perjantai 28. elokuuta 2015

Puskista huutelua

Monella kaupungilla tai muulla pienemmällä kyläyhteisöllä on nykyään Facebookissa omia epävirallisia tiedotuskanaviaan ja keskusteluareenoitaan. On menneiden muistelua (ennen vanhaan kaikki oli paremmin), on karkuteillä hyppääviä eläimiä (pitäkää ne kiinni), on ostoa ja myyntiä (alustava varaus!) tai jopa roskalavaa (hae nämä tiiliskivet nurkiltani ennen kuin vien ne kaatopaikalle). Keskustelu ja tiedottaminen ovat tärkeitä ja tarpeellisia asioita, ja Facebook tavoittaakin hetkessä suuren määrän alueen asukkaita. Jostain syystä moni aloitus menee kuitenkin nopeasti kinasteluksi.

Keskustelua yritettiin, mutta tappeluhan siitä tuli.

Kaikkein kuohuttavin aihe on meilläpäin ollut vaakuna. Sitä jokainen tarvitsee arkipäivän elämässään ja sen merkitys ihmiselolle on valtava. Kun kuntaliitoksen myötä isomman kaupungin nimi jäi yhteiseksi, vaakuna vaihtui ikään kuin hyvitykseksi - ja voi hyvänen aika, miten ruma vaakuna sattui vaihtumaankaan! Aivan kauhea. Aivan väärän värinen. Ruma. Ei sovi katukuvaan, kaupungintalon seinään, ei sen sälekaihtimiin, ei ihmismieleen eikä historiaankaan, ei sitten yhtään eikä todellakaan ikinä. Me vaadimme vaakunamme takaisin! Vasta sen jälkeen saamme levätä rauhassa vaakuna hautakivessämme ja tuulessa liehuva viiri sen päällä. (Miksi eläkkeelle jäävälle kaupungin työntekijälle pitää edelleen antaa kirjahyllyn päälle viiri? Viiri!)

Sitä paitsi on aivan hirvittävää, ettei vaakunaa edes käytetä virallisissa kirjekuorissa, vaan sitä tarkoitusta varten on suunniteltu logo. Se maksoi liikaa, se on kopio vaikka mistä, ja ennen kaikkea tulos on sateenkaaren värinen homorengas. Me emme ole mikään homokaupunki, meillä ei ole homoja! Tynnyriä kantava karhu ei olisi homo!

Valittaminen pitää ihmisen tärkeänä ja sopivan kiireisenä, mikä on tietenkin positiivinen asia sinänsä. Me osaamme nimittäin hienosti vaatia myös oikeuksia: Lapsi pitää hakea taksilla kotiovelta kouluun. Aikuinen pitää hakea taksillta/bussilla/jollakin kotiovelta iltarientoon, vaikka hän asuisi peräkylällä. Sen sijaan, että oltaisiin kiitollisia järjestäjätaholle tapahtumasta sekä edes jonkinlaisesta kyytimahdollisuudesta, heittäydytään marttyyreiksi. Joku matemaattisesti lahjakas voisi laskea, montako tuntia tai päivää yhden illan tapahtumakyyditykseen kuluisi, jos jokainen ajattelisi, että hänet pitäisi noutaa portinpielestä tai ainakin entisen kyläkaupan luota, missä perkele oli vielä 20 vuotta sitten Postikin ja Osuuspankki. Joillain kylillä on tiettävästi vielä ne karhuvaakunatkin linja-autopysäkeillä, muistaa yksi. Jo totta vie menee epätasa-arvoiseksi! Sitä paitsi meidän pippalomme samana päivänä ovat paljon paremmat kuin teidän. Pamflettia tulee joka tuutista niin, ettei epäselväksi jää, mikä kokoonpano rytmittää missäkin.

Paikkakunnallamme on pari kertaa myös ollut ruuhkaa niinkin pahasti, että jalkakäytävää pitkin ei 50 metrin matkalla melkein päässyt pyöräilemään. Siihen tulee puuttua, sillä voihan olla, että jonain kertana joutuu kiertämään auton.

Harrastusasiat puhuttavat etenkin syksyisin. Lapsen pitäisi päästä satujumppaan/koripalloon/aikidoon/partioon, mutta kukaan (huom. kukaan muu!) ei sitä tänä vuonna ohjaa. Miten törkeää! Kyllä rappeutuu lapsi ja nuori, miksei ole kolmasluokkalaisille sählyä? Miksei kukaan vedä, sähly on niin hyvä ja kehittävä harrastus! Viime vuonna olisi ollut sählyä, mutta katuvalot eivät palaneet tai perille asti ei ollut pyörätietä ja voitaisiinko tähän meidän kylämme urheiluhalliin tai kyläkoulun saliin tulla pitämään sählyä? Kyyti kotiovelta, taksin kylkeen karhuvaakuna. Karkuteillä olevat ja kateisiin joutuneet kissit voisi samalla noukkia tienvieriltä pois kuljeksimasta. Siinä olisikin yhdelle palvelukyydille tekemistä, sillä hyvä luoja, miten ne kotieläimet karkailevatkin. Onneksi jokainen kuntalainen voi seurata pitkin viikkoa, missä joku niistä mirreistä on ehkä havaittu - tai sitten se olikin jonkun muun kissi, eikä karkuteillä lainkaan. Jossain vaiheessa päästään itse asiaan, kun alkaa tappelu siitä, millainen on hyvä lemmikkieläimen kasvattaja ja vastuullinen naapuri ja piru vie, kun tiessäkin on niin paljon kuoppia, että meinaa kaatua. Ei ollut ennen muuten kuoppia eikä möykkyjäkään sen puoleen.

Välillä on tarjouksessa hautakynttilää, tulkaa ostamaan. On piirakkaa tällä viikolla ja piirakkaa ensi viikollakin. Monet kauppaavat asuntoaan, ja mikäs siinä, mutta kun samaa tupaa myydään tai se on myymättä jatkuvasti, saattaa tulla mieleen, että talokaupalle on varmasti muita, asianmukaisempiakin ilmoituspaikkoja. Ne toki maksavat.

Ehkä se karhuvaakuna pitäisi sittenkin palauttaa, jotta pysyisi pitäjässä kuri ja järjestys. Päästäisiin tällaisista nimettömistä huutelijoistakin eroon, sillä Facebookissa kaikki edellä mainittu tehdään sentään omalla naamalla ja nimellä. Ja ihan pokkana.









keskiviikko 26. elokuuta 2015

Takarajan taksikuski ja syöksyjäsilmälääkäri

Yksi! Tääl-lä! 

Olin viikonloppuna katsomassa miesten pesäpallo-ottelua, jossa maila viuhui ja kunnarit soivat. Pesälle syöksyvä kärki juoksi tuulispäänä. Jokeri nauroi kentän läpi lyötyään. Tuli paloja, haavoja, koppeja ja tahallisia pudotuksia. Kaikkea ei tavallinen katsoja edes ymmärrä, etenkään viuhkamiehen hommaa, mutta se on onneksi käynyt selväksi, että jaksojen välissä syödään makkaraa ja tuomari on etenkin vieraspeleissä puusilmä. Jotkin asiat pysyvät.

Enää en kuitenkaan ikinä katso peliä samalla tavalla kuin ennen. En voi.

Kaiken sen heittelyn ja etenemisen välissä kakkosvahti sai nimittäin pallon päähänsä. Katsomoon tosin näytti siltä, että jalkaansa, mutta niin ne ovat parhaatkin asiantuntijat käristemakkara kädessään joskus väärässä. Vierasjoukkueen uhri ihmetteli ensin sekunnin, mutta peitti sitten kasvonsa kivusta. Ennen kuin kukaan ehti edes tajuta, kotijoukkueen juuri samaiselle kakkospesälle pantterin lailla juossut pelaaja polvistui loukkaantuneen eteen. Hän otti tämän kasvot vahvojen käsiensä väliin, katsoi potilasta silmiin ja lausui syvällä ja rauhoittavalla äänellä: "Ei hätää. Minä olen lääkäri. Silmälääkäri. Katsotaanpa."

(Tämä oli naisten arvio katsomossa siitä, miten vuorokeskustelu alkoi. Mies, lääkäri, sankari,  pelastamassa hätää kärsivän. Se on se Hippokrateen vala.)

Miten ihmeessä saattoikaan sattua, että tilanteessa ensimmäisenä paikalla ollut oli juurikin silmälääkäri? Entäs, jos olisi ollut taksikuski tai kirjanpitäjä? Mitä siinä äidinkielen opettajalla tai puutyöpiirin ohjaajalla olisi tehty? Minä olisin katsonut, että no niin, eipä ole silmä puhki. Taputus olalle ja peli jatkuu! Pidemmälle menevässä diagnoosissa olisin ehkä tullut siihen, että kohteeseen noin sataa kilometriä tunnissa osunut lentävä objekti oli muodoltaan pyöreä ja kooltaan suurempi kuin silmä. Hyvä. Olisi ollut paljon ikävämpää, jos siihen olisi osunut esimerkiksi kivi tai vaikkapa miesten keihäs. Näiden rauhoittavien faktojen lisäksi olisin myös hakenut pakastimesta herne-maissi-paprikapussin ja lohduttanut kärsivää hieman. Hyvä, ettet kuitenkaan kuollut on esimerkiksi aina asian oikeaan mittakaavaan asettava tukilausahdus. Lopuksi olisi voinut pyytää vielä luettelemaan alistuskonjunktiot, ja jos rimpsu olisi rallateltu oikein, niin ei kun vihellystä pilliin ja syöttö korkeuksiin.

Että oikeastaan olisin kyllä ehkä pärjännyt lääkärinä ihan hyvin.

Ottelun kuuluttaja kertoi pelin jatkuvan. Niin. Hetkinen. Hetkinen tosiaan: kuuluttajahan oli vapaapäiväänsä viettävä Finnairin lentäjä. Katselin ympärilleni. Kioskissa grillimakkaraa myi farmaseutti, kirjurina toimi kassatyöntekijä. Mitä ihmettä! Pesäpalloilija ei ole pesäpalloilija, kuuluttaja ei ole kuuluttaja. Paikalla oli aivan oikeita ihmisiä, joilla on elämä. (Luulen niin, voi olla, että ei.) Pelaaja voi siis olla päivisin alumiinihitsaaja, vuoropäällikkö, maahantuoja tai uimavalvoja. Lukkari menee kotiin leikkaamaan nurmikon, numerolla yhdeksän pamauttaa kaupungin maanmittaaja läpilyönnin. Kopin tiputtaa uraohjus, juoksun tuo kaivurikuski. Joukkueen opettajapelaaja järjestää saunaillan.

En toivu tästä.

Silmälääkäri avasi silmäni.

Opettaja on silti aina opettaja, niin kotona kuin K-marketissa tai eläkkeelläkin. Aina.




lauantai 8. elokuuta 2015

Kesämekko kinnaa

Jokseenkin samanlaisissa tunnelmissa päättyy tämän vuoden kesäloma kuin edellinenkin. On hyvä, että ihmisellä on perinteitä ja että hän tuntee juurensa, sillä se tuo varmuutta, ja pitäähän vahvuuksiaan korostaa. Sen nyt tietävät kaikki. Keskivartalovahvuus on sitä paitsi siitä kiva, että kuminauhareunainen t-paita ja jokin mukavan väljä poncho ['ponkho] siinä päällä vie nopeasti kollegoiden mittaavat katseet esimerkiksi ponchosta riippuviin hapsuihin. Sellaiset kannattaa tosiaan olla, mahdollisimman pitkät, jotta ylettyvät vielä kätevästi levenneiden reisienkin päälle. 

No mutta. Antaapa Minnan ahdistuksen kuulua, sillä mikään ei ole nyt yhtä ajankohtaista kuin tulevat myöhäishelteet ja pari - jos itseään tahtoo huiputtaa - vyötäisille lipsahtanutta kesäkiloa.  


Kesämekko kinnaa


Kyllä kiristää Minnan pinnaa:
kesämekko kinnaa.
Vaatteessa niukassa 
on sauma kovin piukassa. 
"Hitto, kun on vetoketju tiukassa", 
itkee Minna hädissään
sangrialasi kädessään.

Kas, puumalla kuumalla
uumallaan on pari kesäkiloa
- suveen on mahtunut 
viiniä ja iloa.
Muuttunut on naisen muoto:
ennen niin hoikka ruoto
on alkanut kasvaa,
ja mahassa ja reisissä
on todellakin ylimääräistä rasvaa. 

Minna, oi, Minna.
Punkku ei ole elämän kunkku.
Tapojasi muuta:
nipistä kiinni sitä suuta, 
hissuttele tissuttelutahtia.

Peilistä heijastuu läskipossu.
Laske kädestäsi punkku, olut, siideri, 
sangria, valkkari, kossu!
Jalkaa nosta toisen eteen
kahlaa veteen,
ui, mene lenkille
älä jää istumaan tuoppi kourassa penkille.

Penkoo Minna hyllyään
ja peilaa suurta pyllyään.
Ei ole mieli keveä, 
sillä onhan perä kyllä aivan hirveän leveä.
"Mitä ihmettä puen päälle nyt?
Miten olenkaan itseni tähän tilaan päästänyt?"
kiroaa nainen mielessään,
kun sangria vetää jo viimeisiään.

Minna löytää kaapista mekon löysän, pinkin 
ja kaataa lasiin uuden drinkin. 
"Ehdin ottaa vielä vähän.
Hätään tähän 
tarvitsen juomaa
tuomaan helpotusta
ja lieventämään ahdistusta.
Aina vaikka maanantaina
ehtii kyllä lopettaa
tissuttelun kokonaan.
Mut onpa hyvää punkku tämä,
onneksi ostin pullot nämä."

Pian Minnan mielestä
mikään ei ole enää pielessä: 
töihin on aikaa viikon verran
ja kerran ehtii jos toisenkin
kiskoa vaikka kuoharin.
Kippis kesälle, nostaa hän maljan
ja suunnittelee avaavansa 
vielä ainakin yhden kaljan.