sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Työhaastattelun ABC

Minä olen ollut työhaastattelussa vain yhden kerran ja niin hyvin meni, että melkein sain työpaikan. Turhaan haastatteluja jännitetään: ei siinä tarvita kuin luontaista säkenöivyyttä, pikkuisen itsevarmuutta, sopivasti avoin kaula-aukko ja hyvät näyttelijäntaidot. En minäkään ole missään vaiheessa oikeasti pilkuista tai lauseenjäsenistä välittänyt ja suorastaan vihaan nuorisoa, mutta paljon ihminen kestää, kun ajattelee kesälomaa, syyslomaa, joululomaa, talvilomaa ja pääsiäistä. Koska pitää ainakin useimmiten olla rehellinen ja avoin, kerroin luonnollisesti edellä mainitun haastattelussa heti ensimmäiseksi, ettei rekryporukalla olisi jäänyt mitään epäselväksi.

Kaikkein ylimmäksi ja tärkeimmäksi nostankin ehdottomasti rehellisyyden. Kyllä työnantajan pitää saada sitä, mitä luvataan, eikä mitään valehtelijavellihousua. Joskus voi tietenkin lipsahtaa jokin hätävalhe, mutta kerrankos sitä, jos on muuten kuitenkin hyvä tyyppi. Hätävalheisiin voi laskea esimerkiksi itsensä ylenpalttisen kehumisen, keksittyjen vahvuuksiensa korostamisen ja heikkouksien puuttumisen.

Firmaa, johon hakee töihin, on myös muistettava kehua monin sanankääntein. On tärkeää osoittaa suurta yhteenkuuluvuttaa yrityksen toimialan, työntekijöiden, logon (muista selvittää teemaväri etukäteen ja pukeutua sen mukaisesti) ja varsinkin johtajan kanssa. Sen voi tehdä opiskelemalla biorytmejä ja horoskooppeja, sillä henkimaailman yhteydet voivat osoittautua hyvinkin tarpeellisiksi: Kun ilmoille kajahtaa esimerkiksi jokin epämukava kysymys, voi räyhähenkiä pyytää siihen väliin vaikka tiputtamaan taulun seinältä. Niin on sitten selvitty siitäkin pälkähästä, sillä itse haastattelukysymys tietenkin unhoittuu sellaisen hillumisen keskellä.

Työhaastatteluun pukeutuminen riippuu puolestaan havitellusta toimenkuvasta: jos hakee äidinkielenopettajaksi, kannattaa pistää kaulaan pronssinen Kalevala-koru ja olla puolitaiteellisen kirjailija-runoilijan näköinen. Toinen hyvä vaihtoehto on vetää nuttura kireälle ja osoittaa olevansa niin kova kansanperinteessä, että pistää vaikka vankiopiskelijalauman soittamaan kitaralla Kalevalaa. Jos taas pyrkii papin pestiin, on eduksi olla harras ja kiroilematta, pitää rintataskussa mini-Raamattua ja siteerata Jeesusta aina sopivassa välissä. Poliisiksi aikovan ei kannata ajaa paikalle ylinopeutta, lakimiehen taas on hyvä muistaa haastattelutilanteessa oikeutensa (No further questions) ja kaupankassan luritella jauhelihapaketin tarjoushintojen kehitys K-marketeissa viimeisen viiden vuoden ajan paikkakunnittain. Takaperin ja myös toisella kotimaisella. Kyllä on ikuisuuspaikka varma samantien.

Lahjukset muistetaan myös aina, ja ellet muuta keksi, niin esimerkiksi itse tehdyt leivonnaiset murtavat kyllä jään: ei muuta kuin muffinssipelti takataskusta ja termospullo toisesta. Siinä on sitten mukava alkaa rupatella ja vastailla haastattelijoiden tiukkoihin kysymyksiin. Jokseenkin tällä tapaa se yleensä etenee:

1. Kerro meille itsestäsi!
Tähän vakiokysymykseen on helppo valmistautua, kirjoitan vain listan superlatiiveja ja opettelen ne ulkoa. Ei kannata olla turhan vaatimaton, sillä teoriassa lista voisi hyvinkin pitää paikkaansa.

2. Mitkä ovat vahvuutesi ja heikkoutesi?
Vahvuuteni on se, että minulta puuttuvat heikkoudet. (Vanha eteläpohjalainen kansanviisaus.) Jos haastattelutoimikuntaa ei naurata, ajattele vain, että heillä ei ole huumorintajua ja että heidän firmaansa et haluaisikaan loppuelämäksesi töihin.
    3. Kerro esimerkki haasteellisesta tilanteesta, joita olet työssäsi kohdannut.
    Kerran olin kirjoittanut taululle, että Rexi on homo ja opettajat hullui. Päiväni päättyi, lähdin kotiin ja tajusin siellä, että sen näkevät joko a) siivoojat tai b) rehtori, jonka oli määrä pitää luokassani seuraava oppitunti. Pidin itseni kanssa kriisipalaverin, analysoin riskit ja mahdolliset vahingot, soitin välituntivalvojalle ja käskin hänen käydä välittömästi pyyhkimässä luokkani taulun. Kaikki olisi mennyt hyvin, jos pikku apulaiseni olisi ehtinyt luokkaani ennen seuraavan tunnin alkamista. Ei ehtinyt.

    Seuraavaan päivään valmistauduin Aino Kontulan romaanilla ja selityksellä. Läpi meni.

    4. Mitä itsenäisiä tehtäviä olet suorittanut urallasi?
    Ihan itse olen oppituntini pitänyt, pahanakin päivänä. Pyyhin myös taulun (silloin, kun muistan).

    5. Mikä on ollut tärkeintä, mitä työ on sinulle opettanut?
    Työ työnä ja lomat lomina.
      6. Minkälainen käsitys sinulla on meidän yrityksestämme?
      Teillä on aivan sairaan mahtava kunta, kuntatalouskin on kohdallaan, ja haluan ehdottomasti tänne töihin tasapuolisella taulukkopalkalla.

      7. Mitä odotat työltä yleensä?
      Palkkaa ja kesälomia.

      8. Miten suhtaudut vastuuseen?
      No kyllähän se väsyttää.

      9. Minkälaisena vaiheena urallasi näkisit tämän tehtävän?
      Tämä on minulle vain väliaikainen paikka. Minulla on elämälle suurempia suunnitelmia.

      10. Minkälaisissa tilanteissa olet joutunut työskentelemään läheisesti muiden ihmisten kanssa?
      Tukiopetuksessa. Välillä myös kopiokoneella ja kahvinkeittimellä on ollut ruuhkaa.

      11. Minkälaisen roolin pyrit ottamaan ryhmässä?
      Olen synnynnäinen johtaja.

      12. Mitä puolia haluaisit itsessäsi kehittää?
      Ei ole mitään kehitettävää. Ei aina tarvitse kehittää.

      13. Työskentelytavat? Oletko spontaani vai haluatko toimia aina ennakkosuunnitelman mukaan?
      Noudatan etukäteen laadittua tuntisuunnitelmaa minuutilleen. Kellotan kotona diat ja ennakoin oppilaiden mahdolliset vastaukset.

      14. Miten lähdet ratkaisemaan työssä nousevia ongelmia?
      Olen ehdottanut, että yläkoulussa voitaisiin ottaa käyttöön etälamaannutin. Ehdotus on saanut laajaa kannatusta kollegojen joukossa.

      15. Miten saat ihmisten parhaimmat puolet esiin?
      Valehtelemalla, miten ihania ja taitavia he ovat.
        16. Miten purat stressiä, miten rentoudut?
        Punaviini rentouttaa melkein heti pullollisen jälkeen. Suosittelen!

        17. Miten reagoit itseesi kohdistuvaan arvosteluun?
        Joka toisia haukkuu, on itse sellainen.

        18. Miten toimit kun olet tehnyt virheen?
        Syytän kollegaa ja kopiokonetta ja soitan lakimiehelle.

        19. Mitä teet vapaa-aikanasi?
        Harrastan kaikkea kehittävää. Juoksentelen maratoneja, laulan kirkkokuorossa, teen vapaaehtoistyötä ja leivon perheelle pullaa.

        20. Missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua?
        Äitiyslomalla, sairauslomalla, vuorotteluvapaalla tai varhaiseläkkeellä. Vitsi, vitsi, hehehehe.


        Muista aina, että ellei näillä inspiroivilla esimerkeillä ole positiivista vaikutusta työpaikan saantiin, oma oli menetyksensä ja firma muutenkin oikeastaan sellainen, jossa et olisi halunnut työskennellä. Ilmapiirissäkin on kuulemma ollut kaikenlaisia ongelmia, ja joku sisäinen hakija työhön oli jo sovittu otettavan - kunhan haastattelivat muodon vuoksi muitakin. Että pätevin kyllä olit, sopivin hommaan, hauskin, kaunein ja lihaksikkainkin, mutta tämän oli tarkoitus mennä näin ja kun yksi ovi sulkeutuu, niin toinen avautuu. Kyllä näin on. Haastattelijan auton pakoputkeen voi toki silti käydä tunkemassa banaanin, niin tulee pettymys käsiteltyä perusteellisemmin ja pystyy siirtymään elämässä seuraavaan työhaastatteluun.

        Tsemppiä kaikille tosipaikan edessä oleville! Hyvin se menee. Ota banaani mukaan, jos takataskussa on muffinssipellin ja kahviastiaston lisäksi vielä tilaa.




          perjantai 28. maaliskuuta 2014

          Kolme sanaa sinulle

          Ala-asteikäisinä meillä tytöillä oli runovihkot, joihin kaverit kirjoittelivat vuorotellen runotervehdyksiä kiiltokuva-, tarra- ja piirroskoristeluineen. Runot eivät todellakaan olleet itse keksittyjä hengentuotteita, vaan toisilta kopioituja ja siten moneen kertaan kierrätettyjä, osin vanhojakin värssyjä. Kaikki alkoi viattomasti:

          Kolme sanaa sinulle,
          ole ystävä minulle.

          Jos ystäviä tahdot
          niin ajattele tarkoin, 
          sil' ystäviä kyllä saa, 
          mut uskollista harvoin.

          Ruusun sulle antaisin
          mut mistä sen nyt saa,
          kun halla vei jo kukkaset
          ja lumi peitti maan.

          Ole aina ystävällisellä päällä
          niin kuin kissa liukkaalla jäällä. 

          Kirjoitti kynä,
          ohjasin minä.

          Nyt loppu järki,
          kun kynästä katkes kärki.

          Nimi seuraa perässä
          pienessä lankakerässä.

          Kun ikää tuli lisää, alkoivat riimitkin muodostua rohkeammiksi. 

          Rakasta yhtä, rakasta toista,
          rakasta vaikka yhtätoista.
          Mutta yhtä kerrallaan, 
          kahta älä milloinkaan.

          Jos poika sua suutelee,
          niin älä anna nuolla.
          Näin tautisina aikoina 
          voi siihen vaikka kuolla.

          Achtung, achtung,
          ei machtung
          (vaikka kuinka tung).

          Kolme sanaa sinulle:
          "Vedä ittes hirteen!"

          Muistan lukeneeni monta kertaa myös pitempiä tarinoita, joiden suosio ajoittuu yläasteaikojen alkuun. Eräässä tyttö "asettui makuulleen ja oli odottanut sitä tapahtuvaksi jo kauan", ja tunnelmaa viritellään kohti "sitä" monin sanankääntein. Tyttö hakee rohkeutta, vaikka häntä suorastaan pyörryttää, ja hän alkaa epäröidä hommaan suostumista. Kun runovihkosta on lukenut noin sivullisen tiheäksi kasvanutta, kauhunsekaista odotusta, selviää, että "se" ei tehnytkään niin kipeää. Hammas oli kiskottu onnistuneesti irti! Voi sitä salattua poskien punotusta ja kavereiden kanssa hihittämistä…

          Myös traagisuus oli suosittua. Jokin kiertävistä pikkutarinoista oli nimeltään Discossa. Siinä tyttö ja poika ihastuivat, taisivat suudellakin ensimmäisen kerran, ja kas, nuori rakkaus loppuu siihen, että tyttö jää illan päätyttyä kotimatkalla auton alle. Vielä ambulanssin tullessa ja silmien jo kiinni painuessa hän kuitenkin muistelee onnellisena poikaa, jota suuteli. (Tai sitten poika tuli vasta tässä vaiheessa suuteloimaan, en enää muista. Kauheaa se kuitenkin oli ja kyyneleet valuivat joka kerta tarinaa lukiessa.) Sinne kuoli juuri rakkauden löytänyt nuori Julia.

          Siskoni oli erikoistunut kirjoittelemaan vastaavia kertomuksia itse. Kuolemia täynnä taisivat nekin viritelmät olla, ja juuri tällä viikolla seitsemäsluokkalaisten kirjoitelmia korjatessani totesin jälleen, että jokin vimma heidän iässään on päästä tappamaan päähenkilö. Tällä kerralla yksi teki itsemurhan, yksi kuoli syöpään ja pari kuihtui autiolle saarelle. Minä jäädytin seiskalla kesäkissan lumihankeen.

          Nykyään nuoriso ei ole runojen suhteen enää aivan yhtä viitseliästä, vaikka soisi olevan: mikään ei ole niin mahtavaa, kuin löytää kätköistä vanhoja ystäväkirjoja, teinikalentereita, päiväkirjoja, runo- ja kiertovihkoja. Tietokoneella kirjoitetut blogit, chatit, tweetit ja seinät eivät ole sama juttu, eivät sitten ollenkaan. Kliketi klik ei ole mitenkään verrattavissa omalla käsialalla täytettyyn vihkon sivuun.

          Kyllä vaan taas päästiin siihen, että ennen kaikki oli paremmin.



          tiistai 25. maaliskuuta 2014

          Suvi suloinen

          Keskustelu Jumalasta, jumalista ja jumalattomuudesta käy jälleen näin kevään korvalla kiivaana, eikä koulun kevätjuhlien Suvivirsi ole ristiinnaulittavaksi vietävänä ensimmäistä kertaa. Joillekin se edustaa perinnettä, joillekin taas vain merkkiä laitumille kirmaamisesta ja hartaasti odotetusta koulun päättymisestä. Toisten mielestä koulun pitäisi olla neutraali paikka, jossa kaikilla on sama mahdollisuus osallistua sen toimintaan: ruokarukoukset ja seurakunnan aamunavaukset ovatkin jo radikaalisti vähentyneet ja kadonneet melkeinpä olemattomiin niistä ajoista, jolloin minä ristin käteni koulun kalasopan äärellä ja pyysin Jeesusta siunaamaan sen. Ja sujuihan se jouhevasti, sillä opettaja oli jo aamulla polkenut päivämme urkuharmonilla käyntiin. Suosikkivirtemme oli 503.

          Uskonnottomia, ateisteja, kirkkoon kuulumattomia ja muiden uskontokuntien edustajia kismittää moni asia: se, että lapset nousevat Suvivirttä laulaessaan seisomaan. Se, että toisessa säkeistössä lauletaan "Jumala". Se, että saatetaan tietää kolmannen säkeistön olevan vielä voimakkaammin Jumaluskopainotteinen, vaikkei sitä taideta koulussa juuri koskaan laulaakaan. Heitä kismittää se, että vähemmistö(j)ä ei koulun uskonasioissa kunnioiteta, vaikka Suomessa on voimassa uskonnonvapauslaki. Monen mielestä niin valtio ja kirkko kuin koulu ja uskontokin pitää erottaa toisistaan.

          Minua kismittää se, että aikuiseksi kasvettuani olen tajunnut, että kaikki tiet vievät paitsi Roomaan myös politiikkaan ja uskontoon. Minua kismittää myös se, että Suvivirsi lauletaan peruskoulun kevätjuhlassa ihmisen elinaikana maksimissaan yhdeksän kertaa, ja siitä tehdään uskonnonvapauden yksi suurimmista kulmakivistä. Miksemme voisi vaihteen vuoksi tapella vaikkapa joulukuvaelmista? Mariasta, Joosefista ja Jeesus-lapsesta seimessä? Aasit ovat varmaan melko universaaleja ilmiöitä, ne voidaan pitää.

          Kenenkään ei ole velvollisuus laulaa kevätjuhlassa yhtään mitään, eikä yläkoulussa kukaan enää laulakaan, paitsi opettajat eturivissä. Se opettaja, joka ei Jumalaan usko, voi joko laulaa tai jättää laulamatta, eikä sillekään mitään voi, jos juuri J-sanan kohdalla tulee tarve nielaista. Kenenkään ei ole myöskään mahdollisen laulamisen aikana tapahtuvan seisomisen aikana ylistettävä ketään. Ylistys on mielessä ja sydämessä, ei seisomisessa, vaikka onkin varmasti tosi mukava välillä nousta ylös kovalta penkiltä, kun rehtori on puhunut ylipitkän puheensa, koulun kuoro laulanut epävireessä turhan monta kappaletta sellon säestyksellä ja joku hullu äidinkielenopettajan pakottama nipo-oppilas lausunut runon.

          Koska aina kannattaa olla pari askelta muita edellä, aloin kuitenkin ajankulukseni miettiä, millä Suvivirren voisi korvata. Ymmärrän maailman muuttuvan ja ennustan, että jossain maailmanvaiheessa laulu on helpompi jättää ohjelmistosta pois, kuin kiistellä sen sopivuudesta.

          Käyn ahon laitaa, 
          minä ilman paitaa, 
          ei estä kukaan, 
          kun matkaa teen.

          Yläosatonna? Sellainen seksinviljely ei kuulkaa käy, ja varmasti puolialastomana kulkemisen estävät poliisi ja laki ja järjestys.

          Sommartiden, hej hej, sommartiden!

          Nå men ruotsalaisten lauluja me emme ainakaan laula.

          Vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä.

          Syksyfiilis, ei mene läpi.

          Pitkä kuuma kesä, 
          ja mä aion elää sen. 
          Pitkä kuuma kesä, 
          sen sain, 
          se mullisti mun maailmain.

          Rokkenrollihevistä se poru vasta nousisikin. Ei sovi vekkihameessa ja valkoisissa polvisukissa laulettavaksi moinen.

          Polttaa, kesäkatu kuuma…

          Palovammoja, palovammoja. Ei käy näinä valistuksen aikoina.

          Sommaren är kort, det mesta regnar bort.

          Ruotsalaiset tekevät kyllä homoiksi hirveän hyviä biisejä.

          Kevät toi, kevät toi muurarin.
          Kevät toi, kevät toi maalarin.
          Kevät toi rakennuksille hanslankarin
          ja rannoille hampparin.

          Oho, hamppari ei varmaankaan kuulu alakoululaisen kevätjuhlaan. Hesburgeriin tai grillille mennään vasta sen jälkeen. Joten ei tämäkään.

          Koivun oksaan korkealle
          teki peippo pesän.
          Tiri tiri teijaa tiri tiri teijaa
          lauloi kaiken kesän.

          Jo on niin pirteää, niin pirteää. Tiri tiri teijaa. Pian tulee kotka ja syö pois siitä oksalta hillumasta.

          Aurinko paistaa ja vettä sataa, 
          taitaa tulla kesä. 
          Linnut ne laulaa ja sirkat soittaa, 
          taitaa tulla kesä.

          Tämähän voisi olla potentiaalinen uusi kevätjuhlabiisi. Mikko Alatalolla isänmaallisen siniset silmälasitkin, vähän niin kuin Suomen lipun ristissä. Mutta siihenhän se tosin sitten kaatuu tämäkin. Ristiassosiaatioon. Seuraava.

          Jo joutui armas aika
          ja suvi suloinen.
          Kauniisti joka paikkaa
          koristaa kukkanen.
          Nyt siunaustaan suopi
          taas lämpö auringon.
          Se luonnon uudeks luopi
          sen kutsuu elohon.

          Kas, siinähän oli hyvä. Sen minä otan, niin kauaksi aikaa, kuin pystyn.




          tiistai 18. maaliskuuta 2014

          Rasittavat säilykekirsikat

          Arki on välillä täynnä kaikenlaista puuhaa, joka vaatii olematonta ponnistelua, mutta tuntuu silti
          rasittavalta tai jo ajatuksena vastenmieliseltä. Vastaanottoaikojen soittaminen on tunnetusti vaikeaa, mutta on sitä muutakin hankaluutta kehitelty ihmisen vaivoiksi.

          Hiustenpesu
          Hiusten peseminen vielä menettelee, mutta se, kun suihkun jälkeen pukeuduttua pitkät, märät hiukset kastelevat koko selän, on aivan hirveää ja inhottavaa ja en pysty siihen. Pyyhe niskassa ei auta, ja varmasti en heti ala heti kuivata yhtään mitään.

          Vaatteiden pukeminen kostealle iholle
          Sukua edelliselle. Vihaan uimahalleja.

          Bikinien ostaminen
          Uusimmat trendit viittaavat siihen, että ensi kesänä bikinihousujen pitäisi peittää vain puolet takapuolesta. (Kas, helppo homma ihan luonnostaan.) Jostain syystä uima-asujen valmistajat kuvittelevat myös, että tavallisen ihmisen persevako ei yllä puoleen selkään. Jos siis haluaa saada itselleen mahdollisimman pahan mielen, menee sovittelemaan uima-asuja. Talvella. Kyllä ei ole mikään yhtä järkyttävää, ei.

          Sitä paitsi miksei miehille tarjota samanlaista muotia? Jotain ta(k/s)apuolisuutta, vaadin.

          Multa kynsien alla
          Kerrassaan kauhea tunne, ja rumaltakin näyttää. Käytän rikkaruohoja kitkiessäni puutarhasormikkaita: minulla on keltaiset, pinkit ja violetit. Ammattilaisella homma ei jää välineistä kiinni.

          Kala-asiat
          Akvaariokalat tappavat, jos vain saavat siihen mahdollisuuden, ja sätkivä kala veneen pohjalla on suorastaan paholainen. Kala pitääkin ostaa kaupasta fileenä, ja joku muu laittaa madon lasten ongenkoukkuun, jos ne sellaiseen harrasteeseen sortuvat.

          Ruokailutavat
          Ruokailuvälineitä lautasta vasten kilkutteleva ruokailija pitäisi tönäistä viereiseen pöytään. Ei sitä muusia tarvitse siirtää ja sörkkiä joka lusikallisen jälkeen uudelleen! Ei pidä myöskään kenenkään ruokaa mässyttävän, sillä lutkutusääni se vasta hirveää kuunneltavaa onkin. Ihan niin kuin radiotoimittajan, joka nieleskelee kesken lauseiden kuolaansa. Pitää valuttaa kuola vaikka johonkin pussiin, ettei tarvitse sellaisesta kenenkään kotona vaivaantua.

          Ihmiset, joita pitää vetää perässään keskustelussa
          Kyllä on tuskaa johtaa keskustelua, kun toinen ei oikein sano mitään. Tämä on vielä pahempaa puhelimessa. Puhukaa, ihmiset. Teillä on suu.

          Kaikki uusi
          Ei jaksaisi innostua aina kehittämään, systeemiä säätämään, uudistamaan ja uudistumaan. Ei kaikkea tarvitse joka vuosi muuttaa! Konservatismissa ei ole mitään vikaa, ja ennen kaikki oli muutenkin paremmin. Miehet rautaa jne.

          Säilykekirsikat
          Niitä vihreitä ja punaisia sokerilitkuja purkissa ei ikinä olisi saanut alkaa kutsua kirsikoiksi.

          Rännän sataminen kaula-aukosta sisään
          Hyi! Se on iljettävää kävellessä, mutta vielä iljettävämpää polkupyöräilessä vaikkapa peräkyliltä kouluun. Olen varma, että sellaiseen huivin alle luikerteluun ja ihoa vasten sulamiseen ei pysty kuin suomalainen, vittumainen räntä.

          Vesisateessa kastuminen
          Ei ole myöskään hääviä ajatella samaisella pöyräilymatkalla, että kaatosateessa läpimäräksi kastumisen jälkeen on fysiikan kaksoistunti, joka pitää istua paikoillaan pulpetissa ja olla ymmärtämättä mitään. Varmasti kuivuisivat reisiin liimautuneet, litimärät farmarihousut nopeammin äidinkielen tunnilla.

          Kun työt alkavat aina kahdeksalta
          Eikä voi koskaan myöhästyä minuuttiakaan, sillä muuten eivät oppilaat pääse sisään luokkaan oppia saamaan ja jäävät sivistymättä.

          Tupakanhaju
          Tupakasta kuolee ja sitä ennen haisee pahalle. Erityisen pahalle lemuaa, jos sattuu vielä olemaan kovasti hikoilevaa sorttia, eikä jaksa käydä suihkussa, kun on pitkät hiukset ja ne kastelevat sitten selän.

          Ruoka hampaanvälissä
          Lihansäikeet ja maissinkuoret ovat erikoistuneet jäämään ikuisiksi ajoiksi hammasväleihin jumiin. Hammastikkua ei tietenkään ole koskaan missään, joten ensiksi sitä yrittää puolihuomaamattomasti kaivella sitä haarukalla, sitten nurkan takana sormella. On myös todella vaikeaa huomauttaa kaverille tai kollegalle, jos hänellä on mustaherukkaa etuhampaassa tai oreganoa suupielessä. Oikeastaan se on vähän hauskaakin, ja voi nauraa selän takana onnettomalle.

          Pitkät kalsarit tiukkojen farkkujen alla
          Aivan hirveää. Eivät mahdu. Palellun mieluummin.

          Lyhyet jalat 
          Niille nyt ei mitään voi, mutta rumilta ja vielä lyhyemmiltä ja paksummilta pygmikoivet näyttävät tennareissa. Ja jos on tiukkojen farkkujen alla kalsarit. Ja niiden alla persvaossa uudet bikinit.


          Yleensä olen aika leppoisa, mutta yllä mainitut asiat vähän vaivaavat. Säilykekirsikat etenkin.



          sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

          Vuonna miekka ja kypärä

          Silloin, kun minä olin pieni, lapset heiluivat takapenkillä ilman turvavyötä tai seisoivat keskellä ja jammasivat Mikko Alatalon tahtiin. Sittemmin pyöräilyä harjoittaessamme emme todellakaan käyttäneet kypärää, sillä sellaisia ei vielä ollut. Niin sitä sitten vain lennettiin sujuvasti kaverin kanssa sarvien ylitse, kun pyöräilimme liian lähellä toisiamme ja polkimemme tarttuivat yhteen. Kerran yksi ajoi ojaan, kun leikimme sokkoajelua ilman käsiä, ja kerran kypärää olisi tarvinnut hulluuskohtauksen saanut naapuruston koira, jota jouduin vauhdista potkaisemaan, kun se murisi vihaisesti punaiset silmät kiiluen ja hyppi hampaat ojossa jalkaani. Olenkin varma, että pian kehitetään koirakypärät. Onhan se, hyvänen aika, suorastaan eläinrääkkäystä, ettei vahinkojen mahdollisuuksia oteta eläinten kohdalla tosissaan: agility-koira voi esimerkiksi ihan hyvin tippua tempputelineeltä, hevonen kaatua estehyppäillessään ja hiiri livetä juoksupyörästään. Ja entäpä kissat sitten? Jos niille on nyt suotu seitsemän henkeä, montako elämää lisää ne saisivat kypärää käyttämällä?

          Silloin, kun minä olin pieni, ei pesäpalloilijoita osunut ikinä pallo päähän. Nykyään voi osua, ja voi myös kaatua laskettelumäessä tai lyödä päänsä seinään kontatessa, joten kypärä on hyvä olla. Silloin, kun minä olin pieni, ei kesäleirillä veneillessä ollut pelastusliivipakkoa, ja veneestä hypittiin pommilla järveen. Silloin, kun minä olin pieni, lähtivät pikkupartiolaiset pari vuotta vanhempien nuorten kanssa yöretkelle saareen, jossa ei ollut sähköjä, jossa käsiteltiin tulentekovälineitä, lämmitettiin telttaa ja kamiinaa ja hakattiin kirveellä puita - ilman mahdollisuutta soittaa kännykällä apua hätätilanteen sattuessa. Kun ei ollut keksitty kännykkää. Eikä yöretkikypärää.

          Silloin, kun minä olin pieni, kaikki oli toisin. Talvella oli lunta ja kesällä kuuma. Opettaja piti kurin, otti niskasta kiinni, tukisti ja huusi. Pillimehu oli pyramidin muotoisessa tetrassa, jäätelöpallo maksoi kolme markkaa ja vitosella sai Pienimäen kioskilta kaksi, eivätkä pallot eivät uponneet vohvelin sisään. Televisiosta tuli Hittimittari, radiossa huusi Tapani Ripatti ja irtokarkit myytiin pennikaupalla. Kotona oli viikonloppuisin kyljyksiä ja kiinankaali-ananassalaattia, koulussa vedettiin vielä sujuvasti sekä maksakastiketta että silakkalaatikkoa.

          Silloin, kun minä olin pieni, eivät psykologeilla käyneet kuin hullut.

          Jotain tuolloin sentään oli jo keksitty, ja se oli murrosikä. Minä en sitä ehtinyt koskaan oikein kunnolla harjoittaa, mutta jokunen muu ikäiseni kyllä. Vanha kansa ei ollut saanut sitä mahdollisuutta ollenkaan, mikä on kyllä aika sääli: hypätä nyt lapsuudesta suoraan aikuisuuteen, kehdosta hiilikaivoksille ja turnipsipelloille. Ei ollut heillä helppoa, eikä varmasti kypärää edes kaivoksilla.




          maanantai 10. maaliskuuta 2014

          Kuntoilijan uudet treenivinkit

          Urheilu on rankkaa, mutta se kannattaa, sillä lääkärit sanovat niin ja iltalehdet joka joulun jälkeen ja ennen kesää. Tässä oma treeniohjelmani, joka keskittyy pitkälti eri kehonosien tasapuoliseen huomioon ottamiseen ja josta voitte ottaa vinkkejä omaan harjoitteluunne.

          Alkuverryttelyksi pyörittelen silmien jälkeen usein peukaloitani ja kiristelen hampaitani. Koska olen oppinut kantapään kautta, että venyttely on tärkeää, jatkan vielä monesti tarttumalla itseäni niskasta kiinni. Kannattaa kuitenkin huomata, että mikäli mukana on treeniseuraa, voi tässä vaiheessa myös vetää yhdessä perseet olalle. Se tosin vaatii sitkeää harjoittelua ja joukkuehenkeä, sillä taitava suoritus ei onnistu käden käänteessä.

          Hien saa hyvin pintaan suksimalla kuuseen tai tekemällä voimaharjoittelua, jona itse suosin lonkan tai hirsien vetämistä. Kaikkien edistyneempien kuntoilijoiden ohjelmistoon lisäisin tosin perse edellä puuhun kiipeämisen: siinä touhussa pitää pitää pää kylmänä ja aloittelijalta menee helposti sormi suuhun. Jos kapuaminen ei innosta, aina voi tietenkin myös juosta kieli vyön alla ja karistaa tomut jaloistaan.

          Kehonhallintaa harjoittelen pitämällä jalat tiukasti maanpinnalla. Toki uin myös kuin kala vedessä, mutta parasta on kelluminen: siinä ei tarvitse liikuttaa evääkään. Rentoutumisesta pidänkin kiinni kynsin hampain.

          Tykkään kovasti myös joukkuepeleistä, vaikka minulla onkin usein pallo aivan hukassa ja revin välillä pelihousuni. Nenästä ei kuitenkaan kannata yhdessä urheillessa ketään vetää, ja jalkapalloillessa on hirveän tärkeää olla tarkkana, ettei potkaise tyhjää. Silloin käy huonosti, eikä pysty tekemään loppuvenyttelyjä.

          Noin. Voitte soveltaa ohjelmaa vapaasti ja räätälöidä siitä mieleisenne. Ei maksa mitään. Kesäksi bikinikuntoon!


          lauantai 8. maaliskuuta 2014

          Paljas ja pers

          Lauantai on jo illassa, mutta ei hätää: näillä kauniilla riimeillä pääsee takuuvarmasti fiilikseen - ja jos ei muunlaiseen, niin sääliin. Innoituksena toimi tällä kertaa pian tulviva kotiseutuni sekä Helsinki, missä kopsuttelin jokin aika sitten luottokoroillani. (Ei pankkitermi.) 


          Paljas ja pers


          Paljasjalkainen helsinkiläinen

          ja persjalkainen eteläpohjalainen
          - oli heillä kohtaaminen
          sattumanvarainen.
          Törmäsivät päistikkaa
          rientäessään odottamaan ratikkaa.
          Se on sellaanen,
          joka menöö kiskoolla tiätä myären,
          mietti eteläpohjalainen
          Itikan makkaraa syären.


          Kiirus

          Korko mukulakivien välissä

          kiire korvien välissä.
          Missä välissä ehdin Kauppatorille?

          Joka välissä ratikkaa väistelen.



          Isäntä 

          Tuumasi kaupungissa peltoaukeiden mies:

          "Ei oo puutetta setelistä suurista,
          mutta kaiken ostan Tuurista."


          keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

          Jos kaverikin hyppää

          Kuten moni on varmasti kuullut tai omin silmin havainnut, Facbookissa leviää harvinaisen suosittu videohaaste, jossa leikkiin mukaan ryhtyvän pitää juoda puoli litraa olutta yhdeltä istumalta ja taltioida tapahtuma todisteeksi kaikelle kansalle. Yleensähän ketjukirjeissä uhkaillaan, että ellei 1600-luvulta katkeamatta jatkunutta ja sangen monta kertaa maapalloa kiertänyttä kirjettä lähetä eteenpäin, on luvassa roppakaupalla epäonnea. Tässä kaljahaasteessa yli-innokkuus on kuitenkin ollut pahasta: muutama ajattelematon on nimittäin vetänyt juomansa kirkkaana ja kuollut pois.

          Kyllä pitää ihmisen olla tyhmä. Mihin kaikkeen me olemmekaan ketjukirjeiden ja haasteiden suhteen valmiita?

          Lällällää, et nimittäin varmana uskalla olla idiootti ja

          - matkustaa Pohjois-Koreaan ja huutaa kadulla megafoniin tekeväsi ihmisoikeusraporttia ja halveksuvasi kaikkia maailman Kimejä.
          - hypätä kaivoon. Paitsi, jos tapahtumaa videoiva kaverikin hyppää. Muista jalusta kameraan.
          - vetää Venäjän lippua kaupungintalon tankoon.
          - kuvata itseäsi ilman meikkiä ja alasti vessanpöntöllä.

          Jaa tätä eteenpäin, tykkää ja jaa, T & J, niin voit voittaa arvonnassa. Jos et näin tee tai edes pysty luuserina toteuttamaan yhtäkään haasteista, olet kohtaava onnettomuuksia ja ikuista epäonnea rakkaudessa. Kun ympäröivä painostus on kova, soimaat joka päivä rohkeuden puutettasi, alat hävetä itseäsi, masennut ja lopulta hyppäät kaivoon. Mutta ei hätää, tulipahan sitten kuitenkin haaste toteutettua, hienoa! Huonompi homma vaan, jos unohdit kuvata tapahtuman. Sinne meni maine ja kunnia.




          lauantai 1. maaliskuuta 2014

          Mitä se sulle kuuluu?

          Olen varmaan maailmankaikkeuden noin toiseksi ainoin suomalainen, joka ei jaksanut lauantai-illan huipentumaa, Putous-viihdeohjelmaa yhtään. Olen ongelmanuori, jota ei naurata juuri mikään muu kuin omat jutut, jotka ovatkin useimmiten aivan loistavia. Olen hekotellut jo tosi pitkään esimerkiksi sille, että haaveilin Lapissa työntäväni erään epäkohteliaan suksittelijaukon hankeen kumoon, kun hän ei suostunut tervehtimään eikä eleelläkään ilmaisemaan, että reagoisi hauskaan risteyskohtaamiseemme millään tavalla. Haaveilin kävelyretkelijäkumppanini kanssa myös siitä, miten tuupattuamme tyypin pää edellä hankeen tunkisimme sukset hänen %&#"€/% liukumaan rinnettä alas ja miehen liukurilla perään. Meilläpäin on nimittäin tapana tervehtiä, eikä koskaan ole liian myöhäistä opetella sitä.

          Silloinkin taisi olla lauantai. Ei ihme, että ärsytti kaikki.

          Täten lupaan, että koska olen tosikko ja poikkeava, en todellakaan aio ikinä matkustaa Imatralle. En varmasti. En aio milloinkaan syödä Rossossa. (En ole itse asiassa ruokaillut paikassa sen jälkeen, kun sain 10 vuotta sitten eteeni jäisen annoksen. Siinä olikin tarjoilijalla selittämistä.) Minä en myöskään aio ikinä romahtaa, ei ole aikaa eikä voimia sellaiseen. Enkä todellakaan aio ostaa hassua fanimukia.

          Ja sen vasta lupaankin, etten toistele joka puolella kaikuvia ja viimeisen päälle hassuja hokemia, en vain suostu enkä jaksa eikä kiinnosta ja olen selvästi niiden yläpuolella, sillä olen koulutettu ja fiksu, keskimääräistä ehdottomasti älykkäämpi. Viimeiseksi lupaan vielä senkin, etten ikinä koskaan milloinkaan osta Munamiehen levyä. En edes alennusmyynnistä eurolla.

          Tulimme kävelyretkeilijäkumppanini kanssa Putousta pohtiessamme siihen tulokseen, että itse pitäisi viihdeohjelmatkin tehdä. Keksimme nimittäin jo vastauksen sille, kun poliisi tulisi kuulustelemaan meitä epäkohteliaan suksiukon lumikasaan sullomisesta ja suksien katkomisesta hänen #%€(#€&% viereensä hankeen. "Mitä se sulle kuuluu?" on oikein sopiva heitto tilanteeseen kuin tilanteeseen. Ihan Putous-ainesta, mutta miljoona kertaa parempi.

          Painatan sen ehdottomasti heti ensi viikolla omaan välituntimukiini. Kun rehtori tulee seuraavan kerran kysymään, mitä ihmettä olen tehnyt oppilaiden kanssa Kalevala-tunnilla (no soittanut kannelta Elias Lönnrotin kipsipään kanssa, ehkä hieman kovaäänisesti, mutta mitäs muuta viritetyllä kanteella voi), nostan vain mukin huulilleni ja vaikenen. Ihmisten pitää antaa tehdä työnsä rauhassa.