjestyksessä, sillä osaan aakkoset. Lipposen jätin kuitenkin loppuun, sillä hän vain nyt kerta kaikkiaan ansaitsi sen paikan. Sokeri pohjalla, piste i:n päällä ja nenä päässä.

Arhinmäki: Vapaus, tasa-arvo ja kestävä kehitys.
Vapaus, veljeys ja eikun. Jo on korkealentoista. Sinisin siivin.

Biaudet: Suomi uskaltaa olla avoin, rohkea & tasa-arvoinen.
Uskaltaa, vai? Onpa paska vaalilause.

Essayah: Askeleen edellä. 
Tämä sopii entiselle kilpakävelijälle paremmin kuin hyvin. Ainoa vika on siinä, että väite täytyy perustella samantien. Miten niin? Oletteko, Essayah, vieläkin huippukunnossa vai rehvasteletteko ehkä hieman vanhoilla saavutuksillanne? Ettette vain kävisi ylimieliseksi? Rullaluistelee pian vastustaja ohi niin jotta paukahtaa.

Haavisto: Kokoaan suurempi Suomi. Kakkonen on ykkönen.
Haavisto tykittää koolla ja rei'illä. Ei pysy mummo mukana. Mahtava meininki!

Niinistö: Suomella töissä.
Rakastan sijamuotokikkailua. Käykää Googlessa katsomassa, mitä sijamuoto tarkoittaa, sillä ette kuitenkaan osaa. No ei vaiskaan. Täällä käy varmasti keskimääräistä älykkäämpää porukkaa.

Soini: Suomen Soini presidentiksi - yhteistyössä sinun kanssasi.
Tämä on jotenkin huvittava sitä taustaa vasten, että Etelä-Pohjanmaalla on paikkakunta nimeltä Soini. Olen käynyt siellä joskus 20 vuotta sitten laskettelemassa. Luultavasti kaaduin. Mutta hei, koko Suomen ja kaikkien jne. Jipii.

Väyrynen: Koko kansan Paavo. Väyrynen - koko Suomen presidentti. Paavo on pop.
Vaatimaton ei kannata olla, joten miehellä on kolme erilaista vaalilausetta, joista ensimmäinen on virallinen, kaksi muuta julisteessa ja huulilla. Viimeisin on nuorisojaoston kehittelemä, ja se on varmaankin noista paras. Yhdessä vaalimukin kanssa tunnelma on oikeastaan ratkiriemukas.

Mutta sitten. Itkunauru, epäusko ja huvittuneisuus kuvaa tätä parhaiten.

Lipponen: Pehmeiden arvojen luja johtaja. Paavo on rock. (Vastaisku toiselle Pavelle.) Ja sitten: Pöö. 
Pöö itsellesi. :D Koko kansan Pöö. 

Liha on kaunis kun se liikkuu

Opiskelujeni loppusuoralla suoritin opintoihin kuuluvan opetusharjoittelun, jossa temppuilimme kukin parhaamme mukaan osoittaaksemme sekä taitomme että pätevyytemme ammattiin. Minulle jäi ikuisiksi ajoiksi mieleen viisaus, jonka vanha ja kokenut rouva jakoi meille kaikille yhteisesti: "Elävä liha ei nouse pöydälle." Hän oli omien sanojensa mukaan kertonut myös teinipojille kassajonossa, mikä on vi**u, opettanut vangeille Kalevalaa ja laittanut heidät soittamaan sitä kitaralla. Nyökyttelimme siis elämänohjeelle hiljaa.

Nykyään istun joka päivä luokassa opettajanpöydälläni. Olen siis huono, kauhea ja pahatapainen, mutta ainakin näen ja hallitsen yli kaksikymmentä oppilasta paremmin, ja pöytäkin on nykyisin sen verran tukeva, ettei kaatumisvaaraa enää ole. Toisaalta se on poistanut yhden jännitysmomentin elämästäni, mutta sain minä sellaista eilenkin ihan vapaa-ajalla, kun kävin lasten kanssa eri ruokakaupassa kuin normaalisti. Löytyi pakastettuja kampasimpukoitakin, kuvitelkaa! Päätin heti ensi viikolla tehdä niistä jotain, sillä minulla on hirveä määrä kampasimpukkareseptejä kaapissa.

Jos tahdon tai tilanne vaatii, pääsen pöytäni alle myös piiloon, sillä siinä on näppärästi näkymän peittävä etulevy. Kukaan ei näe, mitä kaikkea pöydän takana säilytän. Tällä hetkellä siellä on paitsi kolme pahvilaatikkoa myös teollisuusimuri. Luoja tietää, miksi ja kenen. Olenkin suunnitellut, että opepöydän alle varastoisi kätevästi vaikkapa polkupyörän talvisäilöön tai sukset kesän ajaksi. Päältä ajettava ruohonleikkuri sinne ei mene, mutta sille meillä onkin jo paikka. Yksi järkevä sijoitus heti seuraavasta palkasta olisi puhallettava retkipatja, sillä ei sitä koskaan tiedä, milloin olisi viisainta jäädä kouluun yöretkelle. Säilyketölkkejä minulla on jo ensimmäisessä laatikossa, koska sähköt voivat mennä milloin vaan, ja sitten voi tulla nälkä siinä pimeydessä.

Tänään päätin kuitenkin näyttää opetusharjoittelurouvalle, että osaa se elävä lihani muutakin kuin istua pöydällä tai sohvalla. Meitsi etsi varastosta sukset, sauvat ja monot, heitti ylleen hiihtopuvun (huippu-urheilijoilla on kaikilla sellainen) ja lähti suihkimaan niin jotta lumi pöllysi. Harmi vain, että vauhti oli kaikesta liikuttavasta innosta huolimatta sen verran hidas, että sormet paleltuivat heti toisen mutkan jälkeen. Paskat hanskat, ei voi muuta sanoa. Tärkeintä on kuitenkin se, että näytin aika ammattimaiselta noin niin kuin varustuksen puolesta.

Hiihtopuku: Rukka
Pipo: me&i
Sormikkaat: ei mitään tietoa
Sukset, sauvat ja monot: Peltonen jne., ja sitä ei kerrota, että tingin todella hyvään sopuhintaan pakettina jotain viisi vuotta sitten, minkä jälkeen kilometrejä on tullut ainakin samainen määrä
Meikki: meikinpohjustus L'Oréal, meikkivoide Guerlain, puuteri RVB, poskipuna Isadora, rajaus RVB, ripsiväri Lancome, luomiväri MAC, huulikiilto Elisabeth Arden
Kynsilakkaus: kesken, sudin illalla loppuun

Erityisesti pyytäisin kiinnittämään huomiota listan meikkiluetteloon. On se kumma, jos ei tule hyvä olo, kun päästelee uraa pitkin kauniina etenemään. Täytyy vain tietenkin pitää huoli siitä, ettei mene liian lujaa, koska sitten huolellisesti valmisteltu työ menee hukkaan. Hiki on kyllä inhottava juttu. Se pilaa meikin ja pahimmassa tapauksessa haiseekin vielä. 

Nyt on kuitenkin hiihtokausi avattu, ja voi, miten endorfiinit jylläävät ja olo on niin hyvä! Olen minttukaakaoni ansainnut.

Euron lounas: Mäkkäriä vai näkkäriä?

Minä olen aina ollut melko kaikkiruokainen ja syönyt koulussakin, mitä tarjolle on laitettu - vain alakouluiässä perinneruokaviikolla meinasi tökkiä, kun eräänä päivänä oli tarjolla kaljavelliä. Voisi kuitenkin ajatella, että sama ruoka yläasteen puolella hihityttäisi kummasti, ja kylän kovimmat kundit vetäisisivät naama virneessä useammankin lautasellisen. Ihan vain ilman taka-ajatuksia, niin kuin muutama sälli vuosia sitten kiskoessaan jossain päin Suomea jouluruokailussa litratolkulla kotikaljaa. Vaikka mistä minä tiedän, kunhan arvailen. Tutkimattomia ovat nykyteinien tiet ja mopoautopolitiikka. 

Televisiossa on piakkoin alkamassa tosi-tv-ohjelma, joka seuraa koulun keittäjiä visaisessa pulmassa: miten kehitellä ateriakokonaisuus, jonka hinta on korkeintaan euron? Siihen summaan on saatava mahtumaan itse pääruoka, mutta myös salaatti, leipä, levite ja juoma, joten taikuruutta tarvitaan, jos hinnan lisäksi kriteerinä on muutakin. Vaikka sellainen pikkuseikka kuin ruoan maku. Onhan nimittäin pelkästään positiivista, jos ruoka on hyvää tai ainakin houkuttelevampaa kuin lähi-Mäkkärin Euron juusto. Siinäpä päästäänkin helposti asian ytimeen: yhden hyvä on toisen pahaa, vaikka miten temppuilisi. Kun mukaan lisätään vielä useita rajusti ruoka-allergisia ja aatteen tai uskonnon puolesta erityisruokavalioisia, niin soppa on valmis. Tai sitten ei. 

Minun mielestäni kouluruoka on siis aina ollut pääosin aika hyvää. Olen vedellyt tyytyväisenä maksakastikkeet (jonka päälle sai juustoraastetta, oi juhlaa) ja silakkalaatikot, jotka sittemmin ovat melko tehokkaasti poistuneet koulujen ruokalistoilta. Suorastaan herkkuna pidän uunilohta ja lasagnettea ja innostun kovasti myös koulun maittavasta hernekeitosta. Eilen sain sitä paitsi ongittua hernekeittosaavista lusikan kokoisen jauhelihamöykyn, jota ylpeänä kollegoille esittelin ja johon meinasin hetken kuluttua tukehtua. Siitäs sain, ahne. Eräs toinen veti puolestaan henkeensä näkkileipää, kun tunnustin, että olin rikkonut tietokoneeni USB-portin. (Tai jonkin, mistä niistä tavallinen kuolevainen tietää.) Vahingossa vaan. Mitäs on niin tiukka, että pitää renkuttaa. Omaa syytänsä. Selvisimme kuitenkin kuolemalta molemmat, kun vähän aikaa ryimme ruoat hallitusti ja arvokkaasti suusta roiskuen. Opettajat ovat esimerkkiruokailijoita ja opettavat pöytätapoja. 

Vähiten ilahtunut olen kouluruokailussa pyttipannusta ja vyötärömakkarasta. Lienee sanomattakin selvää, että varsinkin pyttipannu on oppilaiden suuressa suosiossa. No, maailmamme eivät aina kohtaa, vaikkei siihen ole kai tarvettakaan. En minä ainakaan olisi yläkouluiässä halunnut samaistua vaikkapa kuusikymmenvuotiaaseen historianopettajaan. Kamoon, XD ja lollotilol. Huonoja kokemuksia on myös mansikkajogurtista, jota en ollut lukioaikana huomannut ottaa linjaston päädystä tarjottimelleni ollenkaan. Pöydässä sitten ihmettelin, miten muilla oli jälkiruokaa ja minulla ei. Reippaana tyttönä urheilin poninhäntä heiluen takaisin ruokapisteelle, mutta kun olin ojentamassa kättäni kohti jogurttilaatikkoa, kajahti keittäjän molempien keuhkojen voimin: "Ja montako jogurttia SINÄ luulet ottavasi?" Katseet kääntyivät. Vajosin maanrakoon. Tulin pois sieltä ja hiivin hiljaa paikoilleni. Ei ollut aikomustakaan syödä jogurttia, se on pahaa.

Olen onneksi päässyt traumastani kostamalla tapahtuneen. Kerran otin salaa kolme kalapihviä, kun sallittava määrä oli vain kaksi. Olen aika kova punkkari, kun sille päälle satun. 

Mikä oli sinun suosikki- ja inhokkiruokaasi koulussa? Onko jäänyt traumoja, kun opettaja pakotti syömään kaiken, oksensit lautaselle ja söit sitten senkin? Tunnollinen kun olit.

Ensirakkauteni ranskanleipä

Leipä on hyvää. Paras aamunavaus on ehdottomasti maitokahvi sekä ruisleipä, jonka päällä on voita, juustoa, kinkkua, meevurstia ja kurkkua. Kurkku on tärkeä: jos sitä ei ole, leipä on pilalla tai ainakin raukka vajaa. Ja tiedoksenne saatettakoon, että juusto laitetaan sitten heti voin päälle eli alimmaiseksi. Olen käynyt kuusitoista vuotta sitten voileipäkurssin, joten tiedän, mistä puhun. Monelleko voileipäkurssille olette itse osallistuneet, mitä?

Oikeastaan mikään myslitaivas ei voita kyseistä kahvi- ja leipäsettiä aamuauringossa parvekkeella. Ja siis nimenomaan kesällä, sillä talvella homma on jokseenkin tympeää. Tai no, mennään nyt sitten samalla vaikka turkoosin meren rannalle romanttiseen bambumajaan ja syödään sitä aamupalaleipää siellä. *) Bikineissä. Laihduttaneena ja kauniina, vaaleat kiharat pienessä ja vilvoittavassa tuulenvireessä leikkisästi hulmuten. Pitää kuitenkin olla huolellinen, etteivät jatkoletit tartu bamburimojen väliin, sillä se olisi tietenkin perin ikävää ja pilaisi tunnelman. Ainakin, jos ei huomaisi ja nousisi pahaa aavistamattomana ja kimpoaisi hiusten kiskaisemana kaaressa takaisin. (Yhdellä tuttavallani tarttuivat nimittäin kerran pitkät hiukset virallisessa haastattelutilanteessa tuolin nojasäleikköön kiinni. Kiva raahata päivänjatkot toivotettuaan painavaa pinnatuolia puolen huoneen verran perässään ja olla uskottava siinä samalla. "Tappajatuoli", totesi tuttava kepeästi haastattelijoille. Kukaan ei nauranut. Huumorintajuttomat nuivakkeet.)

Minulla oli leipään jo varhainen ihastus. Toiset ne tykkäsivät pojista, minä ranskanleivästä. Muistan, että olin kerran kylässä ottamassa sitä toisenkin, ja äitini puuttui peliin: "On pitänyt vähän alkaa katsoa tuon lapsen syömisen perään", sanoi hän emännälle. Se oli ensimmäinen kerta, kun tunsin hävetystä. Minussa oli jotain vikaa. (Ihan vähän vaan, tosi pientä.) Minä söin liikaa leipää. Punkero. Vaikka omituinen oli kyllä emäntäkin, sillä hän söi sinihomejuustoa. Meidän kylillä ei ollut vielä moisesta kuultukaan, eikä siihen maailmanaikaan vielä muutenkaan kovin laajasti Auran päälle ymmärretty. Noista ajoista on siis vasta muutama vuosi, sillä olen vielä nuori.

Toinen ikävähkö ja syyllisyydentuntoinen leipäepisodi liittyy puolestaan huoltoasemakahveihin. Olimme lomalla ja pysähdyimme tankkaamaan sekä autoa että evästä. Saimme valita vitriinistä, mitä tahdoimme, ja siskoni otti munkin. Minun teki kuitenkin aivan kauheasti mieli kananmuna-anjovisvoileipää, mutta koska leipä oli ainakin triplaten munkkia kalliimpi, tunsin hirveää syyllisyyttä sen valitsemisesta. Vaikka tapahtuneesta on kulunut jo aikaa, pystyn vieläkin palaamaan tiskille ja muistamaan tunteen: kunnon tyttö olisi valinnut halvemman. Kunnon tyttö olisi valinnut munkin. Minä se vain rellestin munaleipäni kanssa sillit suupielistä roikkuen.

Nykyään ihmisellä on vaikeaa, sillä on kauhean ristiriitaista tykätä leivästä, kun siinä on kaikenlaisia paholaisen keksimiä hiilihydraatteja. Tulee kuulemma turvotustakin. Minä olen kuitenkin ajatellut, että tulkoon. Leipä on hyvää ja tulen siitä onnelliseksi. Timanttejakaan ei kuitenkaan joka aamupalalla tarjoilla, joten vaihtoehto on toiseksi paras.

*) Jos alatte saivarrella, että etelässä ei saa ruisleipää, niin haloo. Kunnon turisti vie lihapullat, ruisleivät ja karjalanpaistit kotoa mukanaan.

Kyljystä hampaankolossa

Laskin eilen, että hammaslääkärin vastaanottohuoneen katossa on neljä loisteputkivalaisinta, viisitoista akustiikkalevyä ja niissä lukematon määrä pieniä reikiä. Viimeisimmissä laskuissa menin joka kerta sekaisin jo ensimmäisellä reikärivillä, mutta se johtui varmaan päässäni olevista aurinkolaseista. Kaikesta hämmentävästä matematiikasta huolimatta tuli melkein lomafiilis siinä loikoillessa. Kyllä sitä voi päivänsä ankeamminkin aloittaa, vaikka esimerkiksi, öh, no, en keksi, missä. Aurinkoloman allasparty-tunnelmaa ehkä hieman latistivat Pohjanmaa-radio ja fakta, että jotain muuta kuin juomapilli oli koko ajan suussani. Reikiä oli kuitenkin nolla ja olen viisastumaan päin. Yksi hampaan takakulma oli tullut puhjeten, joten totta vie: siitä ärtyisyyteni, kiukkuitkuni ja huonot yöuneni viimeisen viiden vuoden ajan ovat johtuneetkin! Tein hampaita! Ihanan helpottava tieto niin minulle kuin perheellenikin. Luonteessani ei olekaan vikaa.

Sitä minä vaan siinä maatessani mietin, että olisi aika kauheaa olla hammaslääkäri. Olla nyt jonkun suussa kaiket päivää. Minä olin tietenkin tehnyt kotiläksyni hyvin (vertaus lausuttiin kahdesti ja se ilahdutti opettajamieltäni), mutta kaikenlaista törkyä sitä varmaan hammaslääkäri näkeekin: on tarjolla huonosti harjattua kulmahammasta, etuhampaiden väliin juuttunutta kyljystä, ientulehdusta, haisuhenkeä ja vaikka minkälaista vinohammasta. Vaikka onhan ammatti toistaalta aika mielenkiintoinenkin, sillä jos pitkästyttää, voi pelata vaikka bingoa tai vedonlyöntiä hoitajan kanssa siitä, kumpi arvaa reikien määrän lähemmäksi. Vähänkö jännää! Tai jos on huono päivä, voi aina olla puuduttamatta asiakkaan suun ja naureskella timanttipora kädessä tyytyväisenä, että pian surrataan. Letkuja ja tuppojakin saa asetella suun täyteen aivan kuten haluaa ja todeta vaan, että onpa hankala juttu nyt täällä sinulla. Hammaslääkäri taitaakin kyllä olla eri metka tyyppi, kun näin tarkemmin ajattelee.

Tuumin siinä kattoparruja laskiessani myös sitä, miksei hammaslääkärin vastaanottoaikaa voisi käyttää jotenkin hyödyksi: kattoon voisi heijastaa vaikka tykillä jotain järkevää lukemista, niin kuin vaikka uusinta Finlandia-voittajaa. Lukematta se on teiltä kuitenkin. Tai näyttää joitain hammasmätäkuvia, niin tulisi se valistuskin hoidettua siinä aivan kuin itsestään. Minulle nimittäin ainakin jäi mieleen odotushuoneen juliste, joka kertoi ientulehduksen olevan sydämelle yhtä vaarallista kuin tupakka. Vaikka ei kyllä mitenkään pidä paikkaansa. Hammaslääkäriliiton propagandaa. Eivät varmana usko siihen itsekään.

Opiskeluaikoina hammaslääkärissä käynti oli suorastaan hupaisaa, sillä hammaslääkärikseni osui setä, joka selitti aivan jokaisen liikkeensä kuin itselleen kuiskien: "Nyt sitten katson tuosta vähän, noin, ja sitten rapsuttelen tästä vähän hammaskiveä mennessäni." Teki mieli huutaa, että vala vaikka betoniporsas, mutta sen kummempia mainostamatta. Lykkää vain sitten lasku kouraan ja tervetuloa vuoden päästä uudelleen. Tuhat letkua suussa ja imurin huutaessa korvanjuuressa ei ole kuitenkaan valmiutta huudella mitään, eikä edes potkaiseminen auta, sillä silloin lentävät vain tarjottimella olevat instrumentit (trumpetti, käyrätorvi, tuuba) omalle naamalle. Minä olen tosin jo tottunut hammaslääkärikävijä, sillä jo ala-asteella hampaani väännettiin erinäisillä kojeilla suoraan - paitsi alahampaat, jotka saivat jostain syystä kasvaa rehottaa miten lystäsivät. Sillä varmasti oli jokin merkitys. En ole vielä keksinyt sitä.

Ja muistatteko sitä, kun koulussa kävi hammashoitaja ja jakoi sellaiset punaiset purutabletit? Ne, jotka jättivät huonosti harjatut kohdat punaiseksi. Käry kävi heti.

On niissä varmasti jotain hyvääkin, hammaslääkäreissä. Ihmisyyden siemen esimerkiksi. Vaikka niin se on, että yleensä he vain sitovat potilaan penkkiin kiinni, laittavat kuolalapun kaulalle, ottavat puudutuspiikkeineen ja hampaidenhoitokirveineen peräseinästä vauhtia ja iskevät ikeneen kiinni. Reilu meininki. Heillä on selvästi jäänyt lapsuudesta jotain hampaankoloon. Kyljystä, luulen.

Ale, ale!

Alennusmyynnit ovat maailman paras keksintö. Katsokaa vaikka!

- Kun lähtee koko päiväksi shoppailemaan, pääsee pois kotoa ja joku muu tekee itselle ruuan. On nimittäin tosi tärkeää syödä välillä jossain kivassa ravintolassa, ettei ala pyörryttää ja jaksaa kantaa muovikasseja. Lepotauon aikana voi myös ilahtua kaikesta jo löytämästään. Mikä riemu tulvahtaakaan sydämeen, kun levittelee auki pussien sisältöjä ja ihmettelee, että ai niin ja tämäkin! Melkein jo unohdin! Sellaista lapsen iloa kuulkaa enää kovin monesta asiasta saa.

- Säästää ihan hulluna rahaa. Jos jäisi kotiin, ei säästäisi yhtään ja harmittaisi vain, miten paljon kalliimmalla kaikkea pitää tavallisina aikoina ostaa. Kun lähtee ale-shoppailemaan, löytää vaikka mitä ostettavaa ja voi tulla kotiin tyytyväisenä, kun on säästänyt jotain 1478 euroa.

- Alesta saa motivaatiota. Kun rekissä on jäljellä vain mekko kokoa 32, voi siihen ihan hyvin laihduttaa ja sujahtaa sitten toukokuisissa hääjuhlissa. Nahkakengät myös tiettävästi venyvät ja jostain rumemmasta väristä oppii kyllä tykkäämään.

- Alennusmyynnissä tulee melkein huomaamatta häärättyä sen verran tehokkaasti, että kaloreita palaa muutaman jumpan verran. (Jos joku sellaisia laskee.) Miksi jumppasaleissa ei pidetä yhtään järkevää välipäiväjumppaa, jossa olisi kunnon houkuttimet? Kallis laukku tai mekko vain katosta roikkumaan ja 70 %:n alennuksella sille, joka on kiivennyt köyttä pitkin ensimmäisenä perille. Tai jotenkin niin, että mitä lujempaa juoksee, kipuaa tai punnertaa, sen mukaan määräytyvät alennusprosentit. Vinkiksi vain jumpanvetäjille, olkaa hyvä.

- Alennusmyyntishoppailu on oikeastaan hyvä teko ja lähimmäisen auttamista. Vaikka niin kuin kauppiaan. Sitä voi jokainen miettiä keskenään nyt kotona, paljonko on ollut auttamishalukkuutta ja miten kovasti on jakanut hyvää mieltä ympärilleen. No, tunnetko piston?

- Alennusmyyntiostoksilla voi osoittaa ennakointitaitonsa. Samanlaisia tummansinisiä ne lasten toppahaalarit ovat ensi vuonnakin ja kyllä se tyyppi luistelee tai hiihtää ainakin muutaman vuoden kuluttua tämän kokoisilla suksilla. Niin. Jos puoleen hintaan saa, niin osta pois vaan! Jos suksien väri ei jälkikasvua miellytä, voi aina värittää tussilla päälle tai liimata pari Pokemon-tarraa kylkeen.

- Ale-shoppailu ei ole tyhmän puuhaa. Viisas hoitaa esityöt valmiiksi ja on hintatietoinen: vain silloin täydellinen iskuvalmius on taattu. Ei ole mitään syytä rynnätä heti ensimmäisen alerekin perään, vaan on tiedettävä, mitä naapurikauppa tai maailmanlaajuinen internet siihen sanovat. Kun on kunnon perustelut, mieskin uskoo. Muista kertoa tämä myös silloin, kun lähdet helmikuussa shoppailuturneelle. Että ihan niin kuin vain tutkimusmielessä ensi kesää tai joulukuuta varten.

Kyllä alennusmyynneistä vaan tuleekin hyvä mieli! Melkein, kuin ilmaiseksi saisi.

Mä en haluu kuolla tänä yönä

Avaruuttakin vaikeampi asia humanistipinpoblondin käsityskyvylle on kuolema. Sen nyt vielä pystyy käsittämään, että on vähän niin kuin syntymä, elämä ja kuolema, mutta sitten pökkää siihen. Kun onhan se nyt niin, että sitä pitää itseään aika merkittävänä henkilönä, eikä silloin noin vain sovi täältä lähteä. Itkee vielä koko tienoo ja junatkin pysähtyvät. Vielä tärkeämpi juttu kuin muiden suru on silti se, että elämä on ihmisen parasta aikaa. Mihinkäs siitä nyt haluaisi lähteä näkymättömänä leijumaan? Vaikka onhan se tietenkin kätevä tapa matkustella ja mennä minne huvittaa tuulen mukana tai ajatuksen voimalla. Minua kiinnostaakin, onko ilmatilassa kovinkin paljon ruuhkaa ja että pitääkö niitä toisia tai lentokoneita sitten väistellä? Voi olla. Jotenkin sitä kyllä toivoisi, että saisi olla vaan, eikä tarvitsisi olla niin kauhean aktiivinen enää siinä vaiheessa elämää. Kuolemaa. Kuoleman jälkeistä elämää. Onko kuoleman jälkeistä elämää?

Jos totta puhutaan, olennaisinta omalta kannaltani on se, miten minulle käy. Onko taivasta, onko helvettiä, jatkuuko se elämä jotenkin vai oliko se kerta kaikkiaan vaan siinä? Voiko minusta tulla seuraavassa elämässä koppakuoriainen tai katkarapu? Miettikää nyt sellaistakin vaihtoehtoa, siinä sitä löytäisi äkkiä itsensä jonkun pitsan päältä tai Ruotsin-laivan seisovasta pöydästä.

Kristillinen käsityshän ei lähde katkaravuista, vaan siitä, että pahikset kärventyvät helvetin tulissa ja kivat ja kohteliaat pääsevät taivaaseen. Joillakin on tiukkoja henkilömääriäkin esitettävänä, mikä on kyllä aika rajoittunutta - vaikka toisaalta, kai siellä paratiisin porteilla jonkinmoista tungosta jo alkaakin olla, joten sikäli ymmärrettävää kyllä, puhdasta matikkaa. Hindut ne uskovat sielunvaellukseen ja vähän lehmiinkin, mutta en minä tiedä kyllä. Mahtava homma mokata ja löytää itsensä hiekkana autiomaasta. Tule hyvä kakku. Buddhalaisista en enää muista mitään muuta kuin että Kurt Cobain liittyi jollain tavalla siihen touhuun. Ja kuollut on hänkin.

Sitä minä vaan, että minä en käsitä kuolemaa ollenkaan. Miten minä vain voin lakata olemasta? Miten tämä maailma pärjää ilman minua? Miten minä pärjään ilman elämääni? En tahdo kuolla. Tahdon mennä kesällä uimaan ja ottaa aurinkoa, juoda pullakahvit ja potkutella kelkalla mummokavereideni kanssa. Ja miehenkin, vaikka hän sanoikin, että asentaa omaansa moottorin ja menee kovempaa. (Ja jos hän on siis hengissä vielä, tuppaavat paapat kuolemaan aikaisemmin.) Haluan käydä bingossa tai tansseissa aina yhden kerran vielä. Yhden kerran vielä.

Niin. Onneksi olen vielä niin tavattoman nuori. Pitää katsoa, ettei jää auton alle tai kompastu portaissa. Tai jos kuolononnettomuus tapahtuu, ettei ole rikkinäisiä alushousuja. Tai likaisia. Sitten kyllä häpeisi silmät päästään.


Ps. Tämän kaiken kirjoitti automaatiokirjoituksella haamukäsi.

Ilmoitustaulu

Vuosi loppuu pian, ellette ole huomanneet. Kiitos tämän blogin alkutaipaleella mukana olleille, en minä näitä itselleni jaksaisi kirjoitella. Tai jaksaisin kyllä, tykkään itsestäni kovastikin aina silloin tällöin. Jos mielessänne pyörii joitain elintärkeitä aiheita tai vaikka vähän hullumpiakin, laittakaa ihmeessä ehdotuksianne tämän viestin kommenttiboksiin änyyteenyt ja myöhemminkin.

Syksyn ehdoton suosikkipostaus oli 10 hyvää syytä nauttia illalla punkkua. Senkin juopot, pitihän se arvata! Jouluarvoitus kiinnosti puolestaan tässä kuussa niin paljon, että se kiri suoraan kakkoseksi, ja kolmostilaa pitää teksti Taifuuni vei tuliaiset. Neljäntenä keikkuu Paska maanantai, joka on joka maanantai. Muut tulevat siellä perässä kiltisti tasaisena jonona, niin kuin ysiluokan oppilaat koulun retkellä.

Tervetuloa uudelleen, ja tuokaa kamut mukananne! Ensi vuodesta tulee hauska!

Pusuja,
Ässä

Jotain rajaa tähän universumiin

Muistan lukion matikantunneilta, että kylläpä oli hyödyllistä ja mukavaa laskea avaruuskappaleiden tilavuuksia. Kappaleet olivat sillä tavalla lystikkäitä, että ne myös menivät ja pöyrähtelivät leikkisästi koordinaatistonperkeleessä akselinsa ympäri ja varmaan takaisinkin. Kysyn vaan, että missä on tuollaisiakin laskuja elämänsä aikana tarvinnut? Kysyin tarkoitusta silloinkin, sillä kunnon näsäviisas oppilas kyseenalaistaa ja vaatii perusteluja. Opettaja vastasi muistaakseni jotain yleismaailmallista höpinää aivojumpasta ja ajattelukyvyn laajentamisesta. Nuoriso laajentaa tajuntaansa, kuulkaa opettajat, ihan muilla keinoin.

Jos avaruutta alkaa ajatella oikeasti ja vakavissaan, ahdistuu välittömästi. Minä niin haluaisin tietää, että mistä se on tullut koko avaruus? Asiaa on aivan turha selittää esimerkiksi alkuräjähdysteorian avulla, sillä onhan se nyt selvää, että jotakin täytyy olla ennen alkuräjähdystäkin. Niin kuin se avaruus, jossa räjähdys tapahtuu tai ne pommin ainesosat vaikkapa. "Alussa on ollut äärimmäisen tiheä ja kuuma tila", kertoo tietolähteeni. Niinpä! Missä? Olisiko ollut vaikka avaruudessa? Mitä?

Maapallo kuulemma liikkuu eteenpäin noin 30 km:n sekuntivauhtia, mitä en siis todellakaan ymmärrä. Sehän on aivan järjetön vauhti! Laskin yhtäkkiä päissäni, että se tarkoittaa 1800 km/minuutti, eli jos Skodalla tai Toyotalla päästeltäisiin kylätietä samaa vauhtia, näyttäisi mittari melkein 108 000 km/h. Sakot tulisi kuulkaa niin että tärähtää. Ja kokeilepa vaan puhua vielä kännykkään samaan aikaan, niin lirissä olet ja ojassa. Tuohon vauhtiin sitä paitsi kun vielä lisää sen, että menemme ja pyörimme pallomme kanssa ympärikin, niin ei se ole kumma, että ihminen menee vähän sekaisin. Jatkuva Linnanmäki jättää kyllä jälkensä.

Kaiken kumman lisäksi tämä universumi, linnunrata ja galaksi laajenevat koko ajan. Kysynpä vaan, että minne se muka laajenee? Jos avaruus niin kuin jotenkin luo itse lisää itseään, niin pakkohan sillä on olla jokin tila, jonne se voi laajeta. Niin kuulkaa. Jotain rajaa ja rajansa kaikella! Aina sitä olisi itse huolehdittava kaikesta, avaruuden aitaamista myöten. Raskasta.

Ihmettelen myös, mitä eroa on avaruudella ja ulkoavaruudella? Jos haluaisin vaikka singota suutuspäissäni lautasen seinän sijasta ulkoavaruuteen, mihin minun edes pitäisi tähdätä? Kyllä vain on seinä paljon helpompi vaihtoehto, vaikka kannattaa tietenkin nakata hajalle kaikista rumin kulho tai ainakin halvin. Ei harmita sitten seuraavana päivänä aivan yhtä paljon. Ja kuulkaahan vielä: lentääkö lentokone ilmassa, taivaalla, avaruudessa, maailmankaikkeudessa vai missä? Ja kuka on se, jolla on lentokoneen avaimet? Se tässä hommassa on kaikista olennaisin kysymys.