BB-Gifua

Viime vuonna kirjoitin Big Brotherista näin. Tänä vuonna on vasta päästy alkuun, joten yhtään ei tiedä, mitä kaikkea hassua asukkaiden pään menoksi on keksitty, ja jännittää tämä spektaakkeli taas ihan älyttömästi. Koska työskentelen nuorten parissa, katson velvollisuudekseni kuitenkin tietää ohjelmasta pääasiat. Onnenpekka. Onneksi homman helppoudesta huolehtivat hyvinkin aktiivisesti keltainen lehdistö ja muutama elämälle tärkeä juorulehti, joista ainakin toinen kustantaa BB-pissiksille mimmeille parin viikon oleskelun jälkeen uudet ponttoonit.

Ihana esimerkki journalismin tasosta oli pari vuotta takaperin se, kun joukko suomalaisia asukkaita lukittiin tehtävähuoneeseen valmistelemaan Suomi-esitelmää viikoksi ulkomailta tulleelle vaihtarille. Siellä sitä lyötiin päätä yhteen ja kotona seinään, kun rekvisiittavalikoimasta paljastui vanha kunnon Sisu-aski. Keskustelu kammiossa kulki jokseenkin tätä rataa:

- Hei, kerrotaan sille suomalaisesta sisusta ja sodista ja siitä, miten me voitettiin!
- Joo, paitsi että mikä sota se oli?
- En minä muista, mutta mitäpä sillä väliä.
- Ei mitään. Kuka me voitettiin?
- No varmaan Ruotsi tai Neuvostoliitto.
- Niin joo.
- Sitten näytetään sille tätä Sisu-askia.

*hirveää räkänaurua*

- Siis mitä näytetään? Sanoitko sä, että Sisu-askia? *lisää naurua* Etkö sä tiedä, että se on Gifu?
- Eikä ole kuin Sisu.
- No ei varmana ole, v*tun idiootti! Kato nyt sitä rasiaa, siinä lukee ihan selvästi, että Gifu. G niin kuin Gifu.

Niinpä niin. Parhainta tässä oli se, että toimittaja, joka Big Brother -talon tapahtumista nettiin noin tunnin välein raportoi, osoitti oman tietämyksensä ja korjasi kyseessä olleen tietenkin Cifu-askin.

Aikainen lintu

Olinpa tuossa lähdössä kouluun eli töihin. Kello oli varttia vaille kahdeksan, ja hoputin lasta kiskomaan takkia ylle ja kenkää jalkaan, sillä kuten jokainen tietää, aamun minuutit ovat tarkoin laskettuja. Toisella perillisellä alkaisivat omat velvollisuudet vasta tuntia myöhemmin - tai niin ainakin autuaana kuvittelin, ennen kuin jostain hiipi mieleen puolihätääntynyt aavistus siitä, että kaikki ei ole sittenkään aivan niin kuin pitää.

Juoksin talon länsisiipeen tarkastamaan muistitaululta yhteistä lukujärjestystämme. Minulla alkaisi koulu vasta tunnin päästä, lapsella 15 minuutin. Luojan lykky, että olin hänet kuitenkin jo herättänyt ja lapsi on luontaisesti nopea käänteissään: leipä suuhun (valmiina jääkaapissa), vaatteet ylle (kunnon äiti on tietenkin laittanut pinon valmiiksi jo illalla) ja ovesta pihalle - nyt! Kaikki autoon, ovet kiinni, peruutus, käännös ja elokuvarenkaat villinä päiväkotiin. Lapsi sinne, tossut jalkaan, käsienpesulle ja heippa, juoksujalkaa autoon, lippis jäi takapenkille, turvavyö pois, lippalakin nappaaminen kainaloon, juoksujalkaa päiväkotiin, heippa taas, lakki naulakkoon, heippa taas, juoksujalkaa autoon, ruuhkainen risteys täynnä autoja ja pieniä polkupyöräilijöitä, kiemurtelu koulun parkkipaikalle, lapsi ulos, heippa ja hyvää koulupäivää, ole kiltistijaahkerajahyväkaverijateemitäopettaja käskeemuistalaittaaviestikotiinpäästyäsijateeläksyt, joo joo, heippa, ovi kiinni, peruutus, käännös ja takaisin kotiin. Kuka hullu sitä nyt opettajienhuoneeseen ylimääräiseksi tunniksi jäisi istumaan?

Minkäs sille voi, että on liian hyvä muisti. Viime vuonna minulla alkoivat työt keskiviikkona kahdeksalta.

Väinämöinen fallen into the sea

Olen tässä aloitellut ysiluokkalaisten kanssa syksyä sillä, miten suomen kieli sijoittuu maailman kielten joukkoon. Lehtien putoillessa etenemme pikku hiljaa murteisiin ja kielijärjestelmämme erityispiirteisiin eli siihen, mikä tekee suomen kielestä ainutlaatuisen. Lapsoset kuuntelevat luonnollisesti korvat höröllä ja ajattelevat, että äidinkieli on elämän suola ja aineista mahtavin, pyytävät hulluna ylimääräisiä kotiläksyjä ja kertaavat kaikkea oppimaansa välituntisin. Kyllä tuikkivat teinien silmät koulussa innostuksesta, ei ihme.

Yksi parhaista keinoista ilmentää suomen jännittävää lauserakennetta ja ominaispiirteitä noin muutenkin on käyttää Google Translatoria.Voitte samalla miettiä, mikä alla olevista virkkeistä ei kuulu joukkoon. Tehtävä on vaikea, joten olkaa tarkkana. Älkääkä kysykö, mitä eroa on lauseella ja virkkeellä.

Ässä tykkää hulluna äikästä.
Early to make Ace like grazy.

Ope on prinsessa ja melkeinpä myös merenneidolle sukua.
Teaching is a princess, and almost the mermaid family.

Oppilaat juttelevat kaikki välitunnit aivan intopiukeana murteista, Vaka vanha Väinämöisestä ja mereen tippuneesta kanteleesta.
Students can communicate with all school breaks just intopiukeana dialects, Vaka old Väinämöinen fallen into the sea, and the kantele.

Eivätkä tiedä, että sillä välin opettajat vain syövät munkkia ja nuolevat sokerit pöydältä.
And do not know, in the meantime, teachers will eat donuts and lick sugar off the table.
(Kas, aika hyvin! Kyllä tärkeät asiat kääntyvät kielelle kuin kielelle.) 

Monesti välitunti on opettajankin mielestä liian lyhyt, sillä useampia kakunpaloja sitä mielellään naamaansa survoisi. 
In many cases, the break is a teacher's perspective too short, for more than one piece of cake is like his face survoisi.

Koulupäivän pelastaa myös ruokatunti, ellei ole puuropäivä, sillä vellillä ei lähde nälkä. 
The school day to save the lunch hour, unless there is a porridge day, as the infant cereal is not going hungry.

Maksalaatikko on hyvää, mutta sitä saa enää vain jouluisin.
The box is a good liver, but it may no longer just at Christmas.

Kuuden ja puolen viikon kuluttua on syysloma.
Six and a half weeks after the autumn break.

Sillä tavalla, that way. Mukavaa viikkoa kaikille, kerratkaa alistuskonjunktiot ja tulkaa onnellisiksi! Have a nice week everyone, and please come to Review the alistuskonjunktiot happy.

Tunnustuksia

Niin minäkin rakastan. Tämä on maailman paras blogi. Kaikki vain eivät tiedä sitä, ja käy kyllä vähän heitä sääliksi. Yllä olevan kauniin kuvan, tunnustuksen ja kehut toi M. Metrossa, joka ei olekaan kuka tahansa tyyppi, vaan asuu oikein ulkomailla asti. Käykäähän lukemassa jännittäviä huomioita Amsterdamista - vaikka kyllähän sen tietää, että huumeita siellä vain vedetään kahviloissa päivät pitkät ja uiskennellaan pöllyissä pitkin kanaalia hollannikkaat jalassa. Tulppaanejakin siellä kasvaa ja tuulimyllyjä ja Anne Frankilla oli päiväkirja. Minulla oli maantiedossa kymppi ja kaikessa muussa myös, kyllä sen huomaa.

Näin M. Metrossa kuvaili blogissaan Ässän käkeä:
Hulvattoman hauska opeblogi, jota kommentoidessa saattaa jälki-istunto napsahtaa!

Olen huolestunut. Olenko tosiaan oikeasti noin pelottava ja ankara? Sanokaa rohkeasti vaan, ei tarvitse ujostella. Mitä? Kuiskutteleeko joku takapenkissä, eikä viittaa, kun on asiaa? Kännykkääkö siellä salaa räpätään? HETI POIS SE! JA LIPPIS NAULAKKOON TAI OLET PIAN ITSE SIELLÄ! Kaikille vain tiedoksi, että koko luokka jää noin räikeän ja huonon käytöksen vuoksi tunnin jälkeen keskustelemaan aiheesta, ja ensi kerralla pidetään esitelmä opettajan kunnioittamisesta. Runomuodossa. Jos esitelmä on seuraavana päivänä tekemättä tai huonosti valmisteltu, pidetään ensi viikolla kaksi, joista jälkimmäinen toisella kotimaisella ja silmät kiinni. Laulaen. Kyllä minä tiedän, että opetusta pitää integroida muihin oppiaineisiin, vaikka mikään niistä muista ei elämässä tärkeä olekaan. Ajatelkaa nyt vaikka jotain kotitaloutta. Mikroon vaan pinaattilättyä, sillä siitä päästään.

Mutta on ihana blogi tämä! EIKÖS OLEKIN?

Ope osti terveyssiteitä

Olisi varsin mukavaa asua eri paikkakunnalla kuin siellä, missä on itse töissä opettajana. Pikkukaupungissa ope on kuin pieni julkkis, jonka tekemisiä, menemisiä ja ostamisia seuraa aina sata silmäparia. Kaupassa käydessä onkin syytä moikata varmuuden vuoksi jokaista, sillä kaikki tuntevat kyllä opettajan, vaikkei itse voikaan muistaa koko kylän lasten vanhempia, siskoja, setiä tai tätejä. Jos kulkee mietteissään ja pohtii, jäikö sitä lauantaimakkaraa vielä jääkaappiin vai ei, voi vahingossa jäädä joku tärkeä henkilö tervehtimättä - esimerkiksi juuri hiuksensa värjännyt, hyllyn takaa kurkkiva rouva, jonka lapsen luokanvalvoja tuli oltua yksitoista vuotta sitten ja jonka näki kolmen vuoden aikana yhden kerran vanhempainillassa.

Jos tervehtiminen jää, niin johan oli ylimielinen ja leuhka opettaja, kerta kaikkiaan. Sellainen se on aina ollut.

Oman paikkakunnan lähikaupasta ei voi myöskään ostaa siideriä, terveyssiteitä, pikkuhousunsuojia, tamponeja tai mitään muutakaan hirveän epäilyttävää, sillä siitä seuraa heti oppilaan raportti koulussa. Saunakalja tarkoittaa, että on juoppo. Jos erehtyy menemään kesällä ystävän kanssa terassille, niin sitten vasta rappiolla onkin. Oman pitäjän kesämarkkinoilla ei ole myöskään järkevää  riekkua, sillä iloiset jälleennäkemiset, tanssiminen ja sen sellainen epäilyttävä käyttäytyminen vasta opetuksen tasosta kertookin. Ravintolaan ei tarvitse edes ajatella menevänsä, sillä silloin kuuntelee koko illan joko entisten (ja humalaisten) oppilaidensa elämäkertoja ja koulumuistoja tai pakoilee vanhempia, jotka tahtovat jutella sekä omien että naapurin lasten koulukäyttäytymisestä.

Kyllä se vain niin on, että opettajan ei ole suotavaa tehdä kauheasti virheitä. Opettajan kuuluu istua kotona ja kutoa sukkaa tai käydä puutyöpiirissä entisöimässä arkkua ja kaappikelloa. Niin on hyvä.

Onneksi en silti ole gynekologi. Olisipa kiva, kun oma opettaja tulisi asiakkaaksi.

Valinniasaineena konekrijoistus

Sillloin, kun minä olin yläasteella, nautti konekirjoitus vankkaa suosiota valinnaisaineena. Teiniajoistani ei toki ole vielä kuaan, mutta silloin oli vielä kirjoituskoneita - toisin kuin nykäään, jolloin viimeisin hanvainto sellaista on opettajainhuoneen aulasta: erään purkutuomioin sanneen oppilaitosken raunioista oli pelastettu vanha kunnon kirjoituskone. Joku oli varannut sen hyllyh päälle koriesteeksi. Siitä tul ivaramasti hieno koriste, sillä kirojituskone sopii erittäin hyvin psoliinijoutseniin. Tulin melkein kateelliseksi.

Toinen muistikuva kirjoiteuskoneesta on kaunpunkitalon odotustilasta, jonne sellainen oli tuotu lasten leikkikaluksi. Lapseni kysyi, mikä se on. Keroin. Vieressä oli puhelin. Lapseni kysyi, mikä se on. Kerroin. (Vanhanaikaisia puhelimia löytyy muuten myös neuvolan kuvakrijoista, joista lasten pitää nimeteä esineitä. Ihan heollpp homma, jos on historianopettajan perilinen. Eikä ihan normifiksu kapuaunkilaislapsi todellakaan välttämättä tiedä, missä kana tai possu asuu. Koriankoppi on ihan hyvä vaihtoehto. Että voisiko niitä kirjoja jossain vaiheesa päivitätä, kuysyn.)

Vanhoina hyvinä aikoinan jengi valitisi hulluna myös maa- ja metsätaloutta sekä kaupallaisia aineita. Eivätpä valitse enää, kun haluavat vain leipoa ja suorittaa mopokrotteja ja jouukkuepalloilla. Tekisivitä jotain hyödyllsitä elämällään, kuten vaikka tulisivat harjoittelemaan pilkkuja ja kirjoittamista.

Minä en valintnu yläastella valinnaiksik konekirjoitusta. Olen kuintekin itseoppinyt ja tosi nopea kirjoittaja. Tämän teksitn kirjoitin silmät kiinni, ja näin hvyin meni. Ja vaikkei minulla ollut myskään kaupallisia aineita, olen opettanut niitä yhden vuoden. Sitten sitä ei enää valinnut kuakaa. Harmi.

Just do it!

Monella ihmisellä on jossain vaiheessa elämäänsä tarve todistaa jotain ja etsiä rajojaan, usein ruuhkavuosina tai ennen lopullista vanhuutta. Sitä pystyy hallitsemaan yhtä aikaa kodin, perheen, työn ja projektin, pystyy tekemään kaikkea ja enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Ihminen etsiä itseään jo itsensä löydettyään, haastaa äärimmilleen, tahtoo ylittää miltei mahdottoman ja laittaa mitalin kaulaan. Joskus todistelutaakka on hankittu humalapäissä lyömällä vetoa siitä, että hyppää pituutta neljä metriä ilman kenkiä tai seivästä yhdellä kädellä takaperin vaikka unissaan, kevyesti. Uhoaan voi välillä voimasta kiittää, monesti kirota.

Mikä pistää ihmisen hyppäämään benji-hypyn? Kuka ja missä on määritellyt, että kyllä itsensä kanssa mitellä pitää ja kerran elämässä laskuvarjolla alas poukata, maraton juosta tai Mount Everestille kiivetä? Mikä voima pakottaa sohvaperunan osallistumaan naisten kimppajuoksuun tuhannenmiljoonan muun kanssa ja voi sitä iloa kun saa maaliviivalla kiitoslahjaksi tuotepussin ja terveyssiteitä, esitteitä, banaanin ja hassuissa tiimipaidoissa on niin mukavaa, että kuset tulevat housuun jo lähtöviivalla. Lähde sinäkin likkojen kanssa ensi vuonna, lähde! En, kiitos.

Lähtevätkö miehet, mitä? Voitteko kuvitella tuhatpäistä mieskasaa nauttimassa fiiliksestä ja yhteenkuuluvuudesta? Miettikää nyt: toimiston pojat hupipaidoissa, tosimiehet pyöräilyhousuissa ja peruukeissa.

Ja se maraton sitten, suurin ja kaunein. Mistä lähtien 42 km juosten on naisen tai miehen mitta? No, jostain antiikista tietenkin, mutta kas, kun silloin ei ollut autoja. Että sitä minä vain ihmettelen, miksei sitä kestävyyttä voi mitata itsestään ja keskenään vaikka metsässä? Seisoisi siellä kaatosateessa niin kauan kuin pystyy, antaisi kusiaisten kiivetä koipia pitkin ja hyttysten tehdä pesä päähän.

Olet pitsa

Koulutyö on taas alkanut, hip hei, ja niin sitä on painettu mieleen uusia nimiä, kasvoja ja luonteenpiirteitä taas muutaman päivän edestä. Janikat, Jeminat, Janniinat ja Jennikat ovat iloisesti sekaisin ja saavat kaikki äidinkielestä kympin. Luokan oven avaaminen alkaa taas pian tuntua kotoisalta (pakkohan siihen on tottua), vaikka vielä on perjantaina tuoreita seiskoja ja vaihtuneita ryhmiä, jännitystä ja tutustumista, haistelua puolin ja toisin. Yksi asia ei ole kuitenkaan muuttunut eikä muutu: istun aina pöydällä. Minulla on uusi pöytä, enkä enää edes kaadu.

Tärkeintä koulun aloittamisessa on aina lukuvuoden ruokalista. Opettajat aloittivat tämän syksyn kalakeitolla, mikä oli kieltämättä yllättävä käänne ja pisti yksinkertaisen mielen aivan sekaisin. Millä valtuuksilla mennään muka yhtäkkiä järkyttämään kesälomalta palanneen opettajan mieltä ja vaihdetaan perinteinen nakkikeitto kalakeittoon? Aivan hirvittävää, eikä ihme, että myös tietokoneet ja kopiokone menivät rikki samantien. Se oli myötätuntoprotesti. Itse olin linjastolla niin hämmentynyt, että vallan hairahduin ja otin hätäpäissäni viereisestä kaukalosta kasviskeittoa. Olisin aivan hyvin voinut saada näpeilleni, sillä ilman todistusta ei pidä väärälle ruokakupille opettajan menemän.

Ei kuitenkaan tullut keppiä. Esitin soppaa kauhoessani vähän ymmärtämätöntä ja yksinkertaista, ja  hyvin meni läpi.

Tänään tein tieteellisen testin siitä, mikä kouluruoka olisin. Jokaisen on syytä tietää näin tärkeä asia, joten toivottavasti olette myös ainakin pohtineet asiaa, ellette vielä saaneet siihen tutkimuksellista vahvistusta. Minusta tuli pitsa. Eikä mikä tahansa pitsa, vaan varmasti oikein erityisen hyvä ja mielenkiintoinen pitsa, italialainen! Repikää siitä. Itse olette varmasti kalapuikkoja tai maksapihvejä, sipatteja, silakkalaatikkoja tai kaurapuuropäiviä. Minä en, olen jännittävä pitsa. Herkullinen, rapsakka, venyvä. On oreganoa ja valkosipulia, on täytettä niin että piisaa, tuplajuustot ja kaikki.

Koska on lukuvuoden alku ja into piukassa, tupsahti yhtäkkiä tulemaan laadukas runo. Nauttikaa, juoman kanssa tai ilman.


Pitsaröyhtäys

Tonnikala, ananas, sipuli ja sienet
tästäpä alkaa orgiat pienet.
Rahaa lyön pöytään ja tilausta tiskiin
nyt ollaan matkalla kuntoon riskiin.

Otan mä pitsan kotiin ja syön
röyhtäisen päälle ja avaan vyön.
Sulattelen hetken mut huomaan pian
katsovani peilistä näkyä sian.
Se ei mua haittaa vaan tilaan taksin
kivempi on syödä pitsaa kaksin.
Kaverin siis koukkaan mukaani raflaan
sekin on hulluna pitseriasafkaan.

Huudan jo ovelta tilauksen uuden
salamikin saa nyt tilaisuuden.
Pitsaa haluun mä lisää mahaan tähän
hei pankaahan sitten oreganookin vähän.
Onneksi muistan mä cokiksenkin tilata
meinasin vahingossa nautinnon pilata.

Kasvispitsaa mä vihaan kovin
ja mietin sitä roskaa pitkän tovin.
Kebab tai pitsa kun mennään syömään
ei aleta pakkaukseen light-leimaa lyömään.
Tursutkoon juusto ja valukoon kuola
pitsa on meitsille elämän suola.
Seuraavaksi haluun myös salamia palan 
jottei käy niin että laihtumaan alan.

Pitsani päälle röyhtäisyn päästän
pian mä taas uudet pitsarahat säästän.

Tamponit pettivät olympialaisissa

Olen melko urheilullinen, olen aina ollut, mutta aivan olympialaisiin asti näyttöni eivät ole riittäneet. Paras tulokseni liikuntatunnilla on keihäänheiton 25 metriä, joten melkein yhtä pitkälle kuin Pitkämäki eilen toisella heitollaan. Ei ollut voimaa takana, kommentoivat selostajat. Ei ollut mitään takana, edes tukkaa, sanon minä. Onneksi tuulenvire kannatteli lopulta suomalaiset toivot jatkoon ja lauantaina tulee kolmoisvoitto ja ellei, niin itkee Suomen kansa ja haukkuu paitsi heittäjät myös valmentajat, olympiakomitean ja Jumalan.

Paljon kaikenlaista ihmeteltävää kisoissa kyllä on. Osa niistä on paljon olennaisempaa kuin se, kuka voittaa tai paljonko joku on hypännyt tällä kaudella tai edes joskus, kun on osunut viimeksi lankulle tai ylittänyt seiväshyppyriman. Selitykset epäonnistumisten jälkeen ovat aina yhtä hupaisia, ja ihmettelenkin, miksei kukaan pistä itseään oikein kunnolla likoon ja voita puolelleen yleisön sympatioita. Miettikää nyt, kun nainen vinoon ponnistellun uimahyppysarjan jälkeen kertoisi, että sattui juuri tähän väliin helvetinmoiset kuukautiset ja miten verta meinaa tamponilajitelmasta huolimatta syöksemällä reittä pitkin joka ponnistuksella tulvia, niin siihen loppuisivat utelut ja jatkokysymysten sarjat. Naiset televisioruudun äärellä nyökyttelisivät ja tuntisivat sielunkumppanuutta ja miehet tajuaisivat olla hiljaa, sillä näistä asioista ei puhuta ääneen edes maailman huipulla. Toki käy vähän sääliksi miesurheilijoita, jotka eivät vastaavaa selitystä koskaan voi käyttää. Mutta heidän onkin paljon helpompi pärjätä esimerkiksi trampoliinihyppelyssä, kertovat synnyttäneet naiset, joten tasapeli.

Sitäkin olen miettinyt, että miten voi kiinalainen olla hyvä 110 metrin aidoissa? Kiinalaiset ja aasialaiset ylipäätään ovat lyhytjalkaisia meikäläisenmoisia ja pelaavat lähinnä pingistä. Ei pidä kiinalaisen korkeushyppyyn tai pikamatka-aitoihin erikoistuman, ellei ole mutaatio. Millainen punakapinallinen kertoo valmennusjohdolle, että ei, en tahdo sulkapallomailoitella, tahdon juosta radalla kilpaa ja hyppiä kokoisteni aitojen yli. Toisaalta kovat ovat tavoitteet suomalaisella seiväshyppääjälläkin, jonka suurin haaste on nyt ensikaudella tähdätä ensin edes rimaan.

Kiinnitin huomiota myös erääseen juoksentelijanaiseen, jolla oli kahtena päivänä peräkkäin asusteena söpöt irtohihat. Että onko se tulevaa kenttämuotia, vai jäivätkö vain yksinkertaisesti käsikarvat ajelematta? Myydäänkö niitä muillekin, vain onko hän ne itse Singerillä kisakylässä ommella päräyttänyt? Tähän naisten koristautumiseen ja itsetuntoon liittyen mieltäni onkin kovasti askarruttanut, katselevatko naisurheilijat toisiaan lähtöviivalla kateellisina ja ajattelevat, että tuollakin perkeleellä on parempi sixpack kuin minulla tai että onpas radan kuusi juoksijalla iso perse. Henkinen taisto on kovempaa kuin uskommekaan.

Jos alkaisin treenata jotain lajia, valitsisin kyllä kuviokellunnan. Ei tarvitsisi kuin hypätä altaaseen, niin luonto hoitaisi loput ja tamponivalmistajat sponsoroisivat kilvan.

Viallinen kesä

Tänä elokuun seitsemäntenä sataa vettä aivan samoin kuin tavaksi on tullut, ja tulenkin ikuisesti muistamaan, miten onneton, surkea, huono, kylmä, märkä, kehno, ikävä ja kelvoton kesä 2012 on ollut. Ihan turha tulla sieltä väittämään, että paistoi se aurinko täällä Itä-Suomen kannonkolossa ainakin kahtena päivänä yhteensä kolme tuntia ja oli niin kuuma, että melkein meinasi tulla rannekellosta rusketusraja tai ainakin olisi tullut, jos olisi ollut rannekello tai ei olisi juuri ollut työpäivä. Turha tulla myöskään valistamaan, miten kesä on asenne ja lasi on puoliksi blaa blaa ja että pitää nähdä kaikki pienet ilonaiheet. Ei ole meitä tehty sokeristakaan. No juu, ei, eikä inkivääristä tai kanelista ja kertakäyttösadetakkikin repesi heti napittaessa. Vesisade on vesisadetta, eikä se fakta muuttunut tänä kesänä muuksi, vaikka päällään seisoi. En tosin seissyt, kun en osaa.

Kyllä se on sillä tavalla, että ikävä on ihmisen seistä museojonossa, kun vettä tulee kuin aisaa sivuttain ja kimpoaa vielä maasta rapana koiville. Ikävä on rokkikonsertissa tanssia ja laulaa, kun suu on täynnä vettä. Ikävä on hoitaa puutarhaa, istua paljussa, grillata, rullalautailla, leikata metrin pitkää heinää, minigolfata, marjastaa, syödä jäätelöä terassilla tai tehdä yhtään mitään, kun vesi tulee ja huuhtoo mukanaan ja kaiken päälle iskee vielä salama olkapäähän.

Kaikista ikävintä tänä kesänä on ollut ottaa aurinkoa. Ei ole paistanut sekään edes nurkasta.

Tämän viallisen kesän on pakko enteillä upeaakin upeampaa syksyä: tulee mukavan lämmintä ja suorastaan trooppiset oltavat tuossa syysloman tienoilla ja usein viikonloppuisinkin. Siitä faktasta vain ei pääse mihinkään, että elokuun puolen välin alkaa haistaa. Se on aamuinen, kirpakka vire koulutiellä, häivähdys pakkasen sukulaista tummenevassa myöhäisillassa ja pieni innostuksen sekainen ahdistus rinnassa.

On aika teroittaa kynät.

Haasteita

Juoksija ja himoliikkuja Devis haastoi minut, toisen hulluna tangoissa aerobickaavan urheilijalupauksen vastailemaan kaikenlaisiin tärkeisiin kysymyksiin. Kiitos! Onneksi minusta ja minulla riittää aina paljon kerrottavaa. Tämä on vähän niin kuin ystäväkirja, jollaisia ala-asteella kierrätettiin. Painon kohdalle pantiin aina viiva, ja niin pannaan nytkin. Syntymäpaikka on sairaala, inhoan sotaa, hämähäkkejä, käärmeitä ja kiroilua, lempiaineita ovat äidinkieli ja ruotsi ja inhokkeja fysiikka ja kemia. Mitä niillä muka tekee noin niin kuin elämän kannalta? Eräs matikanopettajakollega kirjoitti kerran jotenkin näin: "I teach mathematics, physics and chemistry to annoying kids, who think they don't need any of that, as they will be supermodels when they grow up." No niin juuri! Katsokaa nyt, mitä minustakin tuli! Oman elämäni supermalli.

11 faktaa minusta

 

1. Tykkään ihan hirveästi suklaasta. Ai, ei ollut  mikään uutinen? Paljastan, että järjestys on valkosuklaa, punaviini, maitosuklaa, tumma suklaa.
2. Olen hirmu herttainen. Iskisin heti itseni baarista, jos kävisin sellaisissa. Täällä ei ole, eikä minua muutenkaan huvita: musiikki on liian kovalla ja voi voi, kun kotona olisi paljon mukavampaa maata sohvalla pitkissä kalsareissa, joissa on reikä haaruksissa. Miksi niissä aina on reikä haaruksissa, kysyn vaan? Ei ainakaan siksi, että reiteni hinkkaisivat yhteen, sillä eivät hinkkaa. Ei tullut edes rakkoja, kun Espanjan kuumuudessa kävelin hame päällä markkinoilla ainakin sata kilometriä ja olin varma, että kuolen pian pois marisemasta.
3. Olen tajunnut, että en saa mitään irti rokkikonserteista. Siellä se nuppineulanpää poukottaa lavalla, ja siitä näkyy aina välillä lippalakinkärki. Se on pieni lippalakki noin niin kuin lavaan nähden. Hyvin bändit yleensä soittavat, ei siinä mitään, mutta ihan ilmaiseksi biisit kuulisi kotonakin ja päästä näkyisi levyn kannessa silmätkin. Jotenkin sitä vain sitten löytää itsensä ja ystävänsä sieltä kaljateltan puolelta kaltaistensa joukosta, muttei malta ostaa mitään, kun on niin kallista. Ja taas pitäisi olla kotona.
4. Olen aina halunnut silmälasit. Villiinnyn, kun pääsen optikkoliikkeeseen, ja testaan kaikki mahdolliset kehykset läpi. Koska Jumala on kuitenkin määrännyt minulle tarkat silmät, niin mennään niillä nyt sitten.
5. Minulla on usein pää kipeä. Siinä kohdalla kippoja on myös kauhalla jaettu.
6. En pidä ikinä villasukkia.
7. Vihaan sitä, kun minut herätetään aamulla ja sanotaan, että voisin tänään kiertää ruohonleikkurilla pensasaitapuskat ja kaikki muutkin maailman puskat ja että jotain pitäisi maalatakin ja auto tankata ja että pian sataa vettä. Aamun pitää olla raukea ja tapan kaikki ensimmäisen puolen tunnin aikana, ellei ole.
9. Pian on syksy ja televisiosta alkaa taas tulla kaikkea mukavaa. En tiedä vielä, mitä, mutta jotain kehittävää, kuten Big Brother. Siinä voi seurata tavallisten ihmisten elämää ja mielentiloja.
10. Olen juuri alkanut laihduttaa. Vetäisen pois ehkä jotain 5 kg. Neljäkin riittää tai kolme tai se, että on laihtuva olo.
11. Minulla on tällä hetkellä oikeasti kaikki, mitä toivon.

Devis kyhäili haastetuille tällaisia kysymyksiä:

1. Mistä saat eniten hyvää fiilistä? Lomasta ja auringonpaisteesta. Tämän kesän jälkeinen ensimmäinen luokanvalvojantunti voi olla hieman pelottava.
2. Mikä pahoittaa mielesi? Aikuisten ihmisten huonosti käyttäytyminen ja epäasiallisuus.
3. Onko sinussa jokin luonteenpiirre, joka on mielestäsi parasta sinussa? Nopea ideoiden keksiminen.
4. Onko sinussa jokin luonteenpiirre, jonka toivoisit pystyväsi kitkemään pois? Eihän nyt toki.
5. Lempivärisi? Vaihtelee tietenkin kausittain niin kuin verhot ja sohvatyynytkin. Yleisesti musta, muuten etenkin näin lämpinä ja aurinkoisinä kesinä rusketuksen ollessa syvimmillään myös kirkkaat värit. Koralli. Vihreä. Keltainen. Lime.
6. Minkä näistä valitsisit: Kävelykengät, saappaat vai tennarit? Kaikilla on aikansa ja paikkansa tässä elämässä. Jokapaikankorkkareilla mennään vuodessa eniten, tennarit puetaan koulun liikuntailtapäivään ja rokkikonserttiin, saappaat metsään ja korolla ihmisten ilmoille.
7. Oletko pessimisti, realisti vai optimisti? Realisti, ehkä hivenen vielä pessimistiin päin kallellaan. Pian sataa taas vettä.
8. Jos saisit muuttaa yhden luonteenpiirteesi, minkä muuttaisit? Olisin kärsivällisempi kotona.
9. Miksi? Koska työpäivä verottaa kärsivällisyydestä huomattavan osan, sitä ei riitä aina tarpeeksi kotiin.
10. Jos saisit muuttaa yhden asian vartalostasi, mitä muuttaisit? Sellainen reipas kokovartaloimu voisi toimia.
11. Miksi? Ettei tarvitsisi ostaa uusia, isompia vaatteita ja ettei peittäisi varjollaan syksyn luokkakuvassa puolia oppilaista tai kaatuisi kameraan kurkottaessaan heidän päälleen, jolloin saisi syytteen ja potkut. Eipä olisi ainakaan oppilaan ja hänen koulumuistojensa kannalta sekään hääviä, jos jokin leuoistani roikkuisi eturivissä istuvan päällä. Ihan kuten mahani pääsi lepäämään mökillä laiturin kaiteella. Ajattelinkin, miten oli niin mukava ja onnellinen olo. Kai nyt, kun puolet painosta on tuettuna.


Huonoille tavoilleni uskollisena poikkean säännöistä ja jaan haasteen eteenpäin kaikille lukijoille! Miettikää, mitä itse vastaisitte. Minulle saa myös esittää lisää kysymyksiä, sillä olen mielenkiintoinen ja moniulokkeinen persoona.

Muusitatuointi

Se, ettei halua tatuointia ollenkaan, on nykyään melkein puolusteltavampaa kuin entisaikaan se, että sellaisen otti. Mietimmekin eilen ystäväni kanssa kahvinkeiton lomassa, milloin tatuointivillitys ja -huuma tavoittaa meidät, järkevät ja siveelliset neitsytluonteet. Ja että mitä sitä sitten itseensä kuvaksi hakkauttaisi: kotkan perseeseen, delfiinin olkapäähän vai ruusun rintaan? Myös kukkaköynnös, tähdet tai tribaalikuvio kertoisivat paljon eletetystä elämästä ja lasten nimet muistaisi tosi näppärästi, kun ne lukisivat kädessä - ja toki selkäänkin voi tiirata parin peilin kautta, ei se mikään este ole. Suomileijona olisi uskottava kellä tahansa pimulla, jokin kiinalainen merkki eksoottinen ja vähän filosofinenkin, ankkuri pitäisi paikoillaan ja onhan noita vaihtoehtoja. Carpe diem.

Kysyin ystävältäni, minkä tatuoinnin hän ottaisi, jos nyt olisi kaksi sekuntia aikaa päättää. Aika alkoi heti, ja hänen suustaan pääsi spontaanisti hirvi. Se ei todellakaan johtunut faktasta, että hänen jääkaapissaan oli kilo vanhaksi menevää hirvenjauhelihaa, vaan kuvasti luonnollisesti hänen syvimpiä tuntojaan ja hengenheimolaisuutta hirvieläinten kanssa. Miettikää nyt, miten komealta sarvipää iholla näyttäisi! Siinä olisi mukana pikkuisen kansallistunnettakin ja juuria, kun tuppaahan noita hirviä nyt metsissä pyörimään ja välillä vähän maanteillä ja konepelleilläkin.

Minulle tuli ensimmäisenä mieleen perunamuusi. Olen aina ollut vähän haasteellinen tapaus, ja taiteellinen silmäni on huomattavan kehittynyt. En ole tosin vielä ihan päättänyt, missä kohtaa ihoa muusi näyttäisi parhaimmalta. Huomatkaahan muuten, että peruna kuvastaa elämässäni montaa asiaa ja alitajuntani viesti nopeasti kaikkea tärkeää: Sohvaperuna. Suomalainen rehti ruoka. Peruna on pyöreä. Muusi on sosetta.

Olisi kuulkaa ihan eri asia tatuoida kylkeensä vaikkapa wieninleike. Sitä minä kutsuisin erikoisuuden tavoitteluksi.