tiistai 25. syyskuuta 2012

Syrjäytynyt puberteini

Vanhempani ovat päässeet minun kohdallani hyvin helpolla: en muista, että minulla olisi ollut oikeastaan ollenkaan murrosikää. Olin vain, tein läksyt klassisen musiikin tai delfiininääntelynauhan tahtiin ja harrastin tervehenkisesti partiota ja klarinetinsoittoa. Opettelin solmut ja savumerkit, intervallit ja etydit, pidin päiväkirjaa. En paukutellut ovia, eikä hikeni haissut kovin pahalta. Jos nyt muka ylipäätään hikosin. Parrankasvukaan ei ollut merkille pantavan runsasta, sillä koulun oppilaanohjaaja ei tullut huomauttamaan vanhemmilleni, jotta tyttärellännepä olisi mainio ura sirkuksessa ja että toiveita ei kuitenkaan tulisi elätellä trapetsitaiteilusta. Koulussa minulle kelpasivat hyvin silakkalaatikko, kaalikääryleet ja maksakastike, ja kotona maiskutin, kun kyljyksistä valui rasvaa kiinankaali-ananassalaatin päälle. Menin yhdeksältä nukkumaan, pyöräilin viisi miljoonaa kilometriä kouluun kesät talvet ja satoi tai paistoi ja kiskoin kympit kokeesta. Olin iloinen ja reipas, pidin huoneeni siistinä ja vessanpeilinkin puserrettuani siihen pari kertaa finnini - mutta vain pari kertaa, sillä olin niin kiltti, että minulla ei ollut edes ongelmaihoa. 

Aina sanotaan, että nuoria pitää ymmärtää, kun heillä on niin vaikeaa ja elämässä myllertää ja on kaikenlaista puberteknista meneillään. Kun pitää vähän kokeilla rajojaan ja tupakkaa, etsiä itseään ja poikaystävää. Minä kyllä pidän sitä vähän syrjimisenä. Kyllä minuakin olisi pitänyt ymmärtää, kun sain erään kerran äidinkielen kokeesta arvosanan 9 + ja opettaja oli piirtänyt sen viereen punaisella kuulakärkikynällä kysymysmerkin. Raggareille annettiin vitonen tai kutonen anteeksi, mutta minulle ei ysi plussaa. No mutta, mikäs ihme notkahdus tämä nyt oli? Ja kuinka tervehenkistä suhtautumista se oli, että keskiarvolla 9,8 ei saanut kuin olemattoman 800 markan stipendin? Nykyaikana huonommatkin palkitaan 500 eurolla, sillä nuoria pitää kannustaa.

Minä olen kyllä ollut todellinen syrjäytyjä ja väliinputoaja.

Nyt kaikki on onneksi hyvin ja olen jatkuvasti säännöllisen ärsyyntynyt kaikesta. Olen myös siitä onnellisessa asemassa, että voin opettajana kostaa kaikki kärsimäni vääryydet omille oppilailleni. Kun punakynä laulaa, sielu vapautuu. Toivottavasti tekin saatte vihdoinkin toteuttaa itseänne omissa ammateissanne, sillä yhtä huolestuttavan kunnollisia olette kuitenkin murrosikäisenä olleet kuin minäkin.

10 kommenttia:

  1. Minä join alkoholia (toisen ja kolmannenkin kerran), poltin tupakkia, kuljin nuuska huulessa ja fritsut kaulassa, kuten teinien kuuluukin. Paiskoin myös ovia, haistattelin vanhemmilleni ja olin monella muullakin tapaa uhmakas ja rasittava. Silti minusta kasvoi hyvä veronmaksaja, uuttera työihminen ja keskinkertainen äiti, joka ei tule päästämään lapsiaan teininä kylille (kyllä sen tietää mitä siellä puuhattais), vaan kasvattaa heidät turvallisessa tynnyrissä pönkätyn oven takana. Tunnustaa Jope

    VastaaPoista
  2. Tunnistan itseni ulkoisesti samasta roolista. Äiskä ja iskä, aivan kuten koulumme opettajatkin, luulivat minun olevan oikea enkelilapsi kymppeineni,klassisine musiikkiharrastuksineni, siivousintoineni ja kaikenkattavine ruokahaluineni. Totuus kuitenki on, että kapinoin valtavasti salaa, karkasin kotoa vieraille paikkakunnille viikonlopuiksi ("menen kaverille naapuriin yöksi"), join itseni humalaan ja menetin neitsyyteni. Varjele, jos olisivat tietäneet, olisivat vieneet ne 500 euron stipendit minulta!
    Kaikesta huolimatta minusta kasvoi ahkera ja vastuuntuntoinen nuori aikuinen! ak

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nostan hattua näyttelijäntaidoillesi! Niin sitä pitää!

      Poista
  3. Ihan kuin olisit minusta kirjoittanut :D Tosin tuollaisiin 9+ -notkahduksiin ei kiinnitetty huomiota. Tai vain itse kiinnitin - ja se yksi luokkatoverini, joka halusi aina tietää, mitä kokeesta sain ja tanssi villisti, jos sai paremman kuin minä. Ja todellakin, nykyään ärsyynnyn helposti kaikesta! Varsinkin jos asiat eivät mene niin kuin minä haluaisin ;) Olen myös opettaja, mutta taidepuolella, joten oppilaille en voi kenellekään kostaa, kun sillä tappaa mukavasti luovuuden, ja silloin sahaisin omaa oksaani... Yritän siis kestää ja tarpeen tullen puran ärsytystäni esim. käsitöihin. Ihana blogi sulla! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Janka. :) Jäin miettimään sitä, että miten paljon numeroarvostelu tappaa luovuutta - vai tappaako? (Sama kirjoittamisessa, jota minä arvostelen.) Sitäkin mietin, että kuinka paljon koulussa on nykyään taidekasvatusta siinä mielessä, että oppisi kulttuuria arvostamaan: yksi teatteri-, konsertti- tai valokuvanäyttely vuodessa kahdessa ei välttämättä oikein riitä... Surullista.

      Poista
    2. Meillä ei arvostella numeroilla paitsi taiteen perusopetuksen laajan linjan päättötodistuksessa. Syykin on selvä: opetan harrastajapuolella, en peruskoulussa ollenkaan :) Ja maksaville asiakkaille ei viitsi myöskään kostaa, sillä... no, varmaan arvasitkin ;)

      Mutta olen kyllä seurannut tuota numeroarvostelukeskustelua, ja olen kallistunut siihen ajatukseen, että nykyään peruskoulujen alaluokilla käytettävä asteikko (osaa välttävästi, osaa perustavoitteiden mukaisesti, osaa hyvin, osaa taitavasti) olisi aika hyvä taideainearvosteluun. Harmi vain, että maailmassa nykyään pelataan noilla numeroilla. Ja siitä syystä mekin joudumme arvostelemaan oppilaat päättötodistuksessa numerolla 1-5. Harrastajille tosin harvoin tulee arvosanaksi alle 3. Kuka sitä nyt vuosikausia jaksaisi harrastaa ja rahaa siitä maksaa, jos ei mitään tunneilla oppisi ;)

      Poista
  4. Voi, muistui omat sudenpentuajat mieleen:) Ja leirit saaressa jossa aina kummitteli...

    VastaaPoista
  5. Ässä, sä olet HELMI (ja oikeinkirjoituksen ÄSSÄ - vai oikein kirjoituksen?) Ihanaa lukea blogia, jota on ihana lukea!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana lukea viestejä, joita on ihana lukea! Kiitos.

      Poista