keskiviikko 31. elokuuta 2011

Kaada sitä pallonreikään!

Päädyin tänään lueskelemaan viiden vuoden takaista päiväkirjaani. Se oli aika hupaisaa, ja opin itsestäni ainakin sen, että olen edelleen yhtä kypsä, ihana ja tanniininen kuin silloinkin. Seuraava katkelma kertoo siitä, miten nainen raskaana ollessaan kohtaa kaikenlaisia vaikeita tilanteita.


Alkusyksystä  2006:

"- Olen lihonnut. Se tarkoittaa, että painan pian yli 30 kg. En kestä. Itkin hieman, ja se helpotti. Avasin myös housunnapin, ja se vasta helpottikin. 

- Lähipiiriin odotetaan kaksosia. Entä, jos meillekin tulee enemmän vauvoja? Sitten pitäisi keksiä hirveästi nimivaihtoehtoja. Mari ja Juana? Oiva ja Riini? Tiku ja Taku?  

- Miten salaan raskauteni huomisissa juhlissa, jotka ovat täynnä haukankatseisia naisia? Menemme ensin hohtokeilaamaan. Siellä saa drinksuja. Minne kaadan ne? Pallonreikiin? Keilailun jälkeen meille on varattu iso saunamökki, jossa ruokailemme. Jos  tarjolla on viiniä, sitä on paljon vaikeampi hukata kuin siideriä. Siideripullosta voi kaataa sihinät pois ja laittaa vettä tilalle. Sitten vain roikkuu pullonvarressa tiiviisti koko illan ja kompuroi vaikka pikkuisen välillä tai oksentaa. 

- Kun olisi taas juurikasvua ja pitäisi jaksaa värjätä hiukset. Ja hiusväri on myrkkyä ja olen syönyt homejuustoakin eilen, kun en yhtään muistanut. Niin sitä vain aloitetaan rappioäidin ura heti alkuunsa."

Seuraavana päivänä juhlia koskeva selviytymistragedia oli jo huippuunsa kehitelty: 

"Jo mennessämme yhteiskyydillä keilailuareenaa kohti kiskon siideripullosta eväsjuomaa. Ehkä käärin leipääkin voipaperiin ja selitän, kuinka en viitsi juoda tyhjään mahaan. (Kuulostaa ammattimaiselta.) Jos joku haluaa ottaa huikat, nauran räkäisesti ja pidän arteestani kiinni vaikka kaksin käsin. Tarpeen vaatiessa juon koko pullon yhdeltä istumalta ja röyhtäisen kunnolla päälle. Olen tosi hyvä tekoröyhtäisyissä!

Koska keilaillessa on tarkoitus kaataa, minähän kaadan. Mitä enemmän osun, sitä innostuneempi olen, enkä kerta kaikkiaan ehdi juoda yhtään ainoata drinkkiä. Jos muki tuodaan kouraan ja on juotava, kippistän ja unohdan  juoman tai kaadan sen jonnekin, esimerkiksi kukkaruukkuun. Olen aika varma, että keilailuhalleissa on hirvittävästi erilaisia kukkaruukkuja. 

Loppuillan kädessäni on koko ajan siideripullo, jonka sisältöä kehun kovaäänisesti. Jos tarjolla on vain viiniä, huhuilen huomiota herättävästi lasiani. En ymmärrä, miten onnistun jatkuvasti hukkaamaan sen jonnekin. Viimeisenä ohjelmanumerona kontin ensin pöydän alla ja ilmoitan oksentaneeni jonkun käsilaukkuun. 

Kotimatkan loppuhuipennuksena pieraisen ja sammun autoon ehdotettuani ensin yhteislauluksi jotain törkeää. 

Uskon, että tästä tulee mahtava ilta!"

Tulihan siitä, kuten arvata saattaa. Pitäisi oikeastaan ottaa neuvolaan yhteyttä, jotta voisivat painaa jonnekin ohjekirjaseensa. On niitä paskempiakin ohjeita jaeltu.

maanantai 29. elokuuta 2011

Kaikkea pitää kokeilla paitsi kansantanhua

Elämässä pitää olla haasteita, sellainen on laki. Koskapa olen kuuliainen ja hirvittävän kilpailuhenkinen, annoin itselleni tehtävän: minun piti kirjoittaa viidessä minuutissa runo, jonka aihe oli "hua". Miettikää, miten kehittävää! Kehityin niin, että jopa vatsalihakseni pullistuivat, otsasuonesta puhumattakaan. Ihmisen pitää kilpailla itsensä ja naapureidensa kanssa jatkuvasti, jotta elämässä säilyy rytmi ja jännitys. Unohtakaa yhteiset grillijuhlat tai orapihlaja-aita välissänne, lausukaa runoja. Se on intellektuaalia. Huomasitte terävänä varmasti, että olen sanavarastoltanikin kehittynyt. Pelaan Laiva on lastattua joka ilta ja välillä yölläkin. Ei ole tapana tipahtaa kehityksen kärryiltä.

Koska olen kiva, saatte kuulla Hua-runoni. Se on tosi hyvä.

Hua

Tanhua, tanhua,
kopsuta kenkää!
Seuraintalolla
ei tanssija pelkää
selkää kääntää tai
rytmissä hyppiä
tahdissa heilua
ja sylissä keinua.

Tanhua, tanhua
hamettasi lennätä
et sinä muuta
kuin polkata ennätä.
Käänny ja hypähdä,
kopsuta kenkää,
kädet vie lanteille
rivissä nyt menkää!
Kiivaasti tanssikaa,
hyppikää, lentäkää!
Jenkan tahdissa
kuviota pyörikää.
Tanhua, tanhua,
soita panhuilua.


Kansantanhuaminen se vasta onkin kehittävää puuhaa. (En ole kokeillut.) Siinä saa parin, eikä jää koskaan yksin. Siinä voi pyöriä kuin karusellissa ja laittaa letit päähän. On tietenkin ikävää, jos on kalju, mutta eivät kansantanssijat varmastikaan syrji ketään, sillä heillä on hauskaa. On sinisiä ruusunkukkia ja punaisia ruusunkukkia! Sitä paitsi marketeista saa näppärästi erivärisiä peruukkeja etenkin vapun aikoihin, joten ratiritiralla ja hansvilivilihanslailaa vaan.

Kansantanssi myös edistää tiimityöskentelyn harjoittelua, ja sekös vasta onkin kehittävää. Kyllä siinä äkkiä pannaan punkkarisooloilija kuriin, jos yrittää kapinapäissään pyöriä väärään suuntaan tai hakata tanhukenkää seuraintalon seinään juuri silloin, kun pitäisi edetä parijonossa rytmilaukalla myötäpäivään. Tanhu on kurinalaista, eikä siinä totta vie lähdetä mitään omia polkuja hyppimään. Jos yrittää, tulee koko kansallispukuinen lauma polkaten perässä ja sitoo viulunkielillä patteriin kiinni rauhoittumaan. Ja sitten mennään rinkiä taas niin että kopse käy.

On kuitenkin sanottava, että erityisesti miesten kannattaa ihan oikeasti harrastaa kansantanssia, sillä onhan se nyt selvää, että mitä sujuvammin jenkka sujuu, sitä paremmin nainen seuraa mukana. Pääsin kerran pyörimään valssia monta vuotta tanhua harrastaneen kanssa, ja ellei hän olisi ollut sukulaiseni, olisin varmasti rakastunut häneen heti sen jälkeen, kun olin pyörtynyt ja oksentanut kappaleen loputtua. Linnanmäki, Särkänniemi ja Powerpark todellakin, kaikki samassa valssissa.

Ilo ilman punkkua ja kansantanssia on teeskentelyä. Huahhahhaa.

perjantai 26. elokuuta 2011

‎10 hyvää syytä nauttia illalla punkkua (K18)

Punaviini, punkku, punkero, punkeroinen, punksu. Koska en yhtään tykkää alkoholista, enkä siis todellakaan juo, haastattelin otsikon aiheesta aikani kuluksi naapuripusikon pupujusseja. Koin nimittäin hirvittävän tärkeäksi kerätä näin viikonloppua - ja kaikkia tulevia viikonloppuja - ajatellen teille 10 hyvää syytä nauttia illalla yksi (tai useampi) punkkulasillinen. Oikeastaan tästä saa syyttää ja kiittää myös Juoppokaasoani, jonka mielestä aiheesta pitäisi ehdottomashti keshkushtella enemmän. Eikä tietenkään ole hyväksi, että kertyy patoumia.

Oli hieman haastavaa hyppiä kanipuku päällä pajukossa, mutta kun lauloin muutaman säkeistön verran Eiookorviaeiookorviaeihännäntypykkää, alkoi haastateltavia pikku hiljaa kertyä. Tajusin tosin juuri laulaneeni pusikossa sammakkolaulua. Ei ihme, että kuulijakunta oli epäluuloista ja pakeni pian. On kai viisainta tunnustaa suoraan, että jouduin vetämään suurimman osan vastauksista hatustani. Sieltä ne kaniinitkin aina tulevat.

Olkaapa hyvät, ottakaa opit käyttöön!

1. Kaikki tietävät, että juominen on tärkeää, ettei tule nestehukkaa ja pyörry. Vinkki: Pidä aina punkkupulloa käsilaukussa tai työpöydällä. On hyvä opetella juomaan pitkin päivää. Niin siitä tulee tapa, ja juomaa kuluu helposti tavoiteltu muutama litra päivässä. Punaviini on sitä paitsi siitä hyvä juoma, ettei sen pidä olla jääkaappikylmää. Mutta ei sillä väliä, vaikka onkin.

2. Koska haluat kuitenkin olla ja varmasti oletkin Hyvin Sivistynyt, olet oikeastaan velvoitettu juomaan eurooppalaisittain viiniä ruoan kanssa ja sohvalla ja missä nyt milloinkin. Alkon kassalla voi kuitenkin nolostuksen tullessa ja välillä ihan varmuuden vuoksi kertoa, että taas on vieraita tulossa ja että huh, kun on raskasta pitää illalliskutsuja jatkuvasti, mutta ihanaahan se tietenkin on ystäviä tavata.

3. Ihmisellä pitää olla seikkailumieltä. Kokeile vetää punaviiniä pillillä! Ota vaikka kaverin kanssa kisa, kumpi saa pullon ensimmäisenä tyhjäksi. Kilpaa imuutellessanne voitte molemmat miettiä, miten ihanaa onkaan viettää tässä tällä tavoin laatuaikaa yhdessä ja työskennellä yhteisen tavoitteen hyväksi.

Koska olette ystäviä, pitää myös aina muistaa toisen auttaminen. Jos kaveri ei millään jaksa juoda omaa pulloaan loppuun asti, tarjoudu viimeistelyhommiin.

4. Punaviini kannustaa luovuuteen! Varaa viereesi lehtiö, johon voit kirjoittaa luonnehdintoja vaikkapa eri rypälelajeista. On jännittävää, miten nopeasti makuaisti kehittyy ja viinistä löytyy lisää erilaisia ulottuvuuksia.

Lasi yksi: Hieman tanniininen, aavistuksen pähkinäinen, kitkerähkö. Ripaus rusinaa (yök), jälkimakuna raparperi. Kyllä tätä nyt toisenkin juo.
Lasi kaksi: Oho, pahin kitkeryys taittunut, alkaa puhutella, oikeastaan aika vivahteikas.
Lasi kolme - neljä: Toimii. Leikkisä, jopa riehakas, voimistunut, olenpa oikeastaan aika hyvännäköinen ja tosi hauskakin, porukan säkenöivin.
Pullollinen: Rai, rai ja rillumarei! Hölökynkölökyn ja kaada sitä tuoppiin.

Opetus: Älä koskaan luota viinin antamaan ensi vaikutelmaan, vaan anna sille mahdollisuus kehittyä illan myötä.

5. Punkku rentouttaa! Jos on vaikkapa pistänyt rikollisia selliin, luonut hevonsenpaskaa, hakannut toimistossa excelliä sormi vääränä tai istunut internationaaleissa palavereissa kahdeksasta neljään koko viikon ja elämänsä ajan vauvasta asti, on perjantaina ihan kelpo veto avata punkkupullo. Ilo ilman punaviiniä on teeskentelyä.

6. Punkku voi olla harrastus, eikä harrastustuksia saa ensimmäisen väsymismerkin jälkeen lopettaa. Pitää jaksaa yrittää, että kehittyy. Harjoittelu palkitaan ihan varmasti: sinusta voi tulla jopa ammattijuopppo!

7. Punkkukänneissään voi avautua. On hirmu tärkeää, että päästää välillä höyryjä, sillä ne voivat muuten patoutua ja se on vaarallista ja vie mielenterveyden ja sitten lukitaan Siperiaan loppuelämäksi.

8. Punkku on hyvää. Se on myös maukasta, herkullista ja maittavaa. Lisäksi punkku edistää kaikenlaista, kuten aineenvaihduntaa.

9. On niin romanttista nauttia yhdessä punaviiniä! Sytytetään vähän kynttilöitä, lausutaan runoja, soitetaan kitaraa ja kontitaan yöllä parijonossa sänkyyn.

10. Punkeroa punkerolle, se on oma mottoni. On hyvä tunnistaa nimikkojuomansa.

Ja yksi vielä kaupanpäällisiksi, kun olette niin kilttejä:

11. Punaviiniä voi nautiskella iloon ja suruun, maanantaihin, tiistaihin, perjantaihin, juhlaan, arkeen, ruoanlaittoon... Kyllä te tiedätte. Tänään vaikka synttäreitteni kunniaksi! Kauan eläköön nuorikko-Ässä!

tiistai 23. elokuuta 2011

Kaukosäädinhelvetti

Laskin, että meillä on 16 erilaista kaukosäädintä. En ole tosin varma, onko mies piilottanut niitä jonnekin vielä lisää. Tyypillä on vähän taipumuksia piilotteluun: tällä hetkellä hänellä on sipsipusseja autotallissa, ja kerran hän luuli olevansa hyvinkin ovela kätkettyään lakupussin pakastimeen. Söin sen.

Suurin osa kaukosäätimistämme kuuluu televisioon tai televisiontyyppiseen laitteeseen (vrt. feta ja kreikkalaistyyppinen salaattijuusto), mutta pystyyhän niillä ohjaamaan myös esimerkiksi sälekaihtimia. On hirvittävän raskasta kävellä pari metriä ikkunan luo, kyllähän sen ymmärtää.

Sen sijaan en ole koskaan ymmärtänyt, mistä miehillä piisaa virtaa, energiaa ja kiinnostusta paitsi kaukosäätimiä, niin myös muita teknisiä vimpaimia kohtaan. Jos minun eteeni lyödään säkillinen johtoja, ymmärrän niistä sen, että en ymmärrä niistä mitään. Osaan pistää imurin seinään ja sähkövatkaimenkin kanssa pärjään, mutta heti, kun tulee puhe liittimistä ja kaapeleista (huomaa sangen kehittynyt tekninen sanavarastoni), pakenen ulkomaille. Voin käsi sydämellä ja täysin häpeämättä tunnustaa, että en tiedä, mikä on esimerkiksi SCART-johto tai USB-liitin. Prinsessojen ei yksinkertaisesti tarvitse, ja oikeasti sen kermankin vatkaa palvelusväki. Ongelma on vain siinä, etteivät miehet voi tajuta, mikä johtohässäköissä, eri laitteiden kytkemisessä toisiinsa ja kaukosäätimien ristiin siittämisissä on niin vaikeaa. Mutta kysykääpä vain heiltä, mitä eroa on korallilla, lohenpunaisella, persikalla ja hennon oranssilla! Siinä näkevät. Kukin pysyköön tontillaan.

Täytyy silti myöntää, että välillä on aivan hirveän kivaa, kun jokaiseen vimpaimeen on oma kaukosäädin. (Kun sitä on ensin mahdollisesti oppinut käyttämään.) Keittiössä voi vaikka viihdyttää itseään laittamalla riviin kahvinkeittimen, sauvasekoittimen ja leivinpaahtimen ja pitää juoksukisat. Voi rakentaa vaikka radan ja seurata, vetääkö leivänpaahdin kurvissa kaikkien ohi. Ne ovat yllättävän nopeita, kun on ensin tyhjännyt aluslautaselta vuoden leivänmurut.

Oikeastaan kaukosäätimiä voisi keksiä vielä moneenkin tarkoitukseen: esimerkiksi lapsia olisi välillä varsin kätevä pysäyttää pause-napilla tai teinipahikset kelata suoraan fast forwardina kyliltä kotiinsa hillumaan. Itsensä voisi joskus ohjata hoitoon.

maanantai 22. elokuuta 2011

Paska maanantai

Mikä siinä on, että maanantaipäiviä on varmasti tieteellisesti todistettunakin enemmän kuin perjantaita? Maanantai on sen verran ärsyttävä, että nyrkillä se pitäisi tappaa, sillä maailma, universumi ja työnjohto yleisesti olettavat, että viikonlopun jäljiltä ollaan virkeitä, reippaita ja innokkaita tarttumaan uuden viikon mukana tuomiin jännittäviin haasteisiin! Pitäisi heti aamusta hyppiä voltteja, tehdä spagetteja ja mitä sitä nyt yleensä töissä tehdään. Tiimityötä. Missä on ihmisen yksilöllisyyden ja persoonan korostaminen, kysyn vaan? Paljon ennemmin suomalainen toimistotyöntekijä istuu rauhassa yksin kopissaan ja surffailee salaa, kuin tekee vieruskavereiden kanssa ajatuskarttaa ja toimintastrategiaa ja kehittää kaikkea niin maan perkeleesti.

Tämän kaiken päälle maanantaisin on aloitettava laihdutuskuuri. Ei sitä ihminen kauan jaksa. (Siksipä taas ensi viikolla uudestaan.) Ja turha väittää, etteikö minulla tai sinulla tai naapurin Kaarinalla muka ole mitään laihdutettavaa: jokaisella naisella on aina ainakin pari kiloa, jotka joutaisi saman tien tiputtaa pois. Mahasta, reisistä, perseestä tai vaikka sitten nenästä, jos nyt ruvetaan inttämään siellä. Ihminen on ihan varmasti paljon onnellisempi, kun se on laiha ja reisien välistä välkkyy aurinko ja liikkuminen onnistuu ilman lähiliikennemaksua näppärästi tuulen mukana. Juuri viime viikolla sitä paitsi julkaistiin tutkimustulos, jonka mukaan avioliittokin on onnellisempi, kun vaimo painaa vähemmän kuin mies. Että laihduttamaan vaan siitä, kaikki tankit. Se on maanantai taas.



perjantai 19. elokuuta 2011

Juoppokaason juomalaulu (K18)


Perjantain kunniaksi tärähtää! Löysin lukuisten siistien ja kurinalaisten arkistojeni kätköistä ehdottoman helmen, josta en tosin ota kunniaa itselleni, vaan annan sen ja suosionosoitukset taannoin häissäni toimineelle rakkaalle kaasolleni. Kun siemailette tänä iltana sohvalla sivistyneesti viinipullollisen, voitte laulaa samalla tätä:

JUOPPOKAASON JUOMALAULU 
(sävelen saa itse päättää, tempo nopeahko)  




Aamulla heräsin, pää oli kipeä  
matkani vessaan oli hyvin ripeä.  
Kurkusta ylös eiliset juomat  
mieheni Tallinnan laivalta tuomat.  

Mielessä pyöri ne eiliset mokat  
kun kipattu oli vasta tuopit tokat.  
Turpaan taisin vetää portsariparkaa  
tajusin et hommat taas käsistä karkaa.  

* vedä perseet *  

Tiskillä notkuin, tilasin viinaa  
vieressä olevalle puhuin pelkkää kiinaa.  
Äitini puolelta rytmigeenein saaduin  
vispasin lannetta, kunnes kaaduin.  

Kotiini kömmin toinen kenkä hukassa  
kadulta löytyneet purkat roikkui tukassa.  
Olipa hauskaa olla kännissä tälleen  
huomenna bileet, otan viinaa jälleen.  

* vedä perseet *  



Oikein rattoisaa ja sivistynyttä viikonloppua! 

PS. Koska olen vastuullinen ja hyvinkasvatettu, lisäsin otsikkoon merkinnän K18. Paitsi että nyt alaikäiset vasta ryntäävätkin lukemaan kiellettyä materiaalia, sillä se on ihmisen luonto. Teitä on kuitenkin varoitettu! 

torstai 18. elokuuta 2011

Banaani housuissa Pariisissa

Matkailu avartaa, kuten tiedätte. Minä olen hirveän avartunut, varsikin kaula-aukosta. Pienenä matkustelin melko paljon perheeni kanssa pitkin Suomea, ja se oli kuulkaas huikeaa, se! Minulla on hirvittävästi kaikenlaisia opettavaisia kokemuksia. Olen esimerkiksi oppinut syömään Felixin tölkkilihapullia ja säilykelihaa, mikä on vain etu, jos vaikka sota tulee tai tulva.

Matkamuistojeni TOP 10:

10) Huusin Ruotsissa hotellihuoneen ikkunasta täysillä alas kadulle Piiippi Lååångstruump. Vanhempani olivat ylpeitä. Eivät syyttä. Olin jo pienenä melkoisen lahjakas vieraissa kielissä. Heippodei!

9) Sain Kuopiosta kukkopillin. Se on jo kuollut.

8) Ekenäs ja Tammisaari saivat minut aina jotenkin sekaisin. En oikein tiennyt, kummassa olin.

7) Mies ei oikein osannut eräänä rentouttavana pikku viikonloppumatkana ajaa autoa, ja minua muutenkin kovasti keskusteluttivat kaikenlaiset tärkeät asiat. On tarpeellista käydä syvällisiä keskusteluja. Tienposkessa oli pian kyltti Hankala. Mies käänsi auton ja kysyi, jäänkö sinne.

(Oikeasti tämä tietenkin tapahtui tuttavillemme. En vain tahdo kertoa muiden asioita.)

6) Ostin Turusta huippumuodikkaan, virkatun paidan, jota luokan pojat kutsuivat syksyllä pöytäliinaksi. En ole ollenkaan katkeroitunut tai muistele pahalla.

5)  Saksassa tajusin, että autoilijat voivat aivan oikeasti pysähtyä suojatien eteen ja vieläpä joka kerta. Hämmennyin niin kovasti, että niiasin, vedin takaperinkuperkeikan ja hyppäsin sen jälkeen kurkipotkulla rotvallin reunan kautta kattokruunuun.

4) Tunisiassa olin tosi kipeä, mutta kas: opin kuolaamaan siten, että makasin sängynreunalla kyljelläni, pidin suuta auki ja annoin kuolan valua alas lattialle asetettuun kippoon. Kaikenlaisia eukonkantoja sitä on, mutta tarkkuuskuolaus puuttuu lajivalikoimasta kokonaan. Sitä paitsi edukseni laskettakoon myös se, että kuolasin lääkärin edessä ranskan kielellä. Tiesin, mikä on on poistumistietä osoittavan kyltin teksti, viisasin nenääni ja pyöritin päätäni. Olen varma, että tulin ymmärretyksi.

3) Kanariansaarilla tappelin saksalaisten eläkeläisten kanssa. Jälkeenpäin olisin osannut paljon muitakin lauserakenteita kuin Scheissen, sillä olen - kuten edellä mainituista esimerkeistä käykin hyvin ilmi - älyttömän lahjakas kielellisesti.

2) Kaksi ensimmäistä matkamuistosijaa menee Pariisille, sillä se on kaupunkina avartanut minua ehdottomasti eniten. Ystävämme järjesti meille nimittäin seikkailun: koska Louvreen oli aina aivan järjettömän pitkät jonot, sai matkakumppani nerokkaan idean. Hän vei seurueemme hotellin pohjakerrokseen, josta lähdimme kävellen etenemään kohti ylintä kerrosta. Kun viimein pitkän mutkittelun jälkeen olimme perillä, oli käytävän päässä olevaan ikkunaan kiinnitetty torikojusta ostettu Mona Lisa -juliste. Vähänkö säkä, näimme sen sittenkin!

1) Samaisella matkalla muutama hyvin kaunis ja laiha nainen seisoi hotellin käytävällä banaani mustissa boksereissa. Paitsi että yhdellä taisi olla appelsiini. Asia oli tärkeä ja tuli hoidetuksi palo-ovien edessä. Miten köyhäksi elämäni olisikaan jäänyt ilman hedelmää housuissa? En uskalla edes ajatella, miten paljon henkistä pääomaa olen tästäkin loppuelämäkseni saanut.

Matkailu avartaa, ehdottomasti. Seuraava kohteeni on Hevonkuusi.

tiistai 16. elokuuta 2011

Ei verho kauas tangosta putoa

Moni voisi luulla, etteivät siat verhoilla koreile, mutta pieleen menee. Moni verho päältä kaunis ja välillä ikkunan läpikin.

On yksinkertainen tosiasia, että verhoja pitää olla. Niiden taakse voi esimerkiksi mennä piiloon, ja onhan niitä nyt kaikenlaisia syitä. On siis aivan normaalia omistaa kesäverhot ja talviverhot, eikä kovin vikaan voi mennä, jos on vielä sen päälle kevätverhot, syksyverhot, jouluverhot ja liputuspäiväverhot. Sitten on vielä tietenkin synttäriverhot, vappuverhot, maailman kauneimmasta alennuskankaasta tehdyt verhot (tai ehkä neljät, kun sai niin halvalla, että tuli itku), palosuojatut verhot, vanhan kodin verhot joita ei malta heittää pois, uudet mutta eivät sittenkään niin kivat verhot, pitkät verhot, kappaverhot, tummat ja vaaleat. Pellavaverhot, puuvillaverhot, silkkiverhot ja palosuojatut verhot. Käsin painetut verhot. Itse ommellut, teetetyt, pidennystä tai lyhennystä odottavat verhot ja saumamenivittuvinoonverhot eli keskeneräiset verhot. Kyllä, ne voivat jäädä kesken, kun on kuudetta tuntia taistellut keittiönpöydän äärellä ja huutanut apuun äitiä, käsityönopettajaa ja Jumalaa.

Olen oppinut, että kauniilla verhoilla on hintansa: yhden pitkän ja suoran verhon ompeluttaminen maksaa noin 8 euroa. (Siis harvemminhan ketään nyt käsketään ompelemaan pitkää ja vinoa verhoa, joten en ole tullut kyseneeksi, onko sen hinta sama. Kerran tilasimme sisäovia, jotka jouduimme palauttamaan, kun ne olivat niin kieroja, ettei niitä voinut asentaa. Myyjältä tuli viesti, jossa hän korosti ovien olleen tehtaalta lähtiessään melkein suoria. Melkein suoria? Voi elämän kevät. Vastasimme tilanneemme tietääksemme suoria, emme melkein suoria ovia.) Mutta siis kahdeksan euroa verho-ompeluhelvetin välttämisestä ei ole mitään. Sillä ei saa kuin aurapekoniaterian. No, valinta on kyllä aika paha. Hinta asettuu kuitenkin helposti uomiinsa siinä vaiheessa, kun lanka on loppunut kaksi miljoonaa kertaa, aluslanka mennyt solmuun seitsemästi ompelukoneen ympäri ja  hermot romahtaneet ratkotusta, pieleen menneestä saumasta. (Mitä sitä nyt turhaan mitan kanssa kääntelemään.) Parempi verho ikkunassa kuin 8 euroa lompakossa. Joka toiselle verhoa ompelee, se itse siihen lankeaa. Ei verho kauas tangosta putoa. 

Toinen, oikeastaan sfääreihin kohoava harrastukseni ja ehdottomasti vielä tärkeämpi asia kuin verhot ovat sohvatyynyt.

Lähdetään henkisestä puolesta: Sohvatyynyt ovat viime vuosina kärsineet hirveää vääryyttä. Joka paikassa korostetaan niiden osuutta helppona sisustuksen piristäjänä ja tehostevärinä. Tehosteväri on sana, jonka kuullessani olen antaa ylen. (Äidinkielenopettajani yläasteella oli kerran vetänyt aineestani yli sanan oksentaa ja korjannut päälle antaa ylen. Näin ne opit kantavat!) Mutta siis sohvatyyny tehostevärinä? Maailma ja universumi eivät nyt ymmärrä. Ei sohvatyynyä osteta kirkumaan oranssina tai pirteän pinkkinä keskelle sohvaa. Sohvatyynyllä on luonne. Sohvatyyny tasoittaa, avustaa ja ylpeästi tukee, mutta ei se saatana vieköön ole mikään huutomerkki! Sohvatyynyn perimmäinen ajatus on olla elegantti, kaunis ja kutsuva. Ja kun fyysiseen puoleen päästään, untuvatäyte on vain etu.

On myös olemassa sellainen sääntö, että silkkityynyille ei kuolata.

Jotta osaisitte elää oikealla tavalla, tässä lisää ohjeistusta: kun vaihdetaan verhot, vaihdetaan myös sohvatyynyt. Tämä oli helppo, pannaan vähän vaikeampi. Kun vaihdetaan koriste-esineitä (esimerkiksi posliinijoutsen toiseen isompaan), vaihdetaan sitä arvostava kanavatyösohvatyyny tunnelmaa tukemaan. Uuden taulun suhteen mietitään tarkasti, miten se sohvatyynyjen avulla sidotaan muihin kodin esineisiin, henkivätkö ne samaa sanomaa vai tuleeko arvovaltakiista. Ja auta armias, jos kulhoon asetettujen popcornien sävy riitelee valkois(t)en sohvatyyny(je)n kanssa. Valkoisten kanssa on aina niin vaikeaa.

Joskus sopivia tyynyjä pitää etsiä kauan, mutta kun sen oikean löytää, sen tietää kyllä. Rakkauksia voi olla useampia. Minulla on jotain kolmekymmentä.

No okei, neljäkymmentä.

maanantai 15. elokuuta 2011

Osa 2. Kun kaikesta kivasta on 20 vuotta

Jotenkin juutuin nyt tähän ikäteemaan. Ei sillä, että minulla mitään kriisiä olisi, ei ollenkaan. Ihan huvin vuoksi vain tässä mietiskelen. Nyt on nimittäin sillä tavalla, että pitää nokittaa. Ei edellisen tekstin aiheena olleella kymmenellä vuodella vielä tosissaan mitään leuhkita. Nostetaan rima kahteenkymmeneen vuoteen! Tai lasketaan. Miten sen nyt ottaa. Aikana, jolloin vaatteena olivat ratsastushousumalliset farkut ja kukkakuosinen kauluspaita ja jolloin takuuvarmaa tyyliä jatkoivat permanenttikiharat ja hiuslenksulla taaksepäin käännetyt etuhiukset, ei rima ehkä ollut mitenkään erityisen korkealla. Kaivelkaapa vain itsestänne valokuva esimerkiksi kahdeksannelta luokalta. Voi olla, että häpeätte sen jälkeen nurkassa hetkisen. Päästätte ehkä epäuskoisen hörähdyksen tai ihan itkun myötähäpeästä. Noin. Miltä tuntuu?

Alkuun voisin kertoa teille faktan: puberteetin kuohuntavaihetta elävä nykyteini on syntynyt vuosien 1996 - 97 kieppeillä. (Ihan itse laskin, minulla oli laaja matikka.) Tähän liittyvä toinen ja hyvin hätkähdyttävä tosiseikka on se, että prinsessa Diana kuoli vuoden 1997 elokuussa. En jotenkin pysty sisäistämään yhtälöä ollenkaan: tämän päivän mopoautoilijat eivät tiedä, kuka oli prinsessa Diana! He eivät myöskään tiedä, että 27. maaliskuuta voimakas lumipyry koetteli Suomen lounaisosaa.

Kaksikymmentä vuotta sitten ollessani itse 15-vuotias (paitsi että numerot ovat nyt ihan vain tekaistuja, tietenkin, kamoon) kaikki oli toisin:

- Minä tiesin, kuka oli prinsessa Diana ja miten pitkä laahus hänellä oli hääpuvussaan.

- Keulin koulumatkat Honda Monkeylla, sillä kaikilla koviksilla oli sellainen. Meidän aikanamme  mopoautoilla ajoivat vain invalidit, kuten eräs Facebook-ryhmä sangen osuvasti julistaa. Koska olin vähän punkkari ja villi luonteeltani, mopo kulki melkein kuuttakymppiä. No, ainakin alamäessä ja myötätuulessa, mutta tiedusteltaessa ei.

- Minulla oli ruskea, pusakkamallinen nahkatakki, jollainen piti olla, jos oli a) trendikäs b) kovis ja c) ajoi kuuttakymppiä mopolla.

- Itkin elokuvateatterissa sydämeni pohjasta, kun Terminator laskeutui köyttä pitkin kuolemaan. Hasta la vista, baby. Rääky tulee vieläkin.

- Olin kesätöissä mansikanmyyjänä. Vihasin joka hetkeä. Kun satoi kaatamalla vettä, ja sitähän satoi, sain myönnytyksen istua jakkaralla. Ei selkänojaa, ettei näytä laiskalta. Katos vuoti niin, että minulla oli sateella enää noin puolen metrin kaistele tilaa jäljellä, mutta ole sinä tyttö reippaasti vaan vielä muutama tunti. Jalat piti vetää ylös, kun maa oli sen verran kalteva, että vesi juoksi virtana kojun läpi. Vessaan piti uida valtameren ja tien yli kahvioon, jos kehtasi. Yleensä ei. Se tarkoitti sitä, etten myöskään voinut päivän aikana juoda mitään, ja tokko söinkään, raukka. Paskapomo myös määräsi, että huonot mansikat laitetaan mittakippoon valmiiksi pohjalle ja myydään parempien seassa.

Ymmärtänette minua tämän kaiken valossa nyt paljon paremmin.

Pomon poikaa tosin sitten myöhemmin jo uhmasinkin. Kun hieman aikuistuttuani oli lopettanut kesätyöni mansikanmyyntibisneksen parissa, pääsin viereiseen supermarkettiin kippoja ja leivinpapereita hinnoittelemaan. Nuori mies tuli sinne, vaati minua kovaäänisesti treffeille kesken työpäivän (mistä osastopäällikkö meni hämilleen ja antoi luvan) ja tahtoi tarjota kuuman kesäpäivän kunniaksi jäätelön. Ja laulaa serenadin kaikkien edessä, hienoa. Siihen, etten vastannut pojan puheluihin näiden romanttisten ensi treffien jälkeen, vaikuttivat kuitenkin serenadia enemmän hänen kuolemattomat sanansa jäätelötiskillä: "Otetaan nuo kevytjäätelöt, joissa ei ole paljon kaloreita." Tosimies.

- Kuvittelin, kuten kaikki tuossa iässä, että olen aikuinen ja todella fiksu. Olinkin, sillä olen aina ollut henkisesti hirmu paljon kehittyneempi kuin muut. Ja jotenkin vaan tosi kiva. Ihan luonnostaan, pinnistelemättä. Minusta tuntuu, että olen nytkin keskimääräistä huomattavasti älykkäämpi ja parempi peruuttamaan.

- Joku oli kirjoittanut kielistudiossa nimilistaan minun kohdalleni, että kiltti perhetyttö. En ollut päässyt koulun discoon, mistä myös katkeroiduin.

Paskapomo ja natsiperhe. Nyt vasta ymmärrättekin.

- Harrastin partiota, tein savumerkkejä, sidoin pikkusiskoni jalussolmulla patteriin, morsetin huoneestani viestejä äidille keittiöön, nukuin teltassa yöt kesät talvet ja nuotiopiiriä pidin olohuoneen lattialla iltaisin. Säilykepurkkeja hätäpäivän varalle säilytin vaatehuoneessani.

- Haaveilin, että minusta tulee isona opettaja. Ei lentoemäntää (olin ruma, lyhyt ja lihava), ei eläinlääkäriä (haukkuvat, mylvivät ja sorkkivat), ei ihmisten lääkäriä (huimaa, kun ajattelenkin tärykalvoa), ei missiä (ks. kohta lentoemäntä), ei sairaanhoitajaa (valkoinen ei yhtään sovi minulle). Opettajuus vaikutti kaikin puolin hyvältä, sillä siinä ei tarvitse tehdä töitä kuin klo 9 - 12, välitunnilla voi vetää munkkia ja sitten onkin jo kesäloma.

Nyt tiedän, että ideaalitapauksessa elämäntehtäväni olisi rentoutua ja harjoittaa hyväntekeväisyysillallisia.

- Kirjoitin Teinariin kävelleeni kaverini kanssa välitunnilla yhden tietyn, aivan ihanan ja söpön pojan takana ja että sanoimme toisillemme moi ja se katsoi minua silmiin ja että me varmaan aletaan oleen, jos se vaan kysyy. Tai siis sen kaveri tulee kysymään hänen puolestaan.

Kuviot vuonna 1991 eivät olleet mitään helppoja.

perjantai 12. elokuuta 2011

Osa 1. Kun kaikesta kivasta on 10 vuotta

Elämästä on tullut niin hurjaa, että ystäväpiirissä alkaa olla jo kymmenvuotishääpäiviä. Ajatella, miten nuorina sitä on menty naimisiin! Presidentin luvalla.

Koska kymmenen vuotta ei ole oikeastaan silti aika eikä mikään, pitäisi olla aika helppoa muistaa, mitä tuolloin tapahtui. Toisaalta on eri asia, miten vanhalle ilmaisee jonkin asian tapahtuneen kymmenen vuotta sitten: kun tänään juttelin 13-vuotiaiden teinityttöjen kanssa ja kerroin aloittaneeni työssäni tasan kymmenen vuotta sitten, en tullut ollenkaan ajatelleeksi, että heidän ajanlaskunsa oli silloin vasta suurin piirtein alkanut. Vaihdoimmekin puheenaiheen sujuvasti dinosauruksiin.

Kymmenen vuotta sitten, vuonna 2001

- olin 15-vuotias. (Ja aloitin siis nykyisessä työssäni. Ennen vanhaan koulutuksella ei ollut niin paljon merkitystä.)
- katsoin järkyttyneenä televisiosta, miten lentokone ja toinenkin lensi päin New Yorkin kaksoistorneja. Olin juuri muutama kuukausi takaperin käynyt niistä toisen huipulla ja ostanut jääkaappimagneetin. Harrastan eri kaupunkien jääkaappimagneetteja. Ne ovat pakastepussissa ullakolla, mikä on onni ja ilo.
- Wikipediaan alettiin kerätä tietoa englanniksi. Sitä ennen otettiin aina sukset, hiihdettiin pimeässä umpihangessa lähimpään kirjastoon 40 kilometrin päähän ja huomattiin, että käsin kirjoitettu tietosanakirja oli lainassa ja maitopullo jäätynyt reppuun. Kotiin tullessa oli vielä pimeämpää ja sudet vaanivat, mutta vielä oli lypsettävä lehmät, vuoltava tuohta ja käytävä juosten ulkohuussissa. Sitten olikin aika ottaa virkistävät viiden tunnin unet, jotta oli taas aamulla terävänä lypsyn jälkeen hiihtämässä puusuksilla sata kilometriä metsän poikki kyläkouluun. Virret oli syytä osata ulkoa, ettei saanut karttakepistä ja jos meni nuotin vierestä, sai siltikin. Opettajat ovat pahojapahojapahoja.
- hiihtämiseen sopivasti liittyen Lahdessa olivatkin vuonna 2001 oikein viimeisen päälle kovat hiihtokisat.
- Alejandro Tolero valittiin Perun presidentiksi. Ihan vain tiedoksenne.
- Suomi ei osallistunut Euroviisuihin. Maailma menetti jotain suurta. (Kaikkien aikojen paras Euroviisu-biisi on muuten CatCatin Bye bye baby. Jännitin hulluna, miten Suomi pärjää! Saihan se lopulta 11 pistettä, wohoo.)

- homoseksuaalit saivat parisuhteelleen rekisteröintiluvan Suomessa.
- Harry Potter lensi ensimmäistä kertaa Nimbus 2000 -luudalla elokuvateattereissa. Meillä on sellainen leikkimökissä. Aito.
- Aku Ankka täytti 50 vuotta, eikä sillä edelleenkään ollut housuja jalassa, vanhalla miehellä. Olen pöyristynyt, sillä tuollaisesta leveäperäisestä meiningistä tulee ilman muuta traumoja yhdelle sun toiselle.
- Remonttiryhmä poistettiin puoluerekisteristä puolueen omasta pyynnöstä. Reiska jäi elämään. Reiska on kuningas.
- Onnenpyörä-ohjelma poistui televisiosta.

   S  L  HVN SRLLST.

keskiviikko 10. elokuuta 2011

Mankelihullu

Nythän on niin, että ihmisen tulee mankeloida lakanat. On aivan naurettavaa väittää, että yhtä hyvin niillä ryppyisilläkin nukkuu tai että mankelointi on turhaa ja että varsin mainiosti riittää muka lakanoiden taittelu kaappiin. Ei riitä. On kuulkaa sillä tavalla, että jos eteenne laitetaan kaksi sänkyä, joista toinen on pedattu suoraan koneesta otetuilla vuodevaatteilla (oletetaan nyt, että ne on myös kuivatettu, kun kuitenkin takerrutte pikkuseikkoihin ja alatte rettelöidä) ja toinen sileillä, vasta mankeloiduilla lakanoilla, niin kumpikohan vain olisi valintanne? Mitä? Silmät kiinni ja käsi sydämelle.

Tästä päästään siihen, että mankelini hajosi. Suomalainen laatutuote, ikää reipas vuosi ja takuuta jäljellä vajaa. Kyllä on ollut vastatuulta. Ensin odottelin kymmenen vuotta, että kodissani on mankelille tilaa. Sitten, kun vihdoin pääsin mankelikonekauppaan, käytiin seuraavanlainen suhteellisen älykäs keskustelu:

- Hei, tulin ostamaan mankelin. (Minä)
- No voi voi. Kuule kun nyt on sellainen tilanne, että Suomesta ovat kaikki mankeleiden moottorit loppuneet! Että jos tulisit sitten jokin toinen kerta uudelleen. (Myyjä)
- Ahaa. (Minä)
- Kyllä näin ikävästi nyt on tilanne. (Myyjä)
- No jospa minä nyt sitten vielä puoli vuotta silittäisin lakanat. (Minä)

On muuten suhteellisen vittumaista hommaa silittää 270x280-kokoisia aluslakanoita, ellette satu tietämään.

Muutaman kuukauden kuluttua olin sitten mankelin onnellinen omistaja. Hetki oli juhlallinen. Ajelin kylillä pari ylimääräistä onnenrinkiä mankeli peräluukussani (auton) ja pistin kotona heti kokeilumielessä pussilakanan sisään, luukun kiinni ja kas, eteenpäin se pyöritti, muttei taaksepäin. Siellä oli jumissa ja pysyi. Nostin sataviisikymmentätuhattamiljoonaa kiloa painavan mankelin takaisin autoon, ajelin kauppaan ja osoitin sormella kohti peräluukkuani (auton). Sain uuden koneen tilalle ja miltei itkin helpotuksesta.

Menin kotiin. Panin mankeliin lakanan. Eteenpäin se pyöritti, muttei taaksepäin. Nostin sataviisikymmentätuhattamiljooonaa kiloa painavan mankelin takaisin autoon, ajelin takaisin ja kysyin, että mitäs nyt tehdään.

Sain vielä samana päivänä kaksi lakanaani ja toisen korjatuista mankeleista takaisin. Hyviä mankelointeja nyt sitten vaan! (Myyjä)

Huomenna nostan sataviisikymmentätuhattamiljoonaa kiloa painavan koneen ja sen sisällä olevan pussilakanan autoon, ajelen kauppaan ja ehkä itken. Tai nauran, mistä sitä tietää. Mankelihullut ovat arvaamattomia. Voivat vaikka tunkea Upon jonkun peräluukkuun.

maanantai 8. elokuuta 2011

Miljoonan voltin ahdistus

Jos joskus on ahdistanut oikein huolella, niin nyt.

1) Olen lihava ja ruma.
2) Huomenna on henkilökunnan valokuvaus. Jipii. Siihen vain eturiviin kaikki naiset ja naurakaa niin että hampaat näkyy. Naura keskenäsi ja vedä lippu päähäsi.
2) Vedän kyllä tänään ahdistukseeni niin paljon mehukeittoa, että huomisen kuvauksen aikana olen puuteroimassa nenääni ja ehkäpä vielä ulkomaankielellä. Lähden myös vessaan kesken kokouksen ja kontin takaisin ja pieraisen pöydän alla. Niin. Varmana.
3) Aamiaistakaan meille ei tarjota, sillä meneillään on säästökuuri. Sikäli hyvä, ks. kohta yksi ja oikeastaan seuraavatkin.
4) Lounaalla on tietenkin jotain nakkikeittoa. Tai koska ahdistaa niin maan perusteellisesti, on ruokanakin  kiusakseni sipattia.
5) Yhdeksän viikon päästä on loma. Yhdeksän! Se on melkein sama kuin ikuisuus. Siinä ehtii tulla hulluksi ja istua monta jälki-istuntoa.
6) Työtilassani haisee.
7) Koko maailma haisee. Tekin haisette. Haistakaa vaikka.
8) ÄRSYTTÄÄÄÄÄ! Sanoin tänään töissä, että voi perse.
9) Perseeni se vasta iso onkin.
10) Sillä on hyvä pieraista huomenna haiseva vastalause.
11) Oikeasti olen kiltti ja istun paikoillani ja piirtelen kalenteriin kukkia. (En osaa muuta.)
12) Ala-asteella luokkakaverini piirsi kissan, jonka hän kuvasi takaapäin häntä pystyssä. Nerokas idea ja loistava toteutus, mutta opettaja ei tykännyt. Mikä opettajia vaivaa? Löysätkää vähän!
13) Olen löysä ja minulle on tullut selluliittia. Alan voidella siihen selluliittivoidetta. Minulla on sitä kaapissa, sillä mieheni on tuonut sitä tarjouksesta.
14) Pyysin häntä tuomaan sitä. Jos hän olisi tehnyt ostoksen oma-aloitteisesti, voitte arvata, missä hän olisi pian konttinut.
15) Pitää lähteä yleisurheilukisoihin. Siis urheilukentälle, miettikääs sitä. En osallistu mihinkään lajiin. Kioskista saa mehua, pullaa ja piparia, joten notkun siellä.

Sillä tavalla.

perjantai 5. elokuuta 2011

Lenkkiä se on makkarakin

Tuli vähän käytyä urheilukentällä. Olen tosi urheilullinen. (Housut: Esprit, paidat: Vero Moda ja Pieces, kengät: musta nahka-Converset, meikki: no tietenkin.) Siinä istuskellessa  hölkätessä mietin pitkää, laajaa ja melkoisen menestyksekästä urheilu-uraani. Olen aina pitänyt kaikenlaisesta liikunnasta. Suosikkilajini on ehdottomasti postilaatikolla käyminen. Harrastan sitä melkein päivittäin, joten minua voi oikeastaan pitää jonkinlaisena rooli- tai oikeastaan huippumallina. Harva sitä näin tavoitteellisesti liikuntaa harrastaa.

Ensimmäisen urheilullisen valaistumiseni koin varmaankin ollessani alakouluikäinen, jolloin vanhempani pakottivat minut Maamiesseuran perinteikkäisiin talvikisoihin. Hiihtämään, jee! Suku kuulemma velvoitti, vaikkemme maanviljelijöitä itse edes olleetkaan. Jotenkin se sikafarmarius kuitenkin oli sen verran verissä (ks. kuva), että mennä piti. Voi minua raukkaa, siitä on valokuvakin. Siinä kierrän kyläkoulua tupsupipo vinossa ja kuola pakkasessa jäätyneenä niin lujaa kuin pääsen. Ja se oli varmasti melko lujaa, se. Minulla oli Karhun rumat, oranssinväriset alennusmyyntisukset, joita häpesin vuosikaudet ja jotka ovat jättäneet sieluuni ikuiset arvet. Yhtä suuret kuin sininen Honda Monkeyni. Kaikilla muilla oli musta.

Tulin, näin ja hävisin. Sain silti palkinnon, sillä kannustusta jaettiin paskimmillekin pikku hiihtäjälupauksille. Ettei vain tule paha mieli ja mene itsetunto ja hiihtämisen riemustahan tässä on kysymys enemmän kuin voitosta, ota mehua ja pullaa. Tajusin silti nopeasti, että paskimmalle jäi valittavaksi paskin palkinto. Jokin navetta-aiheinen palapeli se varmaan oli ja siementäjän käsineet kaupan päälle, kätevät myös vesisateella. Olen aktiivisesti torjunut muiston.

Päätin vaihtaa lajia, joten kesälajit olivat lumien sulettua luonnollinen vaihtoehto. Koska olen mielettömän pitkä ja hoikka, korkeushyppy oli luonnollisesti seuraava kiinnostuksen kohteeni. Setäni kyllä liputti vahvasti kuulantyönnön puolesta, mutta hän saa kyllä työntää itse kuulan perseeseensä pitkälle. (En suinkaan ole tästäkään traumatisoitunut. Olen rauhaa rakastava, enkä kiihdy herkästi.) No, korkeushypyssä osoitin etevyyttä noin metriin ja viiteen senttiin asti, ja urakehitykseni kaatui luullakseni vääriin askelmerkkeihin. Suunnistusta vielä kokeilin, mutta lähemmäksi karhua pääsee kotonakin. Jotenkin olin tosi kaukaa viisas.

Urheilu on sitä paitsi myös vaarallista: keihäänheitossa on aina mahdollisuus, että keihäs lentää korvan läpi. Pituushypyssä voi mennä hiekkaa esimerkiksi nenään ja seiväshypyssä ei välttämättä osu patjalle. Pyörällä voi kaatua, meloessa tai volttimonttuun hukkua ja juostessa hengästyä. Urheile nyt siinä sitten ja virkisty, kun pitää pelätä henkensä edestä.

Urheiluharrastusteni tavoitteellisen nykykirjon voisikin kiteyttää seuraavaan: Lenkkiä se on makkarakin, ja grillatessa tulee hiki.

tiistai 2. elokuuta 2011

Pieru kauan naurattaa

Ennakkovaroitus: jos luet eteenpäin, taso on anteeksi antamattoman ala-arvoinen. En mielellään kirjoittaisi tällaisia, sillä olen hyvin jäykkä ja vakavamielinen. Enemmän kuin itseäni syytänkin aiheesta Radio Mitälietä, jota satuin tässä eilen automatkalla kuuntelemaan. Tänään mennään nimittäin pieruteemalla, minkä erityisen nokkelat saattoivat jo otsikosta päätellä. Pieru-sana tullaan mainitsemaan jossain muodossa yhteensä 24 kertaa. (Ikäni verran, mikä hauska sattuma!)

Niin kuin saduissa usein on suoritettava mahdottomia tehtäviä, minä sain sellaisen eilen aamulla. Oli saatava kaksi pikkupoikaa lähtemään vaatekaupoille, joten voitte arvata, että asiaa oli pohjustettava huolellisesti. Lupasin hampurilaisaterian, mikä ei riittänyt. Lupasin jäätelönkin jälkkäriksi - ei tulosta. Mutta sitten keksin: ostetaan viimeisestä kaupasta palkinnoksi kivasti menneestä turneesta poikain kauan himoitsema pierutyyny! Pojat olivat autossa ennen kuin ehdin sanoa, että matkaan ei lähdetä ennen kuin aamupala on syöty, ja pierutkin naurattivat jo etukäteen. Reippaita nuoria miehiä kerrassaan, isäänsä tulleet.

Lähdimme matkaan, teimme onnistuneesti ostoksia ja lunastin poikain odotuksen. Mutta koska olen jäykkyyden ja vakavamielisyyden lisäksi estoinen, ostin minipierutyynyn. Isompi olisi maksanut tuplasti enemmän. Tuplasti isompi olisi toki ollut varmasti pierun kesto ja riemukin, mutta meillä ei turhista riemuita. Ja tiedoksenne, että pierutyynyjä saa nykyään myös itsestään täyttyvinä versioina: automaatiopieru on tätä päivää.

Kun sitten matkasimme vaatekauppareissulta kotiin, ympyrä sulkeutui mukavasti laadukkaan radio-ohjelman myötä. Mahtavaa! Siinä sitä ajeltiin: kaiuttimissa soi pieruaiheinen keskusteluohjelma ja takapenkillä kikatus. Minulle yritettiin väittää, että pieru on muka luonnollinen asia, mutta ei kyllä varmasti ole. Ihmisen tulee salassa ja vähän häpeillenkin pieremän, niin on tarkoitettu. Mitä luonnollista siinä nyt muka on, että henkilö pistää vaikka kassajonossa kunnolla pierren ja jatkaa pokkana jonottamista? (Eipä siinä muutakaan voi oikein enää tehdä.) Tai pannaan saman tien kovat piippuun: ollaan vaikka kirkossa, ja kesken hiljaisen rukouksen naapuri päästää oikein sopivasti kajauttaen kunnon suomalaisen pierun. Vielä pahempi: pierun päästäjä olet sinä itse. Vieläkö tuntuu sopivan luonnolliselta?

Eikä sitä paitsi kotonakaan saa täysin estoitta piereskellä. Ei vain. Sitä paitsi hienot naiset eivät piereskele ollenkaan. Jos väität vastaan, et ole hieno nainen: Helsingin Sanomien (26.7.2010) mukaan naisen pieru haisee pahemmalta kuin miehen pieru. Hyi. Se ei ole hienoa.

Mieheni kertoi kerran jutun, joka oli, yllätys yllätys, tapahtunut koulussa. Se on sitten sellainen paikka, jossa sattuu ja tapahtuu, aijai. Silloin lukioikäinen nuori mies oli pidätellyt jo jonkin aikaa pieraisutarvettaan, mutta keksi sitten keinon olonsa helpottamiseksi: hän päätti yskäistä samalla, kun päästäisi pierun ilmoille. Loistava suunnitelma, hyvä. Peiteoperaatiossa vain sattui sillä kerralla käymään niin, että pieraisu myöhästyi (harjoituksen puutetta, uskon), ja kunnon alustava, kovaääninen köhiminen sai jokaisen katsomaan häntä päin. Kun huomio oli saatu, pääsi vasta näytöksenomainen pieru.

Arvata saattaa, mitä sitten tapahtui. Pieru kauan naurattaa. Opettajiakin, vaikka heillä on tunnetusti kovin huono huumorintaju.